Mikkelin piispan Seppo Häkkisen haastattelu Kouvolan seurakuntalehdessä Risteyksessä on herättänyt keskustelua. Luin jutun, nasevasti tehty haastattelu, ei muodollisia vaan tärkeitä kysymyksiä. Piispa kertoo myös lapsuudestaan diakoni-isän virka asunnossa Lauritsalan kirkon asuntosiivessä. Se palautti mieleeni SKY:n kokouksen keväällä 1974 ja vierailun saman asuntosiiven yhdessä pappilassa. Mieleen se on jäänyt siksi, että samalla matkalla viimeisen kerran osallistuin SKDL:n vappumarssiin. Puoluetta kutsuttiion niinä aikoina myös kd-liikkeeksi. Vuoden lopulla minut vihittiin papiksi, ja kuten olin luvannut, jätin poliittisen järjestötoiminnan.
Mutta asiaan. Keskustelua on herättänyt piispan ajatus: ”En usko, että meiltä kysellään viimeisellä tuomiolla naispappeuskantaa tai mielipidettä homoliitoista.”
Enpä usko minäkään. Uudestaan ja uudestaan tulemme tähän, kysymys Raamatusta, sen ymmärtämisestä ja tulkitsemisesta on kirkon ja meidän kristittyjen pääkysymys. Spektri on laaja, laidasta laitaan. Jotkut noukkivat jakeita, ravistelevat niitä kopassa aikansa ja laittelevat sitten peräkkäin. Näin, vaikka tunnettua on, ettei Raamattua alunperin oltu jaettu jakeisiin. Raamattu on iso ja laaja kirjasto, mutta kun usein mielipide on ensin ja sille sitten haetaan vahvistusta, Raamatun pirstominen jakeisiin soveltuu siihen hyvin.
Monta kertaa ei voi olla ihmettelemättä, mitä kaikkea Raamatulla todistellaan. Vanha testamentti on tärkeä ja kuuluu myös meille kristityille,mutta sen soveltaminen yhden suhde yhteen on tänä päivänä mahdottomuus. Raamatullisiksi itse itseään kutsuville näyttävät Paavalin sanat olevan painavimmat, vaikka Paavali on Jeesuksen tulkitsija ja selittäjä, ihminen eikä Jumala.
Mutta asiaan: mitä siellä viimeisellä tuomiolla kysytään? Jeesuksen kertoman mukaan siellä kysytään, mitä me teimme tai mitä jätimme tekemättä heikommille veljillemme. Hän puhuu nälkäisistä, janoisista, kodittomista, alastomista, sairaista ja vangituista. Jeesuksen mukaan se mitä teemme tai jätämme tekemättä näille vähimmille, sen teemme tai jätämme tekemättä hänelle, Jeesukselle. Ja kaikki hämmästyvät, niin hurskaat kuin ne toisetkin. Sana on harvinaisen selvä ja konkreettinen, siihen on vaikea liittää opillisia kiistoja.
Kristityn Raamattu ei ole lakikirja, yhtä vähän luonnontieteen oppikirja. Martti Luther arvosti eri Raamatun osia eri lailla, mutta ”raamatulliset” väittävät silmä kirkkaana ottavansa kaiken yhtä painavana. Suojelupyhimyksekseen he ovat valinneet Paavalin, vaikka Paavali aikanaan muutti uskon tulkintaa radikaalimmin ja enemmän kuin kirkko satoina vuosina.Paavalista ei saa vanhauskoista tekemälläkään, vanhauskoinen hän oli ennen kääntymystään.
Elämässä on kaikki koko ajan muutoksen tilassa. ”Me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee”.Tässä yhteydessä nyt vain yksi pieni esimerkki muutoksesta. Vielä sotien jälkeen osa papeista kieltäytyi Suomen ev.lut.kirkossa vihkimästä eronneita. He vetosivat Jeesuksen sanaan ja sehän on yhä tänä päivänä selvä. Kieltäytymiset ovat kuitenkin loppuneet. En tiedä, kuinka paljon siihen vaikuttavat Paavalin synodilaisten ja Luther-säätiöläisten omat erot.
Mielestäni kirkon tehtävä on pitää ihanne selvänä. Apostolien syntiluetteloissa on ahneus ja monta muuta asiaa, jotka kieltämällä eivät mihinkään poistu. Luterilainen kansankirkko, lainausmerkeillä tai ilman, ei pysty pitämään yllä Vapaakirkon tai helluntai-seurakunnan kirkkokuria. Ehkä parempi niin.
