Opetushallitus on päivittänyt ohjeensa koulujen uskonnollisista tilaisuuksista ja koulun katsomuksellisesta opetuksesta.
Ohjeistus on aiheellinen ja näppituntumalta se on parannus entiseen. Esimerkiksi vakaumuksellisten koulun järjestämien tilaisuuksien osalta niitä korvaavia vastaavia tilaisuuksia ei tarvitse järjestää samanaikaisesti.
Tämän osalta ohjeistus seuraa sitä, miten asiassa on historiallisesti toimittu sekä kansainvälistä käytännettä.
Suomessa toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi ortodokseille myönnettiin heidän merkittävinä kirkollisina juhlinaan vapaata sen sijasta, että heille olisi samanaikaisesti luterilaisen kirkollisen tilaisuuden aikana järjestetty oma vastaava.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa eri uskontojen edustajat ilmoittavat oppilaitokselle uskontonsa keskeiset juhlat ja saavat vapaata niiden osalta.
Suomessa on kouluja, joiden oppilaat edustavat useita uskontoja ja katsomuksia. Näin ainakin osan Suomen koulujen osalta on perusteetonta toimia siten, että niiden juhlaohjelma seuraisi perinteistä uskonnollista joulu- ja pääsiäiskalenteria. On eteenpäin menoa, että valtakulttuurin eli luterilaisen kristillisen kulttuurin mukaisesti järjestettävät juhlat eivät velvoita kouluja järjestämään samanaikaisia korvaavia juhlia vähemmistökatsomusten edustajille.
Ohjeistuksessa on kuitenkin vielä joitakin ajatuksia, jotka herättävät kysymyksiä.
Ohjeistuksessa viitataan oikeusviranomaisen tulkintaan, jonka mukaan lain perusteella uskonnolliseen käyttöön osoitettu rakennus välittäisi jo sinällään uskonnollisia merkityksiä.
Edustaako oikeusviranomaisen kanta eräänlaista okkultismia katsoessaan, että lain määritelmän perusteella rakennus voisi välittää katsomuksellisia vaikutteita? Tämä olisi tietysti ongelmallista yhteiskunnan viranomaisen katsomusneutraliteetin kannalta.
Olisi outoa ajatella, että laki tekisi jonkin rakennuksen psykologisessa merkityksessä jonkinlaiseksi. Ja olisi outoa ajatella, että rakennus sinänsä välittää outoja vaikutelmia.
Vai onko oikeusviranomaisen tahtomus kertoa jumalattomalle sukupolvelle, että kivetkin huutavat?
Uskoisin, että on aika poikkeuksellista kokea erilaisten rakennusten yhteydessä, että niistä jotenkin säteilee katsomuksia.
Rakennukset vaikuttaisivat olevan pikemminkin mykkiä. Toki niiden tulkintaan voi liittyä monenlaisia katsomuksellisia sisältöjä.
Mutta että itse rakennukset?
Toiseksi on kiinnostavaa, tulisiko luterilaiselle järjestää jotakin korvaavaa toimintaa hänen kannattamansa uskonnollisen tunnustuksen juhlan sijasta. Näinhän ohjeistus edelleen näyttää edellyttävän.
On ymmärrettävää, että luterilaisen kirkon jäsentä ei huvita osallistua johonkin jäsenkirkkonsa toimintamuotoon. Kun Opetushallitus edellyttää, että osallistumisen perusteena ei voi olla jäsenyys vaan oppilaan henkilökohtainen valinta, kysymys siirtyy ikään kuin vakaumuksen ulkopuolelle.
Omasta mielestäni koulun oppilaita ei pidä pakottaa uskonnollisiin tilaisuuksiin, vaikka ne olisivatkin heidän edustamansa uskonnon mukaisia. Mutta tämä ei ole katsomuksen ja vakaumuksen oikeuteen liittyvä kysymys.
Lähtökohtaisesti luterilaisen kirkon jäsen hyväksyy luterilaiset jumalanpalvelusmenot eikä pidä niitä vakaumuksensa vastaisina. Eri asia on, että hän ei pidä kaikista niiden käytännön sovelluksista. Toisin sanoen: aina ei huvita.
Mutta kannattaako yhteiskunnan kulkea ohjeistuksissaan niin pitkälle, että se velvoittaa viranomaisasemassa olevia henkilöitä eli koulujen rehtoreita toimimaan sen mukaisesti, mitä ihmiset ilmoittavat siitä, mikä heitä huvittaa tai ei?
