Kirkon ykseyden vaaliminen kuuluu lähtökohtaisesti erityisesti piispan tehtäviin. Kaikissa kirkoissa ei ole piispoja, mutta on sitten muita kaitsennan ja myös henkilökohtaisen kirkon johtamisen virkoja. Oli kyse sitten mistä työpaikasta tahansa, ainakin tiimin johtaja tarvitaan. Haluttiin tai ei, johtajia ja johtajuutta tarvitaan. Parhaiten johtaminen toteutuu, kun on yhteisesti sovittu periaatteista ja siitä, miten johtajan tehtävä tukee perustehtävän toteuttamista. Niinpä onkin melko ilmiselvää, että jos ekumenian tarkoitus on rakentaa kirkon ykseyttä ja kristittyjen yhteyttä kirkon perustehtävän hoitamiseksi paremmin, on syytä keskustella myös johtamisesta. Maailmanlaajassa ja kansainvälisesti verkostoituneessa todellisuudessa on erityisen paikallaan puhua myös kansainvälisestä ja maailmanlaajasta kirkon työn johtamisesta.
Neljän miniseminaarin sarjassa Auktoriteetti kirkossa oli tiistaina 3.3. teemana ”Kunniaprimaatti” eli erityisesti paavin ja Konstantinopolin patriarkan virkojen merkitys kirkkojen välisen ykseyden rakentamiselle. Teemasta alustivat johtava asiantuntija Tomi Karttunen luterilaisesta näkökulmasta ja professori Pekka Metso ortodoksisesta näkökulmasta. Seminaarin puheenjohtajana toimi Studium Catholicumin varajohtaja veli Gabriel Salmela. Yksimielisiä oltiin siitä kirkkohistoriallisesta tosiseikasta, että jo 100-luvun lopulle tultaessa Rooman kirkolla oli pääkaupungin kirkkona muita kirkkoja suurempi auktoriteetti ja Rooman piispalla etusija eli priimaksen asema piispojen joukossa. Rooman patriarkaatti oli siis kunnian ja järjestyksen mukaan ensimmäinen. Muut vanhan kirkon patriarkaatit (pentarkia) olivat Antiokia, Aleksandria, Jerusalem ja Konstantinopoli. Idän ja lännen kirkkojen virallisesti erottua v. 1054 Konstantinopolin eli toisen Rooman patriarkaatti sai kunniaprimaatin aseman idän kirkkojen joukossa.
Tomi Karttunen tarkasteli tätä kunniaprimaattia myös laajemmassa ekumeenisessa kontekstissa, josta havainnollinen esimerkki on pyhän Henrikin päivän ekumeeninen perinne: luterilainen piispa, katolinen piispa ja jonkin kerran myös ortodoksinen arkkipiispa ovat yhdessä vuosittain tehneet ekumeenisen pyhiinvaelluksen Roomaan pyhän Henrikin päivänä 19.1. Traditio on kestänyt jo vuodesta 1985. Vuonna 1998 luterilainen arkkipiispa John Vikström vieraili ensimmäisen kerran Konstantinopolin patriarkan luona, ja myös tätä ekumeenista perinnettä ovat jatkaneet arkkipiispat Jukka Paarma ja Kari Mäkinen. Kari Mäkisen aikaan vierailulla olivat mukana piispa Teemu Sippo ja arkkipiispa Leo. Tämä perinne ilmentää osaltaan myös luterilaisuuteen kuuluvaa vanhakirkollisen perinteen arvostamista ja siihen liittyen ekumeenista tahtoa työskennellä toistemme virkojen tunnustamiseksi. Kyse on vähintäänkin symbolisesta kollegiaalisuuden ilmaisemisesta sekä hengellisestä ja rukouksen ilmapiirissä tapahtuvasta kohtaamisesta, mistä parhaana osoituksena on pyhän Henrikin päivän messu, joka vuorovuosin toimitetaan luterilaisen ja katolisen tradition mukaisesti.