Toivoni on, että viimeisellä tuomiolla kaikki riidat ratkaistaan ja kaikki vääryydet oikaistaan. Tämä ei tarkoita, että pitäisi odottaa siihen asti. Oikeudenmukaisuuden kuuluu viirrata jo nyt.
Taidan vielä lisätä jotakin tähän vuolaaseen ohitsepuhumisen kokoelmaan.
Mäntyharjun emäntä ei vissiin ollut vielä kuullut kansanedustajasta, jonka periaattena oli ”Jumala antaa anteeksi, minä en!”. Toinen mahdollisuus voi olla sekin, ettei itse ollut saanut juuri mitään anteeksi.
Kun joutuu itse paljon anomaan, on helpompi antaa toisillekin….
Hedelmistä on kovasti puhuttu, ja niin on myös tehty oikeassa järjestyksessä: Usko ensin…. eikä toisinpäin.
”Hedelmistä on kovasti puhuttu, ja niin on myös tehty oikeassa järjestyksessä: Usko ensin…. eikä toisinpäin.” Entä, jos hedelmät jäävät tuottamatta oikeaa uskoa odotellessa? Eihän hyvän teon arvo ole siinä, onko se uskon vai etsinnän hedelmä, vaan siinä, onko se lähimmäisen hyvää edistävä.
Sitä voi tietysti saivarrella loputtomiin yhdestäkin sanasta, jos siihen tuntee kutsumusta.
Uskoa ei kai ole vielä todettu sellaiseksi asiaksi, että sitä odotellaan.
Uskoa vailla oleva yleensä luulee olevansa uskossa, eikä hän odota mitään muuta kuin ansaittua palkkaansa…..
Martti Pentti,
olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, ettei oikeudenmukaisuutta taikka oikeutta voi lykätä pois tästä päivästä, kauas tulevaisuuteen, Mutta samalla: Mikä on reaalipreesens meillä nyt, tänään? Jos joku on varmaa niin se, ettei tämä maailma ole oikeudenmukainen. Tai tuota toista sanaa käyttäen: ettei oikeus nyt toteudu elämässä, jonka ympärillämme näemme. Eikä edes siinä, jonka itsessämme, omassa elämässämme näemme.
Mikä sitten on syyn ja seurauksen laki. Mitä loppujen lopuksi VT:n puolella tarkoittaa se, joka edellisessä raamatunkäännöksessä käännettiin jotenkin niin, että Jumala kostaa isien pahat teot seuraaviin polviin?
Jorma Ojala,
missä kohtaa on puhuttu ohi? En väitä, ettei sitä olisi ollut, sitä tahtoo olla melkein jokaisessa keskustelussa. On vaikea taito kuulla toisen puhe niin kuin puhuja sen itse tarkoittaa kuultavan,
”Uskoa vailla oleva yleensä luulee olevansa uskossa, eikä hän odota mitään muuta kuin ansaittua palkkaansa.” Tämä sai mietteliääksi. Tarkoittaako tämä, että useat niistä, jotka kirkkain silmin todistavat uskostaan, ovatkin sitä vailla? Olen torjunut tämän ajatuksen pitäen sitä perkeleellisenä ilkeytenä. Tarkoittaako tämä, että aidosti uskovat usein epäilevät uskoaan? Siitähän seuraa, että kaivataan uskoa, joka kuitenkin jo on. Jäävätkö hyvät teot uskoaaan vähättelevältä tekemättä, jos hän ajattelee, että vain oikeasta uskosta kumpuavalla teolla on siunaus?
Nämä ovat kai sellaisia kokemusperäisiä asioita, enimmäkseen. Elämä ikään kuin tekee kysymykset tarpeettomaksi.
Monet vissiin kertovat kirkkain silmin Kristuksesta ja siiitä, miten itse ovat löytäneet hänet. Eikö se ole hienoa asia, sillä niinhän Jumalan valtakunta on levinnyt. Sukarin kaivolta samarialainen nainenkin riensi kotikyläänsä kertomaan, mitä hänelle nyt oli Herra tehnyt.
Oikeastaan sanoisin, että ihan välttämätön asia, vaikka aiheuttaakin ärtymystä monissa. En, muuten, ole vielä tavannut uskovaa, joka olisi pahastunut kysyttäessä hänen jumalasuhdettaan.
Sekin on suurta armoa, jos joku huomaa, ettei omistanutksaan sitä, mitä uskoi omistaneensa. (Matt 13:12)
En mielestäni sanonut mitään outoa. Armoon ja onnelliseen iankaikkiseen elämäänsä uskovat varmimmin ne, jotka ovat vailla uskoa. Tuleehan se esiin Jeesuksen vertauksessa kahdesta rukoilijasta temppelissä, ja myös suomalaisessa arkipäivässä. En voi uskoa, että rakkaus Jumalaan ja sanan ravintoon tekee ihmisen piittaamattomaksi ja kylmäksi pyhille asioille ja kilvoittelulle kristittynä.
