… tai miten tämän otsikoisi, kun ihmettelen sitä miten pitkä matka ”kirkolla” on seurakuntalaiseen. Kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea löysi seurakuntalaisen nelisen vuotta sitten. Ilmeisesti siinä ryhmässä oli riittävästi ”kirkon” ulkopulisia tolkun ihmisiä, kun komitea osasi asettaa seurakuntalaisen koko kirkon tulevaisuuden avaintekijäksi.
”Suurin yksittäinen tulevaisuuskomitean tavoittelema uudistus on organisaatiolähtöisestä ja työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopuminen. Seurakuntalaisia ei tule nähdä seurakunnan ja sen työntekijöiden työn kohteina, sillä seurakuntalaiset ovat seurakunta. Siksi heille on annettava nykyistä suuremmat vapaudet elää ja toimia kirkossa, kantaa vastuuta seurakunnastaan ja käyttää sen tiloja.” (27)
”Yksittäisten askelten ohella tarvitaan kuitenkin syvempää seurakunnan olemukseen liittyvää ajattelutavan muutosta: siirtymistä työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaislähtöiseen ajatteluun. Tämä on tärkeää myös siksi, että kirkon työntekijämäärän laskiessa tulevina vuosikymmeninä vastuun seurakuntien elämästä ja kirkosta on siirryttävä yhä voimakkaammin seurakuntalaisille.” (41)
”Kirkon toimintakulttuurin uudistaminen kiteytyy pitkälti kysymykseen siitä, mikä on seurakuntalaisten rooli seurakunnassa.” (48)
Vain muutamia näytteitä tulevaisuuskomitean mietinnöstä mainitakseni. Sen jälkeen alkoi mietinnön kannanottojen käsittely, tutkiminen, kehittely ja vesittely.
Ensimmäinen eksyminen tapahtui, kun kirkolliskokouksen pysyvä tulevaisuusvaliokunta muotoili mietinnön kannanotoista ehdotukset valmistelua varten. Komitean ensimmäinen kannanotto koski toimintakulttuurin muutoksen ratkaisevaa asemaa, jota ilman ”organisaatiota koskevien uudistusten vaikutukset jäävät puolitiehen”. Juuri tämän muutoksen päämääräksi sanotaan ”siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun”, ja uudistamiseen haastettiin kaikki kirkon yksiköt, työntekijät ja luottamushenkilöt. On kai myönnettävä että näin radikaalia kannanottoa ei ole aivan helppo muotoilla konkreettiseksi tehtäväksi, mutta siitä huolimatta ihmettelen että tästä tulevaisuuvaliokunta ei löytänyt yhtään mitään eteen päin ehdotettavaksi! Valiokunta osasi mietinnössään todeta vain sen, että seurakunnat ovat itsenäisiä, ja että ne sekä seurakuntayhtymät ja hiippakunnat ovat toimintakulttuurin uudistamisessa avaintekijöitä; niiden ja keskushallinnon välille ”täytyy solmia läheisempiä yhteyksiä” (ovat siis liian kaukaisia). Mutta tehtäväksi tätä ei pystytty muotoilemaan. Olisi pitänyt pystyä.
Toinen iso haaveri tapahtui kirkkohallituksessa. Tulevaisuusvaliokunnan esityksessä kirkolliskokoukselle kolme ensimmäistä tehtäväksi antoa kirkkohallitukselle oli koottu komitean toisesta, kolmannesta ja neljännestä kannanotosta (jaksaa jaksaa, kannattaa pysyä kärryillä:), joissa puhuttiin seurakuntien henkilöstön rekrytoinnin ja koulutuksen kehittämisestä (2. kannanotto), johtamisesta kirkossa (3. kannanotto) sekä vapaaehtoistyöhön mahdollisesti liittyvistä esteistä säädöksissä (4. kannanotto). Kirkkohallitus isossa viisaudessaan ensiksi otti ja yhdisti kirkolliskokoukselta tulevaisuusvaliokunnnan esityksestä saadut ensimmäiset kolme tehtäväksiantoa yhteen jolloin kolmiosaiseksi tehtäväksi tuli
1. kehittää seurakuntien henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamista niin, että se antaa nykyistä enemmän valmiuksia monialaiseen työhön, seurakuntalaisten kohtaamiseen, vapaaehtoistyön rekrytointiin ja johtamiseen sekä viestintään,
2. kartoittaa ja purkaa vapaaehtoistyöhön ja seurakuntalaisten oma-aloitteiseen toimintaan liittyvät esteet mahdollisine säädösmuutosesityksineen kirkolliskokoukselle ja
3. kehittää johtamista kirkossa niin, että johtajat ottavat huomioon johtajuuden hengellisen luonteen, vapaaehtoistyön johtamisen sekä palkatun ja vapaaehtoistoimijoiden hengellisen identiteetin tukemisen.
