Suomen Lähetysseuran viime kesäkuun vuosikokous ja samaa sukupuolta olevan parin lähettäminen työhön ovat aiheuttaneet paljon keskustelua ja kinastelua. Sekä lähetysjohtaja Seppo Rissanen että seuran puheenjohtaja piispa Matti Repo ovat antaneet omia vastauksiaan asiasta nousseisiin kysymyksiin. Puheenjohtaja Revon kirjoittama vastaus lähetysseuralle lähetettyyn kirjelmään on ollut myös luettavissa.
Vuosikokouksessa mukana olleilta olen saanut sen käsityksen, että osa kokousväestä koki kokouksen jotenkin ikävänä ja että siitä jäi heille ”paha maku”. Tätä asiaa on ollut vaikea käsitellä ainakaan tuolla joukolla, koska kokouksessa olleet palasivat omiin seurakuntiinsa. Yksi tärkeä asia on lähetysseuran taholta tulleiden vastausten ja viestien välittämisen heille ja muille asiasta kiinnostuneille lähetysihmisille. Asiaa pitäisi voida purkaa sopivissa yhteyksissä keskustellen.
Ymmärrän seurakunnan lähetystyön toimijana pitkään olleena sen, että osa lähetysväestä on kokenut suurta hämmennystä miesparin lähetystyöhön siunaamisen ja lähettämisen takia. Joillekin asia on myös periaatteellinen ja Raamatun tulkintaan liittyvä. Samalla ajattelen, että asia on paisunut liikaa ja että koko lähetysseuran kautta tehtävä työ on asetettu hyvin kummallisella tavalla kyseenalaiseksi. Asiaan liittyvissä keskusteluissa joidenkin kommentit on tulkittavissa jopa niin, että niissä viitataan enemmän tai vähemmän suoraan jonkinlaiseen hengelliseen erehtymiseen tai jopa luopumukseen.
Kaikkiaan syntyneestä tilanteesta tulee hieman ahdistava ja surullinen olotila. Tuntuu siltä, että kirkon perustehtävä, ilosanoman välittäminen ja lähimmäisenrakkauden toteuttaminen uhkaa hajota ja ”mennä pilalle” kirkon jäsenten sisäisen kinastelun vuoksi. Pidän huonona tai surullisena, jos lähetysväki vaikkapa lähetyspiireissä tai jokin seurakunta haluaa asian vuoksi ryhtyä boikotoimaan lähetysseuran työtä. Yksittäisellä lahjoittajalla tai piirillä on oikeus ohjata varansa haluamaansa kohteeseen, mutta vaikkapa lähetysseuran boikotointiin lähteminen ei ole kirkon lähetystehtävälle eikä evankeliumille eduksi. Ei ole hyvä ajatella asiaa edes tiedostamatta tyyliin ”saavat kestää seuraukset tekemisistään” (siis taloudellisesti).
Edelliseen haluan jatkaa myös sen, että en pidä hyvänä myöskään pääkaupunkiseudun yhtymien päätöksiä evätä talousarviomäärärahoja joiltakin pienemmiltä lähetysjärjestöiltä. Näin tapahtui sillä perusteella, miten järjestöt vastasivat yhtymien lähettämiin kysymyksiin. Toisaalta lähetysjärjestöjen tulee selkeästi sitoutua kirkkomme yhteisiin linjauksiin, kun ne ovat kirkkomme virallisia lähetysjärjestöjä. Monen muun tavoin luotan vahvasti lähetysseuraan ja sen työhön ja arvostan myös muita lähetysjärjestöjä. Toivon muidenkin tekevän näin ja jatkavan tärkeässä tehtävässä toimimista, esirukousta ja taloudellista tukea.
On hyvä muistaa, että kirkko on lähetystyön varsinainen subjekti ja kirkko olemme me, kirkon jäsenet. Meillä osa lähetysväestä sitoo toimintansa ja tukensa vain siihen omaan järjestöön. Silloin (vain) omasta järjestöstä tulee herkästi lähetystyön toimija eikä kirkko ja sen seurakunnat. Järjestöjen lukumäärä tuo rikkautta ja monipuolisuutta, mutta se tuo myös tuollaisia hieman ongelmallisia asioita mukanaan. Järjestöt myös joutuvat tavallaan kilpailemaan seurakunnilta tulevista varoista ja kannatuksesta. Pahinta on, jos järjestöt kinastelisivat ja kamppailisivat keskenään myös hengellisen tehtävän asioissa. Nyt kuitenkin kaikkia järjestöjä sitoo yhteinen ja myös virallisesti sovittu tehtävä, joka on siis toimia kirkkomme lähetystehtävän palvelijoina. Pahinta on, jos lähetysväki (keitä kaikkia siinä onkaan) kinastelee keskenään lähetystyön toteuttamisesta.