Itseäni kiinnostaisi kovasti tietää, mikä olisi luterilaisen oppilaan tai opiskelijan vakaumuksen kunnioittamisen kannalta sellainen sovelias tapahtuma, joka korvauksena siihen, että hän ei osallistu luterilaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, muistuttaisi tätä tapahtumaa mahdollisimman paljon, kuten ohjeistus velvoittaa, mutta ei kuitenkaan olisi se vaan sen korvike.
Rivien välistä sai Osmon kommentista sen käsityksen ettei Jeesuksen lähetyskäsky ”mennä kaikkeen mailmaan ja tehdä kaikki kansan minun opetulaksinkesi” koskisikaan Suomen evlut. kirkkoa?
Eiköhän Kristuksen lähetyskäsky ollut alkujaaan osoitettu jokaiselle Hänen opetuslapselleen, eikä kirkkokunnille, joita silloin ei edes ollut olemassa. Kuulijoina olivat opetuslapset. Itse uskon tehneeni lähetystyötä (tosin vain täällä kotimaassa) kaikissa kirkollisissa tehtävissäni. Minä käsitän asian enemmän opetuslasta kuin kirkkoa koskevana. Voin tietysti olla väärässäkin.
Toimikoot kaikki järjestöt omilla varoillaan. Silloin ei seurakuntien tarvitse miettiä, voiko kirkon päätösten vastaisesti toimivia järjestöjä tukea veronmaksajien varoilla.
Itse olen kokenut erittäin arvokkaana tämän vuosi toisensa jälkeen toistuvan keskustelun siitä, voiko kirkon päätösten vastaisesti toimivia järjestöjä tukea taloudellisesti.
Pohtiessani omaa kantaani olen huomannut, miten merkityksellisenä koen kristinuskon ja erityisesti luterilaisuuden. Vastausta etsiessäni olenkin säännöllisesti pysähtynyt kysymään itseltäni, miten voin omalla toiminnallani edistää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä ja moniäänisyyttä vaalien.
Aloitin etsimällä määritelmää siitä, mitä ykseys ei ole. Ykseys ei vaadi yhdenmukaisuutta. Ykseyden saavuttaminen vaatii sitä, että kaikki keskustelijat ovat valmiita tarkistamaan omia näkemyksiään ja pyrkivät yhdessä saamaan esiin erilaisia näkökulmia. Tämä valmius omien näkemysten uudelleen arviointiin kuvaa asennetta, jolla toisen ihmisen esittämiä argumentteja kuunnellaan. Tämä ei ole ollenkaan niin vaikeaa, kun tiedostaa, että toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita kuunteleva asenne ei velvoita omien käsitysten sen enempää muuttaamiseen kuin säilyttämiseenkään. 😉
Juuri tämä joka vuosi toistuva keskustelu on auttanut itseäni tutustumaan syvemmin kristinuskon sanomaan ja teologiaan. Keskustelu on johdattanut myös löytämään ja tutustumaan kirkon sateenkaaren alla eri tavalla ajetteleviin ihmisiin ja yhteisöihin.
Toivonkin keskustelun jatkuvan. Nyt kun päätös lähetysjärjestöjen määrärahojen jaosta tämän vuoden osalta on tehty, olisi kuitenkin hyvä hetkiä pysähtyä pohtimaan, millaisin keinoin voisimme parantaa eri foorumeilla käytävien keskustelujen laatua. Minkälaisia arvoja, asenteita ja osaamista (tietoja ja taitoja) tarvitaan, jotta keskustelu voisi olla mahdollisimman avointa totuuden tutkimista yhdessä?
Yst.terv. Marita Kiviranta
Espoon srk-yhtymän kirkkovaltuuston ja Tapiolan srk-neuvoston jäsen
Ja ei, emme ole Pekka Kivirannan kanssa sukua, vaikka saman seurakunnan alueella vaikutammekin. 🙂
”voiko kirkon päätösten vastaisesti toimivia järjestöjä tukea taloudellisesti.” Marita Kiviranta
Tämä väittämä tarvitsee auki purkamista. Millä kriteereillä määritellään ”kirkon päätösten vastaisesti toimivat järjestöt”? Toimiiko järjestö kirkon päätösten vastaisesti, jos sen mielipide on ns. konservatiivinen, mutta käytännössä se toimii yhteistyössä kaikkien kanssa kuten muutkin?