Toiseksi kirkkohallitus perusti toimeksiantoja varten työryhmän, jonka tehtäväksi annettiin
* selvittää, minkä tyyppisiä muutoksia nykyiseen lainsäädäntöön ja käytännön toteutustapoihin tarvitaan sekä
* tehdä tarvittavat niitä koskevat ehdotukset.
Toimeksiannon laajuus huomioon ottaen (ks. edellä olevat kohdat 1 – 3) työryhmän lisäksi
* on syytä laatia myös ehdotukset jatkotyöskentelyn pohjaksi niiden asioiden osalta, joita ei työryhmän toimikauden aikana ehditä saada valmiiksi.
Seuraava eli kolmas harhaan ajo tapahtui tässä työryhmässä kahdella tavalla. Ensimmäinen oli se, että työryhmä käytännössä ohitti kokonaan ensimmäisen (koskien henköstön rekrytoinnin, koulutuksen ja osaamisen kehittämistä) ja kolmannen (koskien kirkossa tapahtuvan johtamisen kehittämistä) toimeksiannon. Voi olla että osasyynä oli tehtävän määrittelyn epätarkkuus. Toinen eksyminen oli se, että työryhmä rajasi tehtävänsä koskemaan perinteisen vapaehtoistyön kehittämistä, kun toinen toimeksianto puhui myös ”seurakuntalaisten oma-aloitteisesta toiminnasta”. Tämän se teki tietoisesti perustellessaan pohdinnan jälkeen, että asian yhteydessä on perustellumpaa käyttää tuttua käsitettä ”vapaaehtoinen” kuin tulevaisuuskomitean usein toistama laajempi käsite ”seurakuntalainen”.
Oli miten oli, tällä tavalla muutamat seurakuntatyön kannalta keskeiset tulevaisuuskomitean kannanotot hukattiin kahdella tavalla matkalla komiteasta kirkolliskokouksen ja kirkkohallituksen kautta työryhmään:
1. Tulevaisuuskomitean mietinnössä kaajasti perustellut a) henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamisen kehittämistä ja b) kirkollista johtamista koskevat aloitteet jäivät pitkälti ilman nimenomaisesti kohdistettua jatkokäsittelyä. (Tällä en tarkoita sitä, että näissä asioissa ei olisi tehty mitään.)
2. Tulevaisuuskomitean radikaali näkemys seurakuntalaisen roolin ja aseman nostamisesta sille kuuluvaan kunniaan vesittyi perinteisen vapaaehtoistyön kehittämisen kanssa nysväämiseksi.
Jälkimmäisen asian suhteen on vielä lisättävä se, että mainitun työryhmän loppuraporttia Tasavertaisina ja osallisina lukiessa voi nähdä, että muutamista hyvistä yrityksistä huolimatta raporttia hallitsee perinteinen työntekijä-, organiaatio- ja hallintokeskeinen toimintakulttuuri. Se näkyy niin osiossa vapaahtoisten johtaminen (”Jokaisella vapaaehtoisella on oikeus hyvään johtamiseen”, mikä on itsestään selvästi työntekijän tehtävä ja seurakuntalainen pysyy tukevsti toiminnan kohteena) kuin koulutusta ja rekrytointia koskevissa osissa. Ei uskalleta sanoa edes että vapaaehtoiset tarvitsevat koulutusta, vaan ”sekä työntekijät että vapaahtoiset tarvitsevat koulutusta”. – Sanalla sanoen raportin omin sanoin: ”Seurakuntalaisten omaehtoinen toiminta on organisoitua vapaaehtoistoimintaa etäämmällä hallinnollisista päätöksistä. Tässä raportissa keskitytään organisoituun vapaaehtoistoimintaan.”