Asioista voi olla erilaisia näkemyksiä ja niistä pitää voida keskustella. Lähetystyötä ei pidä kuitenkaan uhrata eikä pilata erilaisten näkemysten ja niihin liittyvän kinastelun Molokin kitaan!
Toivo Loikkanen
”Vuosikokouksessa mukana olleilta olen saanut sen käsityksen, että osa kokousväestä koki kokouksen jotenkin ikävänä ja että siitä jäi heille ’paha maku’.” Tämä ’paha maku’ Lähetysseuran vuosikokouksissa on oma asiansa ja jatkunut jollakin tavalla jo vuosia. Kokouksenhan pitäisi olla seuran ylin päättävä elin, mutta se on muotoutunut monestakin syystä lähinnä hallituksen tiedotustilaisuudeksi. Välttämättömät äänestykset koetetaan hoitaa nopeasti pois alta. Näin suuren asian kohdalla ’paha maku’ korostuu. Suuri kokousedustajien joukko turhautuu, kun sille tuodaan ratkaisevaksi koettu muutos valmiiksi päätettynä asiana. Kun siitä lopulta päästään äänestämään jää tunne, että äänestystulos ei kenties merkitsekään käytännössä mitään. Keskustelunaihetta ja jälkipuintia siis tarvitaan monella tasolla.
Kiitos, Martti, hyvästä täsmennyksestä. Tuo parin lähettäminen tuli vuosikokouksessa äänestykseen toimintasuunnitelman käsittelyn yhteydessä tehdyn esityksen pohjalta. Äänestystuloksen selvittyä äänestyksen ”voittajista” (enemmistö) osa oli näkyvästi riemuinnut tuloksesta mikä taas aiheutti joissakin pahaa mieltä. Lisäksi kokouksessa seuran lakimiehen puheenvuoro oli koettu jotenkin ”uhkailevana” vaikka en usko lakimiehen sellaiseen syyllistyneen.
Mielestäni reaktiot ovat toisaalta ymmärrettäviä mutta toisaalta hyvin hämmentäviä seuraavista syistä:
Moni ajattelee ’homokysymyksen’ olevan kesken kirkossa. Sitä se ilman muuta onkin monessa mielessä, muttei kuitenkaan siinä mielessä, voiko parisuhteensa rekisteröinyt toimia kirkon virassa vai ei. Huolestuttavaa ja mielestäni kummallista on, että ymmärrys tai tietoisuus tästä 10 v vuotta vanhasta asiasta ei ole vielä saavuttanut monia aktiiviseurakuntalaisia.
Nyt vuosikokouksessa tuotiin äänestättäväksi asia, josta ei olisi pitänyt äänestää. Kirkossa on tehty päätös suhtautumisesta rek. parisuhteessa elävien palkkaamiseen ja kaikki lähetysjärjestöt ovat tähän päätökseen sopimuksella sitoutuneet. Nyt käsillä oli käytännön tilanne, jossa toimittiin tämän periaatepäätöksen nojalla. Merkittävä osa paikalla olleista oli nähtävästi yhä siinä käsityksessä, että mitään periaatepäätöstä ei ole ja että nyt olisi tilaisuus äänestää asian puolesta tai sitä vastaan. Mutta näinhän ei missään nimessä ollut. Tehtyä periaatepäätöstä on noudatettava yksittäistapauksissa ellei sitten tietoisesti haluta aiheuttaa lainvastaista tilannetta. Jälkimmäistä hallitus taas ei voine hyväksyä vastuun kantavana tahona. Ymmärrän, että tämän asian toteaminen saattaa tuntua painostukselta tai uhkailulta ja huolestuttavinta tässä onkin, että epätietoisuus on niin suurta, että tällaiseen tilanteeseen on ajauduttu.