Toisaalta, toimitaanko kirkon päätösten mukaisesti esim. julistaa evankeliumia eli tehdä lähetystyötä silloin, jos joiltakin kirkkoon kuuluvilta ja kirkon yhteiset päätökset hyväksyviltä ja niihin sitoutuneilta kirkon lähetysjärjestöiltä evätään taloudellinen apu? Kirkko on päättänyt tehdä lähetystyötä kaikkien kirkon lähetysjärjestöjen kautta, mutta jotkut luottamushenkilöt joissakin seurakunnissa määrittelevät itse, mitkä lähetysjärjestöt he hyväksyvät kirkon lähetysjärjestöiksi ja sulkevat osan lähetysjärjestöistä ulos eli toimivat kirkon yhteisten päätösten vastaisesti.
Loppujen lopuksi voimme kysyä: Voivatko kirkon luottamushenkilöt toimia kirkon yhteisten päätösten vastaisesti? No, vastaus tulee jo paluupostissa eli luottamushenkilöillä on oikeus päättää seurakunnan rahavaroista. Kyllä on oikeus, mutta myös vastuu rahavarojen käytöstä, niin, että niitä jakaessa toteutuu seurakuntalaisten yhdenvertaisuus sen suhteen, mitä lähetysjärjestöjä he tukevat.
Valta ilman vastuullisuutta on turmiollinen käyttäjänsä kädessä.
Minustakin on vastuutonta puhua kirkon päätöksiä vastaan toimivista järjestöistä. Näiden järjestöjen kanssa on kuitenkin solmittu sopimus toimia kirkon lähetysjärjestöinä. Sitä paitsi mitä kirkon päätöksiä tässä tarkoitetaan? Jos naispappeuspäätöstä, niin muistutan siihen liittyneestä ponnesta, jota ei ole kumottu eikä voidakaan kumota. Avioliitosta kirkko puolestaan opettaa, että se on miehen ja naisen välinen liitto. Kirkon päätöksiä vastaan selkeästi toimii se, joka ei tunnusta osaa kirkon lähetysjärjestöistä kirkon lähetysjärjestöiksi.
Marita Kiviranta, se on hyvä asia, että seurakunnissa tai muilla foorumeilla aiheesta käytävä keskustelu on hyödyksi. Aktiivisen K24-keskustelijan sanomana tämä ei toki yllätä. 🙂
Asioiden käsittelyllä ja keskustelulla kai on lähtökohtaisesti tarkoituksena jakaa ihmisille tietoa, kertoa erilaisista näkemyksistä ja erityisesti niiden perusteluista kunkin oman kannanmuodostuksen tueksi.
Keskustelun tasoa voisi parantaa se, että mukana olisi useampia uteliaita. Siis sellaisia, jotka ovat kiinnostuneita perusteluista eri näkökantojen takana.
Luulen niin, että kaikki järjestöt toimivat omilla varoillaan (tai pankin lainarahalla). Mutta tuskin kukaan tai mikään instassi voi elää irrallaan muista. Ei seurakuntakaan voi eristäytyä. Se ostaa palveluja, tavaraa jne. Eikä seurakunta tee kaikkea itse, vaan osan toimistaan se on, järkevyyssyistä, ulkoistanut. Esim. Espoon seurakunnat ostavat kesäaikana aika paljon tilojen käyttöoikeuksia, jotta voi pitää riparit kansanopistojen jne tiloissa. Jos kirkon olemukseen kuuluu tehdä lähetystyötä, niin seurakunnat ostavat tämän ”palvelun” järjestöiltä kukin sen mukaan, minkä näkevät parhaaksi. Jos olisi yksi järjestö, niin toiminta ei varmasti olisi tehokkainta. Jos kirkko tekisi kaiken itse, niin ilman kilpailua sinne hiljalleen kertyisi monenlasta tyhjäkäyntiä. Minun on vaikea keksiä, mikä malli oikeasti olisi nykyistä parempi, jos ajatellaan, millä rahalla saadaan eniten ja monipuolisesti aikaan tuloksia. Se on toinen asia, että minusta seurakuntien pitäisi entistä tarkemmin seurata ja vaatia järjestöiltä tehokkuutta, läpinäkyvyyttä, avoimuutta. Mutta nyt on katse keskitetty niin vahvasti vain kahteen, naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen, että muuhun ei tunnu siittävän kiinnostusta.
Juuri näin.