—-
Pari kuukautta sitten kirjoitin blogin Uutta kertomusta odottaessa (https://www.kotimaa.fi/blogit/uutta-kertomusta-odotellessa/ ), jossa ennakoin uutta kirkon nelivuotiskertomusta. Nyt se on käsillämme. Seurasin streemistä kirkolliskokouksen keskusteluja niin nelivuotiskertomuksesta kuin myös uudesta kirkon strategiasta Ovet auki (josta blogini Ovet auki, tai ainakin raollaan https://www.kotimaa.fi/blogit/ovat-auki-ainakin-raollaan/ ). Mielestäni parasta antia keskusteluissa olivat ne edustajien puheenvuorot, joissa peräänkuulutettiin johdonmukaisempaa työtä seurakuntalaisten roolin ja aseman nostamiseksi niille kuuluvaan asemaan. Edellä kuvaamieni eksymisten ja harha-askelten perusteella en ihmettele sitä että useat kirkolliskokousedustajat joutuvat kyselemään, mihin tämä uusi seurakuntalaisen roolin korostus on jäänyt.
Kirkon tulevaisuus on heidänlaistensa seurakuntalaisten ja yksittäisten seurakuntien varassa. ”Kirkosta”, tarkoittaen kirkon keskushallintoa, on liian pitkä matka niihin. Tai katolta on liian pitkä matka lattialle.
Niin Kirkkohallituksessakin kuin seurakunnissa on suuri ilo ja kirkon järjestyksen tuoma mielihyvä kun nykyinen koko kirkon budjetti pienenee pikku hiljaa.
Näin hyvin voidaan tyydyttäytyä nykymenoon eläkkettä odotellessa.
Onko asialla mitään tekemistä Evankeliumin sanoman kanssa on toinen ajatus.
Mikä tässä nyt on se ongelma? Tulevaisuustoimikunta ohjeisti toimikuntia pohtimaa ja se pohdiskelu on nyt suoritettu. Tämähän on mennyt täysin kirkon toimintakulttuurin mukaisesti. Tehdään annetut työt hyvin ja sillä selvä. Pitäisikö olla vielä jotain muuta?
Sama kulttuuri näkyy kaikessa kirkon työssä. Alkaen rippikoulusta, jossa vuosittain kohdataan suurin osa nuorisosta. Toiminnassa ei kuitenkaan pyritä siihen, että nuoret sisäistäisivät seurakunnan toiminnan omakseen ja olisivat mukana tulevina vuosina aktiivisesti toiminnassa. Pidetään vain hienot leirit. Leirejä ei pyritä kuitenkaan hyödyntämään tulevaa nuorisotyötä varten. Tuleehan vuosittain aina uudet ikäluokat ja uudet leiriläiset, täyttämään lähtijöiden paikat. Näin toiminta vaikuttaa hyvin tehokkaalta, vaikka nuoriso valuu kuin hiekka sormien välistä. Siinäkin tehdään vain työ ja siinä kaikki.
Seurakunnan toiminnassa voi olla satoja vapaaehtoisia ja toimintaa paljon, mutta uusia ei tule mukaan toimintaan. Seurakunnan toiminta voi näyttää hyvin aktiiviselta, mutta toimiikin oikeasti, vain mukana olevien iloksi. Riittää kun kalenterit on täynnä toimintaa. Kenelläkään ei pitäisi olla mitään valittamista.
Olen ollut miestenleirejä valmistavassa tiimissä vuosia. Joku meistä on mukana niissä ollut jo 40v. Nyt pidimme palaverin sukupolven vaihdoksesta ja vastuu siirtyi kokonaan nuoremmille. Tuli yllättäen oikein älyttömän halju olo. Oma leiri identiteetti tuntui murtuvan. Jatkossa en enää olisikaan siinä asemassa, että voisin sanella miten jatkossa toimitaan. Tuon kokemuksen pohjalta käsitän paremmin viranhaltijoiden kokemusta siinä tilanteessa, ettei tämä voisi enää määrätä yksin siitä, miten seurakunnan toimintaa toteutetaan.
Hannu Paavola. Minun piti lukea tekstisi kahteen kertaan enkä sittenkään tajunnut kuin otsikon. Tulee mieleen Nikolai I:n (1825 – 1855) ajan venäläinen hallinto, jossa virkamiehet kommunikoivat ensisijaisesti keskenään. Asiat koskivat toki Hänen Majesteettinsa alamaisia ja heidän hyvinvointiaan.
Kiitos Marko tästäkin. Jostain syystä en ihmettele kokemustasi. Onhan se kuvaus hallinnon sisäisestä keskustelusta. Kriittinen sellainen. – Voisiitko kuitenkin vähän tarkentaa; kysytkö esimerkiksi että mitä merkitystä tällaisen kuvauksen tekemisellä on?