Auktoriteetti kirkossa-keskustelusarjan keskeinen innoittaja, Faith and Order -komission lähentymisasiakirja Kirkko: yhteistä näkyä kohti haastaa jatkamaan työskentelyä myös primaattikysymyksen selkeyttämiseksi. Vastauksena paavi Johannes Paavali II:n kutsuun keskustella paavin virasta: ”…jotkut muiden kirkkojen edustajat ovat edelleen jatkuvista erimielisyyksistä huolimatta ilmaisseet avoimuutta pohtia sitä, kuinka tällainen virka voisi ylläpitää paikalliskirkkojen ykseyttä kautta maailman ja edistää, ei vaarantaa, niiden todistuksen erityislaatuisuutta.” Tarkempi työskentelykysymys kuuluu: Jos Kristuksen tahdon mukaisesti voitetaan nykyinen hajaannus, miten kirkossa voitaisiin ymmärtää ja harjoittaa virkaa, jonka tehtävänä on ylläpitää ja edistää kirkon ykseyttä maailmanlaajalla tasolla?
Kahdenvälisissä dialogeissa katolisen kirkon kanssa esimerkiksi Amerikassa ovat luterilaiset todenneet, että luterilaiset olisivat valmiita hyväksymään Pietarin viran, jos se puhdistettaisiin reformaation ajan tuomitsemista asioista. Jopa paavin erehtymättömyyden voitaisiin nähdä palvelevan Hengen työtä, jos se ei liittyisi auktoriteetin painostavaan käyttöön vaan palvelisi uskon talletuksen esillä pitämistä. Paavius tulisi ymmärtää pikemminkin pastoraalisesti kuin juridisesti. Myös ortodoksit saattoivat todeta jo patriarkka Athenagoraksen aikaan, että Rooman muinainen istuin on ”ensimmäinen kunnian ja järjestyksen mukaan”.
Suomalais-ruotsalaisessa luterilais-katolisessa dialogissa on raportissa Vanhurskauttaminen kirkon elämässä todettu: ”Täyden ykseyden palauttamisen kautta Pietarin virasta voisi… tulla kaikkien kristittyjen omaisuutta. Reformaattorit olivat valmiita hyväksymään paaviuden sillä edellytyksellä, että hän suostuisi evankeliumin alaiseksi. …avannut mahdollisuuden keskustelulle Pietarin virasta koko kirkon näkyvänä merkkinä, sillä edellytyksellä, että virka on alisteinen evankeliumin primaatille. …Mahdollinen tehtävä luterilais-katoliselle dialogille voisi olla määritellä lähemmin, mitä evankeliumi tässä yhteydessä vaatii.”
Keskustelu primaatista liittyy myös keskusteluun ”kirkon äänestä”. Luterilaisuus liittyy perusteiltaan vanhakirkolliseen traditioon tässä kysymyksessä. Luther painotti piispojen yksimielisyyden merkitystä Schmalkaldenin opinkohdissa ja 1970-luvun mietinnössä ”Kirkon ääni”, sen teologisessa osiossa, Tuomo Mannermaa analysoi: ”Näyttää siltä, että ilmaistakseen konsensusta piispojen on oltava yksimielisiä. Mikäli piispat eivät ole yksimielisiä, heidän päätöksensä ei voi olla ’kirkon ääni’. Kyseessä olevaa ongelmaa on tässä tapauksessa käsiteltävä niin kauan, että yksimielisyys saavutetaan, tai asia raukeaa.”
Katolisten ja ortodoksiteologien ekumeeninen työryhmä pyhä Ireneus alleviivaa myös vuoden 2014 julkilausumassaan, että kysymys primaatista liittyy kirkon auktoriteetin analyysiin. Esimerkiksi kirkolliskokouksen ääni ei voi olla kirkon yläpuolella vaan ainoastaan sen äänen ilmaus. Auktoriteetti liittyy myös päätösten reseptioon: miten ne otetaan vastaan. Viime kädessä kirkon auktoriteetti määrittyy vain uskollisuudesta apostolista traditiota kohtaan. Tämä voidaan potentiaalisesti nähdä samansuuntaisena kuin Porvoon yhteisen julkilausuman ajatus siitä, että piispan viran tulee palvella koko kirkon apostolisuutta, viime kädessä Kristuksen ja hänen evankeliuminsa läsnäoloa kirkossa. Tältä pohjalta voidaan hahmottaa ekumeenista pohjaa, jolle rakentaa.