”Mutta nyt on katse keskitetty niin vahvasti vain kahteen, naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen, että muuhun ei tunnu siittävän kiinnostusta.” Pekka
Yllä oleva huomio on tärkeä. Noihin kahteen asiaan tuijottaminen ja fiksoituminen on kääntänyt koko lähetystyöasian ylösalaisin. Lukemattomissa kannanotoissa on tuotu esille, että nuo kaksi norsuksi muuttunutta asiaa eivät näyttele lähetyskentillä oikeastaan minkäänlaista osaa. Mutta Suomen ev.lut.kirkon joidenkin seurakuntien jotkut luottamushenkilöt ovat nostaneet nämä kaksi asiaa raipoiksi, joilla he jatkuvasti lyövät Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti työtä tekeviä järjestöjä ja lähettejä tavalla, joka ei perustu tosiasioihin vaan luuloteltuihin oletuksiin.
Tämä vaihe kirkkomme lähetyshistoriassa jää muistuttamaan kirkkoa siitä, mitä tapahtuu jos/kun jonkin agendan edustajat saavat ylivallan seurakuntavaltuustoissa ja -neuvostoissa. Silloin unohtuu lähetyskäskyn pääasia, menkää ja julistakaa evankeliumia kaikkeen maailmaan ja tehkää näin opetuslapsia ja kastakaa ja opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä Jeesus on käskenyt pitää.
Minäkin olen sitä mieltä, että seurakuntavaalien politisoituminen ja äänestysprosentin alhaisuus nostavat liian helposti luottamuselimiin sellaisia (aktiivisuuttakin siis joltain tahoilta löytyy) ryhmittymiä, joilla ei olisi läheskään sitä osuutta seurakunnallisessa päätöksenteossa kuin nyt, mikäli äänestysprosentti seurakuntavaaleissa olisi samaa luokkaa kuin esimerkiksi kunnallisvaaleissa. Myös herätysliikkeet saavat suhteettoman suuren osuuden paikoista kannattajakuntansa kokoon nähden, koska niiden aktiivit käyvät äänestämässä. Herätysliikkeisiin, sukupuoli- ym. aktivisteihin ja puolueisiin kuulumattomien ääni jää kuulumatta, koska he eivät käy äänestämässä. Se koituu kirkon tappioksi ajan pitkään. Mutta miten asia voidaan korjata? Tuhannen taalan kysymys. Mielestäni luottamushenkilöjärjestelmän purkaminen ja virkamiesvaltakaan ei ole hyvä ja oikea ratkaisu. Siis sellainen katolisen kirkon systeemi.
Kauppinen, eivät herätysliikkeet mitään paikkoja saa, koska eivät tee omia listojaan. Minkäs sille sitten mahtaa, jos herätysliikeaktiivit nauttivat äänestäjiensä luottamusta.
Millä kriteereillä määritellään “kirkon päätösten vastaisesti toimivat järjestöt”? (Salme Kaikusalo)
Suosituksessaan Kirkon lähetystyön keskus listasi seikat, jotka luottamushenkilöiden olisi hyvä ottaa huomioon, kun he pohtivat taloudellisen tuen myöntämistä lähetysjärjestöille. Suosituksessa ei pyydetty kiinnittämään huomiota siihen, noudattavatko lähetysjärjestöt yhdenvertaisuus- ja syrjimättömyysperiaatetta sekä kirkon päätöksiä.
Yhdenvertaisuus- ja syrjimättömyysperiaate on kuitenkin oikeusjärjestelmämme keskeisin periaate. Periaate koskee sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Perustuslain, rikoslain, yhdenvertaisuuslain, työsopimuslain ja tasa-arvolain velvoittamina ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa muihin nähden eri asemaan esimerkiksi sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.
Oikeudelliset normit koskevat aina ihmisten tekoja, eivät heidän vakaumuksiaan. Sen arvioiminen, rikkooko joku lakia, perustuu siis aina konkreettisiin tekoihin. Tekoja ovat myös sanat, joita käytetään esim. tiedottamisen, opettamisen ja kasvatuksen yhteydessä. Ei vain ulkomailla, lähetystyön kohdemaissa, vaan myös täällä kotimaassa. Lähetysjärjestöthän toimivat hyvin aktiivisesti myös Suomessa.
Myös kirkossa on noudatettava Suomen lakeja, ellei erikseen toisin ole päätetty. Esimerkiksi tasa-arvolakia voidaan soveltaa siten, ettei se koske uskontokuntien uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa. Suomen ev.lut. kirkolla oli siis yleisen lainsäädännön tunnustama oikeus varata pappisvirka ainoastaan miehille. Näin ei haluttu tehdä, vaan kirkkolain muutos vuonna 1988 avasi pappisviran naisille.