Mielestäni jotain on nyt siis pahasti vialla siinä, että tietoisuus tehdyistä päätöksistä on niin vähäistä. Lähetystyöasioissa jatkuvasti syntyvät konfliktit ilmentävät tätä hyvin selkeästi. Älkää nyt hyvät ihmiset maalatko itseänne nurkkaan enempää. Jos tässä nyt jotakin pitäisi tai voisi tehdä, niin kertoa hyvin selkokielisesti ne faktat ja reunaehdot, joiden pohjalta lähetysjärjestöt toimivat. On ennakoitavissa, että sopimusten ja päätösten vastainen toiminta johtaa yhä uusiin konfliktitilanteisiin ja lähetystyön (ja kirkon) syvenevään kriisiin.
Joutaa loppuakin SLS:n ja kirkon hoitama lähetystyö, jos siitä tehdään tällaista homoaatteen lähetystä.
Onneksi on Raamattuun paremmin luottavia ja siinä pysyviäkin lähetysjärjestöjä.
Ari: Kommenttisi on tyypillinen toista tahoa lyttäävä kommentti, valitettavasti. Ilmaiset suorasti tai epäsuorasti väittämiä, jotka ovat vähintäänkin kyseenalaisia tai totuuden vastaisia. Ilmaiset, että lähetyksestä on tehty (SLS tehnyt) ”homoaatteen lähetystä”. Toiseksi ilmaiset, ettei SLS ja kirkon lähetys luota Raamattuun. Näissä pitäisi olla enemmän vastuullisuutta, sillä kaiketi vastaamme sanomisistamme ja kirjoittamisistamme kerran.
Tällaisen ohjelmajulistuksen edessä totuus kärsii ensimmäisenä tappion.
Olen tutustunut tähän ongelmaan eräiden herätysliikkeiden sisäistä kriisiä seuratessani viimeisen 30 vuoden aikana.
Yhteisö pysyy kyllä koossa ja rakkaus joltisesakin kunnossa,
kun Jumalan sanasta tietyissä asioissa luovutaan ja suljetaan silmät tosiasioilta.
On sitten ihan oma juttunsa, mitä se sellainen yhtenäisyys hyödyttää ja mitä arvoa sillä on?
Hiekalle rakentamista?
On tämä metkaa aikaa!
Minulle aihetta ulkopuolisena tarkkaillessa on jäänyt sellainen kuva, että päätökset on muilutettu väkisin läpi toinen näkökulma unohtaen. Johtuuko se ajan hengestä vai kirkkopolitiikasta ei ole minulle selvää. Joka tapauksessa kärsijät ovat lähetystyö ja kirkko.
Papeilta ja muiltakin hengelliseen työhön vihityiltä odotetaan kansan parissa ns. enemmän esimerkillisyyttä kuin muiden alan työntekijöiltä. Kirkko on edelleen sitoutunut naisen ja miehen väliseen parisuhteeseen avioliiton mallina, joten ilman sarvia ja hampaita tämä päätös oli jotenkin ”maailmaa nuoleskeleva”.
En ota tuohon vakio asiaan kantaa, kun olen järjestelmällisesti jättänyt lukematta aiheeseen liittyvät uutiset ja blogit. Kiinnitin kuitenkin huomion Toivon otsikkoon ja tein poikkeuksen periaatteista niin kuin joissain kohdin teen. Se mikä itse ajattelen, on lähetystyössä kaikki tullut liian suureksi, jos on liian suurta Suomen päässä, niin kenttä ei voi vaikuttaa mitenkään. Käytännössä se tarkoittaa jos minkälaista pikkujohtajaa. Kuitenkin kun ajatellaan, että se on kaikki työtä, jota tehdään ruohon juuri tasolla. Olen samaa mieltä, että lähetys ei saa hajota kirkon sisäiseen kinasteluun, mutta Suomen pään hajoamista en pitäisi pahana. En usko että tällaista mammuttia tarvitaan lähetystyön onnistumiseksi.
Lähetystyöhön tulee olla sisäinen ja ulkoinen kutsu. SLS:n vuosikokous osoitti tässä tapauksessa, että ulkoisesta kutsusta ei oltu yksimieliisiä. Hämmästelen, että tästä erimielisyydestä huolimatta lähetit ovat voineet ottaa kutsun vastaan.