Jos rakkaus Jumalaan todella eläisi ihmisrinnassa, kirkot olisivat sunnuntaisin täynnä kansaa.
Elävä usko todella horjuu, ja siitä puhutaan 1 Joh 3:20, jos meidän sydämemme tuomitsee meidät… Pyhä Henki valaisee kristityn mielen havaitsemaan omia puutteitaan, ja kyllä ne voivat joskus kauhistaakin, ja viedä ahdistukseen. Lennart Pinomaa teki tästä asiasta hyvän kirjankin aikoinaan Lutherin ahdistuksia analysoidessaan.
Hengellisesti kuollut ei tunne mitään, ja ainoastaan Jumalan armo evankeliumin sanan kautta voi herättää ja virvoittaa. Siksi Paavali muistelee kirjeessään: ..teidät, jotka olitte kuolleita syntien ja rikkomustenne tähden.. (Ef 2:1)
Olen samaa mieltä kanssasi, kun sanoit, että silti voi tehdä hyviä asioita ja auttaa lähimmäistä.
Täytyy varmaan vastata Palmun kysymykseen.
Kun ruvetaan puhumaan Viimeisestä Tuomiosta ja kahdesta eri joukosta, syntyy aina eräänlainen eipäs-juupas-keskustelu.
Toiset korostavat töitä, ikäänkuin niitä oltaisiin väheksymässä, ja toiset taas innokkaasti korostavat uskoa ja Jumalalle kelpaamista ilman hyviä tekoja.
Eihän se ollenkaan niin huonoa ole, jos meille muistutetaan tuosta lähimmäisenrakkauden keskeisestä asemasta. En mielestäni ole vienyt keneltäkään uskoa, vaan tapani mukaan pohdiskellut asiaa varsin yleisellä tasolla
Tässä mielessä meikä manne ainakin keskustelee.
” RISTEYKSESSÄ ”: Niin lähellä niin kaukana.
Jerusalemin vanhan kaupungin Damasko – portti on kristinuskon , Islamin ja Juutalaisuuden vilkkaimpia risteysasemia koko maailmassa.
Bethemiläisen kristityn Manal Sarouginin kotitalolta on Jerusalemiin kahdeksankilometriä.
Jerusalemissa oli juhlat, Jordanin ja pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon piispa Munib Younan kiitti Suomalaisia työntekijöitä siitä , että he ovat välittäneet evankeliumia asukkaiden äidinkielellä , huomioiden paikalliskulttuurin.
Piispa Younan painotti , että nyt tarvittaisiin lähi-idässä uutisia , jotka eivät ahdista tai vihastuta.
Luterilaisen maailmanliiton pääsihteeri Martin Junge tutustui syksyllä Inkerin kirkkoon ja sen toimintaan Pietarin ympäristössä . Samalla hän kuuli Suomalaisten toiminnasta Venäjällä . Keltossa Junge kiitti aivan erityisesti kirkon koulutuskeskuksen tuesta , sillä se on aivan keskeinen asia kirkolle.
Instituutti kouluttaa teologian maistereita sekä kirkon lapsi ja nuorisotyöhön ja diakoniatyöhön , musiikkityöhön ja perhetyön parissa työskenteleviä ja vapaaehtoisia.
Inkerin kirkon pyhäkössä Pyhän Marian kirkossa puheessaan Junge varoitti sekä yksittäisiä kristittyjä että kirkkoja eristäytymisestä . ” On riskialtista jos Kristitty jää yksin”.
Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukauppi esitteli Martin Jungelle ja Eva – Sibylle Vogel – Mfatolle ainutlaatuisia kuvia Inkerin kirkon vaiheista.
Olen tavannut Jordanin ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon piispan Munib Younan ja Inkerin kirkon piispan Aarre Kuukaupin Viipurin kirkkopäivillä v. 1997 ja sen jälkeen Helsingissä Johanneksen kirkossa . Olemme olleet tiiviissä yhteistyössä Inkerin kirkon ja Kelton koulutuskeskukseen , lähinnä varojen kerääjinä , prof Miikka Ruokasen aloitteesta , Helsingin Vanhan kirkon tiloissa .
Jatkossa näihin edellä mainittuihin paikkoihin olisi Helsingissä 1990 – luvulla aloitettu työ voisi saada siunattua jatkoa. Tämä toive on osoitettu tuomiorovasti Matti Poutiaiselle , kumppaneineen.