Koska kirkko ei itse halunnut varata pappisvirkaa vain miehille, eivät myöskään kirkon yksittäiset yhteisöt tai (niiden) työntekijät voi uskonnonvapauteen vedoten kieltäytyä yhteistyöstä naispappien kanssa. Korkein oikeus tuomitsikin naispapin syrjinnän vuonna 2010 ja antoi siten ennakkopäätöksen, joka ohjaa lakien soveltamista.
Kirkolliskokouksen täysistunnossa, jossa naispappeus hyväksyttiin, hyväksyttiin myös ponsi. Ponnen mukaan naispappeuteen torjuvasti suhtautuvallakin tulee olla mahdollisuus työskennellä kirkossa sekä tulla vihityksi papiksi ja nimitetyksi kirkon virkoihin. Ponsi ei kuitenkaan ole missään vaiheessa antanut lupaa toimia kirkkolain vastaisesti, vaan päinvastoin velvoittaa kaikkia osapuolia työskentelemään yhteistyössä ja vaalimaan kirkon ykseyttä.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja sen lähetysjärjestöt allekirjoittivat kesällä 2013 perussopimuksen lähetystyön järjestämisestä. Sopimuksessa lähetysjärjestöt sitoutuivat noudattamaan toiminnassaan kirkon tunnustusta ja päätöksiä sekä kirkon hyväksymää lähetysstrategiaa ja sen toimintaperiaatteita.
Kirkon lähetystyön keskus ja kirkon ulkoasiain neuvosto eivät kuitenkaan antaneet tietoja, joiden perusteella luottamushenkilöt olisivat voineet itse arvioida, noudattavatko lähetysjärjestöt sopimusta. Luottamushenkilöt joutuivat etsimään tiedon itse. Valitettavasti neljän lähetysjärjestön eri yhteyksissä käyttämät sanat kertoivat toiminnasta, joka ei ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätösten mukaista ja joka ei perustu yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden periaatteelle.
Luottamushenkilönä en voi tehdä päätöksiä, jotka mahdollistavat Suomen lainsäädännön ja kirkon päätösten vastaisen toiminnan.
Selvennyksenä vielä: Kukaan luottamushenkilö ei ole missään vaiheessa edellyttänyt lähetysjärjestöjä luopumaan näkemyksestään avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona.
Marita Kiviranta, kiitos vastauksesta.
Katson kuitenkin, että kaikki, myös syrjityt lähetysjärjestöt, ovat hyväksyneet ja sitoutuneet noudattamaan kirkon lähetysasiakirjan sopimuksia käytännössä tehdessään yhteistyötä toisten kanssa ja siten heidän syrjimisensä heidän mielipiteidensä vuoksi ei ole asiallista.
Kun heitä syrjitään, se kostautuu kirkon tärkeimmälle tehtävälle eli evankeliumin julistustyölle niiden parissa, jotka eivät vielä ole ilosanomaa kuulleet.
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa, että tällainen joitain lähetysjärjestöjä syrjivä toiminta on melko uutta Suomen ev.lut.kirkossa ja sen alkujuuret ovat aivan jossain muualla kuin kritillisessä eetoksessa.
Marita Kiviranta, vihjailet, että lähetysjärjestöt rikkoisivat kirkkolakia. Ole ystävällinen ja yksilöi, mitä kirkkolain pykälää tarkoitat. Tuollainen epämääräinen vihjailu ei ole mikään argumentti. Muuten, voimassa oleva tasa-arvolaki on nuorempi kuin naispappeuspäätös. Kirkossa olisi edelleen mahdollista toimia siten, että kaikille olisi tilaa. Ja vielä yksi asia: pappeus ei ole mikään profaani yhdenvertaisuuskysymys, vaan teologinen kysymys. Sellaisena sitä tulee käsitellä eikä tasa-arvokysymyksenä.
Sen verran täytyy korjata, että tasa-arvolaki on samalta vuodelta kuin naispappeuspäätös. Mutta eipä sen rajausta suhteessa ev.lut.kirkon uskonnonharjoittamiseen ole myöskään kumottu.
Salme, mielipide ei nauti syrjintäsuojaa Suomessa. Eikä myöskään järjestö siinä mielessä kuin näytät tarkoittavan.
Oletetaanpa, että minun mielipiteeni on, että työnantajani ei pidä palkata ketään naista. Jos minun mielipiteeni jätetään huomiotta, se ei ole syrjintää. Jos minä en lahjoita rahaa Kissojen katastrofiyhdistykselle, en syyllisty ko. yhdistyksen syrjimiseen. Tosi monta kertaa olemme käyneet nämä asiat läpi foorumilla, eikö?