Jo paavi Benedictus XVI linjasi – silloin v. 1982 vielä Josef Ratzinger -, että ”Rooman ei tulisi vaatia idältä enemmän kuin muotoiltiin ja elettiin ensimmäisellä vuosituhannella … uudelleen yhdistyminen voisi toteutua tältä pohjalta…”. Tällaisen lähentymisen konkreettinen toteuttaminen voisi olla mahdollisuus myös esimerkiksi luterilaisille ja anglikaaneille.
Pekka Metso keskittyi alustuksessaan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan rooliin priimaksena. Tosin paaviuttakaan ei tarkastelussa voida välttää tässä yhteydessä – jo historiallisista syistä. Metso kertoikin ekumeenisen patriarkaatin kannan olevan, että Konstantinopolin piispan primaatti siirtyisi takaisin Roomalle, jos ja kun uskon ykseys Rooman istuimen ja ortodoksisten patriarkaattien kanssa palautuu.
Katolis-ortodoksisten oppikeskustelujen tuloksena on primaattiin liittyen julkaistu varsin tuore Ravennan vuoden 2007 julkilausuma. Siinä ortodoksit ja katolilaiset tunnustavat, että Rooman piispalla on etusija maailman piispojen joukossa, vaikkakaan kirkot eivät ole yhtä mieltä hänen johtoasemansa konkreettisen auktoriteetin laajuudesta. Saavutettua edistysaskelta kuitenkin himmentää se, että Moskovan patriarkaatin edustajat kävelivät ulos oppikeskusteluista Ravennassa . Heidän kritiikkinsä on muutenkin jarruttanut katolis-ortodoksisten oppikeskustelujen etenemistä.
Paaviutta ajatellen ortodoksit ovat korostaneet, että Rooman piispan tehtävä priimaksena (primus inter pares) voisi olla nimenomaan kirkon ykseyttä palveleva virka. Siihen ei sovi ajatus koko kirkon hallitsemisesta ja jurisdiktiorajat ylittävästä valtaoikeudesta. Pyhän Ireneuksen ekumeeninen työryhmä onkin todennut, että ”Katolisen primaattikonseption parempi ymmärtäminen maailmanlaajalla tasolla voitaisiin saavuttaa tekemällä selkeämmin ero paavin roolin välillä latinalaisen kirkon päänä ja maailmanlaajan kirkkojen yhteisön priimuksena. Maailmanlaaja primaatti, joka on suhteessa ensimmäisen vuosituhannen käytäntöön, kuten esimerkiksi välittäminen kiistakysymyksissä tai ekumeenisten konsiilien puheenjohto, voitaisiin tunnustaa.”
1950-luvulta alkaen Konstantinopolin patriarkan tehtävää ortodoksisessa maailmassa on myös arvioitu uudelleen, ja istuimen arvovalta on voimistunut patriarkka Athenagoraksen kaudesta lähtien. Paikalliskirkkojen välisen yhteyden tarpeesta ja ortodoksisuuden maailmanlaajasta luonteesta johtuen on esitetty ajatus ekumeenisen patriarkan maailmanlaajan episkopaatin ja ortodoksisuuden puhemiehen roolista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on ehdotettu, että myös ortodoksien tulisi hyväksyä universaali primaatti. Kaiken kaikkiaan kysymys on kuitenkin varsin selkiytymätön. Lopuksi Pekka Metso esitti hengellis-ekumeenisen, eteenpäin katsovan ja rohkaisevan tilannearvion: ”Onko muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että keskinäinen rakkaus sytyttäisi kirkkojen- ja priimaksienvälisen rakkauden, jonka voimasta kirkot [ort. ja kat.] voisivat ylittää eron perinteen ja yhtyä toistensa kanssa uutta luovalla tavalla?”