Hannu Paavola. Ihmettelen vain tuota kauheaa kapulakieltä. Ihan riippumatta siitä, puhutaanko seurakunnan rivijäsenistä seurakuntalaisina vai vapaaehtoisina. Subjekteina tai objekteina. Vaikka itsekin pystyn tarvittaessa tuottamaan ja olen vähän tuottanutkin samaa jargonia. En pysty ottamaan kantaa sellaiseen, mitä en ymmärrä…
Olen sitä mieltä, että kirkkomme ongelma on aivan liian raskas kunnasta kopioitu hallinto kautta koko linjan. Yhdistyneenä työntekijöiden monitouhuisuuteen. Siksi, että se, mikä toimii kuntatasolla ei yleensä toimi resursseiltaan niukemmassa seurakunnassa, vaikka illuusiota elävästä kansankirkosta yritetään urheasti pitää yllä. Muuan tuttu luottamushenkilö sanoi jo 20 v sitten, että jos hän pyörittäisi yritystään samalla tavalla kuin seurakuntaa hallinnoidaan, konkurssi olisi ovella kolmessa kuukaudessa tehottomuuden vuoksi. Jotain on vikana, jos eri tason luottamushenkilöitä on enemmän (siis kuitenkin vastuunkantoon halukkaita) kuin messuun säännöllisesti osallistuvia tai raamattupiirin vetäjiä ja nämä kaksi ryhmää ovat pitkälti toisistaan erillisiä (poikkeuksia on).
Olen lukenut viime aikoina Ruotsin 1800-luvun kirkkohistoriaa. Siitä tulee hyvin näkyviin, kuinka seurakunnan ydinkysymys on uskon sisältö ja sen eläminen aidosti todeksi. Riippumatta siitä onko kysymys ylhäältä vai alhaalta lähtevästä seurakuntakäsityksestä tai kuinka demokraattisesta järjestysmuodosta. Jos seurakuntalainen on keskiössä, mutta Kristus ei, olemme hukassa. Taitaa olla niin, että myös seurakuntalaisilla on täysin keskenään ristiriitaisia käsityksiä siitä, mitä tuo keskiössä oleminen tarkoittaa: papin tavoitettavuutta 7/24? Uudestisyntynyttä kirkkoherraa? Seurakuntaa kauniin vihkitoimituksen tarjoajana? Evankelioivaa yhteisöä, jossa maallikkovetoisia tapahtumia on pilvin pimein? Tulkaa kaikki -tyyppinen suvaitsevainen ja voimaannuttava hengellinen palveluntarjoaja?
Kiitos taas Marko. Voi olla että sait vähän silmiäni auki, ja ehkä jotakin liikahti minunkin harmaissa aivosoluissa. NÄyttää että olen tarrautunut tulevasiuuskomitean mietintöön (TKM) alunperinkin vähän naiivin sinisilmäisesti. Lisäksi olen tarttunut sanoihin ja kapulakieleen, vaikka aikomukseni on ollut ilmaista mielipiteitäni selkokielellä.
TKM:n tehtävänä oli tarkastella kirkon hallintoa kokonaisuudessaan ja tehdä siihen liittyviä ehdotuksia vaihtoehtoineen, tavoitteena lisäksi joustavammin toimiva ja tehokkaammin perustehtävää toteuttava kirkko. Näin sitten tapahtui. Ehkä komitean virhe oli puhua liian paljon ongelmallisesta toimintakulttuurista (jopa kehnosta johtamisesta), mikä sai aikaan loukkaantumista ja neliraajavastustusta. Ei olis pitänyt päästää esim. Ilkka Halava ryhmään.
Lisäksi komitea meni tekemään hallintoon liittyviä konkreettisia ehdotuksia (virkasuhteista työsuhteisiin, kirkkoneuvostojen ja hpk-neuvostojen lakkauttaminen), jotka olisivat muuttaneet toimintakulttuuria. Tällaisille kävi niinkuin komitea mietinnössään ennakoi, toimintakulttuuri on sellainen valta joka syö strategiat ja visiot aamupalaksi. Viimeisen kommenttisi 2. kappale sen sanoo.
En tiedä menikö se noinkaan, mutta siltä minusta näyttää. Koska komiteakin oli kirkon hallinnoima, sekään ei pysty(nyt) nostamaan kirkkoa siitä hallinnon suosta johon se on ajautunut. Eikä liioin muuttamaan sitä dynamiikkaa, joka hallitsee seurakunnan työntekijöiden ja jäsenten suhdetta. Sen verran pidän kiinni s anomisestani, että on väliä puhutaanko vapaaehtoisista vai seurakuntalaisista, kaikki jälkimmäiset evät ole vapaaaehtoisia. Ja myös sillä ovat seurakuntalaiset toiminnan kohteita vai sen tekijöitä.