Kirkon ja sen lähetysjärjestöjen (myös siinä tapauksessa, että ne määriteltäisikiin yksityisoikeudelliseksi toimijoiksi) on noudatettava Suomen lakeja ja niiden syrjintäsäännöksiä. Jos seurakunnan luottamushenkilöt harkintansa ja omantuntonsa mukaan eivät myönnä harkinnanvaraista tukea joillekin järjestöille, se ei voi määritelmällisesti olla lain tarkoittamaa syrjintää. Se, että ei hyväksy lain rikkomista, ei ole lain rikkomista eikä se, että ei hyväksy syrjintää, ole syrjintää.
Kimmo, kirkon ponsi vuodelta 1986 ei anna lupaa poiketa lainsäädännöstä. Ponnen toteamus, että on lupa uskoa, että vanha virkakäsitys on oikea, ei tarkoita, että ponnen nojalla voisi toimia haluamallaan tavalla. Kirkko ei julkisyhteisönä myöskään voi sallia lakia rikkovaa toimintaa työntekijöiltään em. ponnen nojalla. Mielestäni tosin Marita Kivirannan kommentissa olisi luontevampaa vedota kirkkolain asemesta syrjintäsäännöksiin.
Kimmo Jaatila, kirkko on omalla päätöksellään avannut pappisviran naisille, kuten Marita Kiviranta totesi, ja omalla päätöksellään todennut, että rek. parisuhde ei ole este toimia kirkon virassa.
Oikeudessa on useita ennakkotapauksia näistä asioista (sekä naispappeus että rek. parisuhde) ja niissä johdonmukaisesti todetaan, että kirkko on ilmaissut kantansa ja niinpä syrjintäsäännökset koskevat kirkkoa (ja näin ollen sen oppiin ja päätöksiin sitoutuneita lähetysjärjestöjä) täysimääräisesti.
”…kirkko on ilmaissut kantansa ja niinpä syrjintäsäännökset koskevat kirkkoa (ja näin ollen sen oppiin ja päätöksiin sitoutuneita lähetysjärjestöjä) täysimääräisesti.” (Jani Salminen)
Hyvin tiivistetty. 🙂
Jos joku haluaa tutustua aiheeseen tarkemmin, niin suosittelen lämpimästi lukemaan Hannu Juntusen kirjan, jonka Kirkon tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2006:
”KIRKKOLAKI JA OMATUNTO. Onko kirkon lainsäädäntö pätevää ja sitovaa?”
http://sakasti.evl.fi/julkaisut.nsf/0A183405C13C2FBDC225737E00408FA8/$FILE/9_juntunen.pdf
Minä puolestaan kehoitan lukemaan Arto Seppäsen väitöskirjan aiheesta. Eu tämä ole niin yksiselitteistä.
Kimmo, on se siinä mielessä yksinkertaista, että kirkko on linjansa valinnut. Varmasti, kuten Arto Seppäsen väitöskirjassa käsittääkseni esitetään, kirkko olisi voinut valita myös toisenlaisen linjan. Miten sen toteuttaminen kirkon julkisoikeudellinen ja muu asema huomioiden olisi onnistunut, on epävarmaa ja epäselvää. Näillä spekulaatioilla tai toivella ei kuitenkaan ole oikeudellisessa mielessä merkitystä. Oikeudellisessa mielessä toimitaan kirkon tekemien linjausten perusteella ja sen olen tiivistänyt tuossa yllä.
Tämä pätee muuten myös spekulaatioon siitä, että kirkko ei olisi määritellyt teologista kantaansa parisuhteensa rekisteröineiden toimimiseen kirkon töissä ja viroissa. Nythän hieman Seppäsen tapaan kirkossa vielä (mielestäni epärealistisesti mutta tarkoitushakuisesti) puhutaan siitä, että voisikin syntyä sellainen teologinen kanta, että em. asia on kirkon opin vastaista. Sillä voi toki spekuloida mutta samalla kirkossa ollaan kuitenkin kirkon omien mietintöjen perusteella tietoisia siitä, että perusoikeuksien rajaaminen vaatii erittäin vahvat perustelut. Oikeudellisessa mielessä tällainen täyskäännös tuskin onnistuisi, sillä niitä vaadittuja perusteita ei enää ole olemassa tehtyjen päätösten myötä. Aivan kuten sellainenkaan täyskäännös, jota esim. lähetyshiippakunnan jotkut edustajat vaalivat, että naisten toimiminen kirkon pappeina peruutettaisiin, tuskin on enää juridisesti mahdollinen.
Miksei olisi? Eihän valtio määrittele kirkon oppia. Ja tehtiinhän sellainen päätös myös Latvian luterilaisessa kirkossa.
Kimmo, ei määrittelekään. Mutta määrittelee ne reunaehdot, joilla uskonnollinen yhteisö voi poiketa lainsäädännöstä. Nämä asiat on selitetty esim. kirkko ja rek. parisuhteet -mietinnössä. Yksi reunaehdoista on yksimielinen ja muuttumaton oppi tai traditio. Sellaista muuttumattomuutta ei voi enää saavuttaa, jos kirkko on jo päättänyt toisin. Muuttumaton ei voi olla sellainen, joka on juuri muutettu.
Tämä on ihan maalaisjärkeenkin käyvä juttu. Jos kirkko meinaisi säätää nyt kirkkolakiin pykälän, että pappeus kuuluu vain miehille ja rek. parisuhde on este toimia kirkon työssä, pitäisi pappisnaiset ja rek. parisuhteessa olevat erottaa, yhden esimerkin mainitakseni. Ei onnistuisi moinen oikeusvaltiossa.
Mietin tässä, että miten kauan on siitä, kun kirkon sisällä on ollut rauha ja kaikki sen jäsenet ovat saaneet työskennellä kukin omilla saroillaan, ilman että vieressä on tarkkailijoita ja tuomareita raportoimassa ja oikeuteen vetämässä kanssapalvelijoita. Ei siitä niin koin kauan ole, koska minäkin muistan vielä tuon ajan. Silloin kirkkoon kuului suurin osa Suomen kansasta ja Jumalan ja hänen Sanansa kunnioitus oli vielä arvostettava asia.
Nyt kirkko on revitty riekaleiksi samalla kun on puhuttu enemmän kuin koskaan lähimmäisen rakkaudesta. On muistutettu, että Jumala on rakkaus (jopa että rakkaus on jumala), mutta samalla on unohdettu, että Jumala on myös pyhä ja vanhurskas.
Kirkkohallituksen päätökset on asetettu kyseenlalaisiksi luoden varjoa siellä toimivien henkilöiden pätevyyden ylle. Vaikuttaa, että luottamushenkilötkin haluavat määritellä jopa kirkon opin ja etiikan osin uusiksi.
Mitä kirkosta jää jäljelle? Tulevaisuus sen näyttää, mutta tässä vaiheessa toiminta ei näytä yhteyttä luovalta vaan hajottavalta.
”Kirkkohallituksen päätökset on asetettu kyseenlalaisiksi luoden varjoa siellä toimivien henkilöiden pätevyyden ylle.” (Salme Kaikusalo)
Allekirjoittaessaan perussopimuksen lähetystyön järjestämisestä lähetysjärjestöt sitoutuivat noudattamaan toiminnassaan kirkon tunnustusta ja päätöksiä sekä kirkon hyväksymää lähetysstrategiaa ja sen toimintaperiaatteita.
Sopimuksen noudattamista seurataan siten, että lähetysjärjestöt raportoivat vuosittain strategisista linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan kirkon lähetystyön toimikunnalle. Vuosittain kirkon ulkoasiain osaston ja lähetysjärjestön välillä käydään myös ohjauskeskustelu, josta tehdään muistio.
Perussopimuksen allekirjoittaneella järjestöllä on kirkon lähetysjärjestön asema. Sopimuksen mukaan järjestö ”voi saada seurakunnilta kolehtivaroja ja talousarviomäärärahoja sekä vapaaehtoista kannatusta seurakuntien kautta”.
Taloudellisesta tuesta päättävät luottamushenkilöt seurakuntayhtymien kirkkovaltuustoissa ja seurakuntien neuvostoissa. Sopimuksessa käytetään tässä yhteydessä voida-verbiä. Se, että lähetysjärjestö on allekirjoittanut sopimuksen ja että sillä on kirkon lähetysjärjestön asema, ei siis vielä velvoita seurakuntia tukemaan järjestöjä taloudellisesti.
Kirkon ulkoasiain neuvosto arvioi sopimuksen toteutumista vuosittain. Jos lähetysjärjestö ei toimi sopimuksen mukaisesti, kirkon ulkoasiain neuvosto ”voi esittää tämän sopimuksen irtisanomista kirkkohallituksen täysistunnolle, joka irtisanoo sopimuksen”. Jos sopimus irtisanotaan, kirkkohallitus ”voi esittää kirkolliskokoukselle kyseisen järjestön aseman lakkauttamista kirkon lähetysjärjestönä”. Myös näissä yhteyksissä sopimuksessa käytetään voida-verbiä.