Olen paljon pohtinut tuota seurakuntien toiminnan tehottomuutta ja nyt Marko avasit yhden näkökulman siihen. Kiitos siitä. Seurakunnan asioista päättäjiä on usein rutkasti enemmän, kuin sen toimintaan osallistuvia. Eikä näiden tahojen todellisuudet aina edes kohtaa. Vielä jos sattuu jossain seurakunnassa olemaan tilanne, ettei kirkkoherra oikein pärjää alaistensa kanssa, niin hän voi neuvoston avulla saada kaikki haluamansa päätökset läpi. Nimittäin, mikäli valtuutetut eivät ole perillä tilanteista, niin asia tuppaavat menemään esittelyn mukaisesti. Syyttävä sormi osoittaa sen jälkeen valtuutettuihin ja kirkkoherra voi vedota neuvoston päätöksiin.
Sitä minä ihmettelen, että miksi me seurakuntalaiset tyydymme toimintaan joka ei pyri kasvuun ja tehokkuuteen. Moni vapaaehtoinen haluaisi tuoda jotain lisää omalla panoksellaan, mutta huomaamattaan on vain tukemassa seurakuntansa tehottomia rakenteita. Paljon enemmän saa aikaan kun vain ryhtyy toimimaan ilman seurakunnan tukirakenteita ja byrokratiaa. Yhteiskunta tarjoaa paljon mahdollisuuksia, joihin voi rakentaa toimivia organisaatioita. Miksiköhän me jäämme odottamaan seurakunnan aloitetta jota ei kuitenkaan tule?
Hannu Paavola ja Pekka Veli Pesonen. Nythän on niin, että olemassaolevaa säännöstöä pitää noudattaa. Lisäksi eri ihmiset soveltavat säännöstöä eri tavoin. Kirkkoherra voi jo nyt ottaa luottamushenkilöt ja vapaaehtoiset vastuunkantajat osallistumaan, suunnittelemaan, ja toteuttamaan seurakunnan hengellistä elämää. Mutta hän voi myös todeta yksikantaan, että ”kirkkoneuvosto päättäköön kirkon katon tervauksesta.” Tai olla eri tavoin sulkemassa ja avaamassa ovia hengelliselle toiminnalle. Kohtasin tämän kouriintuntuvasti Pohjois-Suomessa.
Porvoon hiippakuntaan siirtyessäni opin tuntemaan myös kolmannen tavan: asiat, myös erilaiset hengelliset toimintamuodot, junaillaan epävirallista kautta sukulaisuus- ja lojaliteettiverkostojen kautta sekä virallistetaan myöhemmin, jos virallistetaan. Aiemmin on ollut suorastaan käytäntönä, että tuomiokapituli saattoi ummistaa silmänsä ja painaa villaisella hyvin erilaisia asioita. Joskus tämä on kai ollut järkevää, joskus ei. Tästä syystä myös seurakunnissa (saattaa?) elää ajatus, jonka mukaan asiat ovat hyvin, kunhan tuomiokapituli ja piispa saadaan pidettyä etäällä ”meidän asioistamme”. Mutta myös niin, että ”uskovat” tai tietyn sektorin työntekijät toimivat oman päänsä mukaan paikallisseurakunnan viralllisesta päätöksenteosta erillisinä ja kirkkoherran tai vaikutusvaltaisen paikallisen persoonan tuella. Koska epäillään, joskus perustellusti, että seurakunnan päättäjät eivät ehkä haluaisi jotakin määrättyä toimintaa seurakuntaan.
Lopuksi. Kaikki tämä on pitkälti pelkkää pintakuohua, joka koskettaa vain pientä osaa seurakuntiemme jäsenistä. Mutta vie voimavaroja ja uuvuttaa. Ei näitä asioita pohdita myöskään silloin kun kastetaan, vihitään ja haudataan sekä käydään toimituskeskusteluja tai suunnitellaan rippikoululeirejä. Ja niitä taas ei voida delegoida vapaaehtoisille. Mutta on myös oltava realisti: kaikki kirkkkoherrat, papit, kanttorit jne eivät koskaan tule olemaan samanaikaisesti hyviä saarnaajia, hallintohenkilöitä ja voimaannuttavia koutseja.
Tästä sivusta seuraten tuntuu oudolle, kun isolla porukalla saadaan paljon vähemmän aikaan, kuin se mitä toiset seurakunnat paljon pienemällä. Lisäksi heillä on valtaisa vapaaehtoisten joukko. Heille oman ammatillisen työpanoksen antaminen on itsestään selvyys. Kirkossa selvästi viranhaltioiden työpaine on kova. Silti vapaaehtoisten mukanaolo on marginaalista. Apua varmasti kaivattaisiin, mutta jostain syytä sitä ei haluta ottaa vastaan.
Pekka, voitko vähän konkretisoida,mitä seurakunnan toimintaa tarkoitat? Seurakuntia ON monenlaisia. Muistathan, että Suomen kirkossa ja seurakunnissa on olemassa lakisääteisiä tehtäviä (=pitää hoitaa ja joita ei saa/voi antaa muille. Esim kasteet). On myös ei-lakisääteisiä tehtäviä (=tehdään, koska jokin asia on aivan erityisen vakiintunut ja hyväksi koettu. Esim diakonia-avustukset) SEKÄ ei-lakisääteisiä tehtäviä (=tehdään, jos joku haluaa ja jaksaa. Esim. evankeliointi).
Seuraan papin työtä tässä ihan läheltä, joten olen melko hyvin perillä tehtävistä, joita papit ei voi muille jakaa. Enkä niistä ole kiinnostunut. Seurakuntatyöstä on omaa kokemusta lähetyssihteerinä ja vaimoni toimi myös seurakuntatyössä parikymmentä vuotta. Kirkollinen kenttä on tullut tutuksi useissa seurakunnissa. Tätä kirkon toimintaa ja kokemuksia vapaaehtoistoiminnassa , kun sitten vertaa vaikkapa Helluntaiseurakunnan toimintaan, niin alkaa hävettää.
Pekka. Ev. lut ja helluntailainen käsitys seurakunnasta (siitä, mikä seurakunta on) poikkeavat toisistaan aika lailla. Myös kokoero on iso. Äkkipäätä vertaillen erot näyttäytyvät sellaisina kuin sanot. Mutta, mutta. Helluntaiseurakunnatkin kuuluvat kamppailevan pastoripulan kanssa. Aktiivisesta vastuunkannosta huolimatta.
Helluntaiseurakunnilla on omat ongelmansa. Niitä en kaipaa meille. Katselin lähetys-sihteerinä sitä miten me useiden seurakuntien kanssa yhdessä kannatimme pienellä osuudella lähettejä ja he kustansivat omilleen yksin lähettinsä kuluja. Jopa näiden kotimaan lomalla. Jokin asenteellinen ero meillä tässä on. Seurakuntalaisemme ovat pääosin passiivisia ja sivusta seuraajia. Periaate on se, että kirkko ja työntekijät tekee työn.
Vierailtuani Englannissa eräässä Anglikaaniseurakunnassa. On sisimmässä ollut jano siitä, että jotain tuosta voisi joskus olla täällä. Siellä vieraillessamme näin toisenlaisen toimintamallin. Siinä koko seurakunnassa näkyi innostus ja aktiivisuus. Jopa teinit halusivat palvella Herraa hoitamalla työntekijöiden lapsia. Koko seurakunta koostui monista tiimeistä, jotka olivat oma-aloitteisesti ottaneet hoitaakseen palvelutehtäviä. Tiimien johtajat ja seurakunnan vastaavat kokoontuivat säännöllisesti ja pitivät yhdessä huolen siitä, että toiminta oli seurakunnan mission mukaista. Sielläkin seurakunta oli ensin joutunut jokseenkin kuolleeseen tilaan. Jopa kirkosta oli luovuttava, kun varoja ei enää siihenkään ollut. Ehkäpä täälläkin on odotettava rauhassa kirkon toiminnan alasajoa.
Tiimien palvelutehtävät oli ympäri kaupunkia. Kodittomien, vapautuvien vankien, vanhusten jne. jne. parissa. Kirkossa oli nyt kolme jumalanpalvelusta. Perinteinen, nuorten aikuisten ja nuorten.
Noinhan se meilläkin menisi, jos sen annettaisiin tapahtua. Nopeastikin vielä, jos oikein alettaisiin organisoimaan. Esteenä on vain vanha rakenne ja vanhat asenteet.
Tuo seurakunta kasvoi voimakkaasti, sillä monet haluavat päästä aktiiviseen toimintaan mukaan.