Sopimuksessa on siis haluttu antaa harkintavaltaa sekä seurakuntien luottamushenkilöille että kirkon ulkoasiain neuvostolle ja kirkkohallitukselle.
Tämän harkintavallan käyttäminen ei vielä ole muiden päätösten kyseenalaistamista, vaan sovittujen pelisääntöjen mukaan toimimista ja etenemistä. Näihin sovittuihin pelisääntöihin kuuluvat kokoukset, joissa asioista eri mieltä olevat ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa. Ja päätyä sen jälkeen johonkin ratkaisuun joko yksimielisesti tai äänestyksen kautta.
Vielä tarkennus:
Espoon kirkkovaltuuston kokouksessa 12.3.2014 ei siis otettu kantaa siihen, tulisiko kirkkohallituksen esittää kirkolliskokoukselle, että joidenkin lähetysjärjestöjen asema kirkon lähetysjärjestönä lakkautettaisiin. Lähinnä keskustelimme siitä, perustuuko lähetysjärjestöjen toiminta yhdenvertaisuus- ja syrjimättömyysperiaatteelle ja onko järjestöjen toiminta kirkon päätösten mukaista. Ja ovatko nämä niitä asioita, joihin tulee kiinnittää huomiota taloudellisesta tuesta päätettäessä.
Marita Kiviranta, kaikki edellä kirjoittamasi on kyllä tuttua tietoa, kiitos kertauksesta.
Kirkkohallituksen päätökseen suhtautumisesta voi ottaa esille esim. seuraavan täällä olleen uutisen.
https://www.kotimaa.fi/kirkkohallituksen-lahetystyopaperi-osoittaa-vastuuttomuutta/
Sen allakirjoittajat eivät tosin edusta Espoon kirkkovaltuuston henkilöitä.
Suomikin on saanut vankan kasvupohjan luterilaisen uskon kautta, tämä maa on rakennettu koti, uskonto ja isänmaa mentaliteetilla. Nyt monet uuden ajan kasvatit haluaa helposti unohtaa kaiken sen työn ja uhrauksen, minkä jo Mikael Agricola aikanaan aloitti. Ne ketkä ovat pappiavirassa (vielä), tietävät hyvin sen paineen, saatikka ketkä tekee työtä koululaitoksissa. Mitä saa sanoa ja opettaa, kun woketus vaanii pian kaikkialla.
Sanan ’okkultismi’ käyttö tuossa asiayhteydessä on räikeän manipuloivaa sanan väärinkäyttöä.
Viestintää on monenlaista, myös kuvallista ja arkkitehtoonista eikä siinä ole mitään mystistä (occultus in latin, mysterious in greek).
Vai olisiko blogistista okei viedä kristittyjä lapsia juhlasaleihin, jotka on koristettu vaikkapa hakaristein tai saatanapalvojien pukkisymbolein ?
Sanan okkultismi käytöstä joudun valitettavasti asian akateemisena tutkijana olemaan eri mieltä kuin kommentoija. Okkultismi (occultus) merkitsee salatiedettä ja paranormaalia ilmiötä. On tieteellisen tiedon tuolla puolen oleva asia, että rakennukset siirtäisivät niiden piirissä oleviin henkisiä vaikutuksia, jotka ovat näiden osalta vaarallisia. Ilman muuta koulun tehtävänä on esitellä myös rakennuksia, joissa on hakaristejä ja pukinsarvia koululaisille. Toisen maailmansodan tapahtumien ja aatetaustojen symboleineen ja rakennussuunnitelmineen opetus kuuluu luontevana osana kouluopetukseen samoin kuin uskontotieteelliset lähestymistavat. On tärkeätä, että myös kouluopetuksessa käsitellään esimerkiksi saatananpalvontaa ja sen symboliikkaa, onhan tämän suuntauksen ideologinen tarjonta jonkin verran tarjolla myös neutraalin ja asiallisen sivistysinstituution käsittelyn ulkopuolella suosituksena elämänkatsomukseksi. Tällaiset tutustumiset ovat esimerkiksi historianopetuksen niin sanottua peruskauraa. Olisi poikkeuksellisen kummallinen ajatus, että koululaitoksen piirissä kiellettäisiin sellaisten asioiden olemassaolo ja käsitteleminen, joita ei kannateta.