… tai miten tämän otsikoisi, kun ihmettelen sitä miten pitkä matka ”kirkolla” on seurakuntalaiseen. Kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea löysi seurakuntalaisen nelisen vuotta sitten. Ilmeisesti siinä ryhmässä oli riittävästi ”kirkon” ulkopulisia tolkun ihmisiä, kun komitea osasi asettaa seurakuntalaisen koko kirkon tulevaisuuden avaintekijäksi.
”Suurin yksittäinen tulevaisuuskomitean tavoittelema uudistus on organisaatiolähtöisestä ja työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopuminen. Seurakuntalaisia ei tule nähdä seurakunnan ja sen työntekijöiden työn kohteina, sillä seurakuntalaiset ovat seurakunta. Siksi heille on annettava nykyistä suuremmat vapaudet elää ja toimia kirkossa, kantaa vastuuta seurakunnastaan ja käyttää sen tiloja.” (27)
”Yksittäisten askelten ohella tarvitaan kuitenkin syvempää seurakunnan olemukseen liittyvää ajattelutavan muutosta: siirtymistä työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaislähtöiseen ajatteluun. Tämä on tärkeää myös siksi, että kirkon työntekijämäärän laskiessa tulevina vuosikymmeninä vastuun seurakuntien elämästä ja kirkosta on siirryttävä yhä voimakkaammin seurakuntalaisille.” (41)
”Kirkon toimintakulttuurin uudistaminen kiteytyy pitkälti kysymykseen siitä, mikä on seurakuntalaisten rooli seurakunnassa.” (48)
Vain muutamia näytteitä tulevaisuuskomitean mietinnöstä mainitakseni. Sen jälkeen alkoi mietinnön kannanottojen käsittely, tutkiminen, kehittely ja vesittely.
Ensimmäinen eksyminen tapahtui, kun kirkolliskokouksen pysyvä tulevaisuusvaliokunta muotoili mietinnön kannanotoista ehdotukset valmistelua varten. Komitean ensimmäinen kannanotto koski toimintakulttuurin muutoksen ratkaisevaa asemaa, jota ilman ”organisaatiota koskevien uudistusten vaikutukset jäävät puolitiehen”. Juuri tämän muutoksen päämääräksi sanotaan ”siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun”, ja uudistamiseen haastettiin kaikki kirkon yksiköt, työntekijät ja luottamushenkilöt. On kai myönnettävä että näin radikaalia kannanottoa ei ole aivan helppo muotoilla konkreettiseksi tehtäväksi, mutta siitä huolimatta ihmettelen että tästä tulevaisuuvaliokunta ei löytänyt yhtään mitään eteen päin ehdotettavaksi! Valiokunta osasi mietinnössään todeta vain sen, että seurakunnat ovat itsenäisiä, ja että ne sekä seurakuntayhtymät ja hiippakunnat ovat toimintakulttuurin uudistamisessa avaintekijöitä; niiden ja keskushallinnon välille ”täytyy solmia läheisempiä yhteyksiä” (ovat siis liian kaukaisia). Mutta tehtäväksi tätä ei pystytty muotoilemaan. Olisi pitänyt pystyä.
Toinen iso haaveri tapahtui kirkkohallituksessa. Tulevaisuusvaliokunnan esityksessä kirkolliskokoukselle kolme ensimmäistä tehtäväksi antoa kirkkohallitukselle oli koottu komitean toisesta, kolmannesta ja neljännestä kannanotosta (jaksaa jaksaa, kannattaa pysyä kärryillä:), joissa puhuttiin seurakuntien henkilöstön rekrytoinnin ja koulutuksen kehittämisestä (2. kannanotto), johtamisesta kirkossa (3. kannanotto) sekä vapaaehtoistyöhön mahdollisesti liittyvistä esteistä säädöksissä (4. kannanotto). Kirkkohallitus isossa viisaudessaan ensiksi otti ja yhdisti kirkolliskokoukselta tulevaisuusvaliokunnnan esityksestä saadut ensimmäiset kolme tehtäväksiantoa yhteen jolloin kolmiosaiseksi tehtäväksi tuli
1. kehittää seurakuntien henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamista niin, että se antaa nykyistä enemmän valmiuksia monialaiseen työhön, seurakuntalaisten kohtaamiseen, vapaaehtoistyön rekrytointiin ja johtamiseen sekä viestintään,
2. kartoittaa ja purkaa vapaaehtoistyöhön ja seurakuntalaisten oma-aloitteiseen toimintaan liittyvät esteet mahdollisine säädösmuutosesityksineen kirkolliskokoukselle ja
3. kehittää johtamista kirkossa niin, että johtajat ottavat huomioon johtajuuden hengellisen luonteen, vapaaehtoistyön johtamisen sekä palkatun ja vapaaehtoistoimijoiden hengellisen identiteetin tukemisen.
Toiseksi kirkkohallitus perusti toimeksiantoja varten työryhmän, jonka tehtäväksi annettiin
* selvittää, minkä tyyppisiä muutoksia nykyiseen lainsäädäntöön ja käytännön toteutustapoihin tarvitaan sekä
* tehdä tarvittavat niitä koskevat ehdotukset.
Toimeksiannon laajuus huomioon ottaen (ks. edellä olevat kohdat 1 – 3) työryhmän lisäksi
* on syytä laatia myös ehdotukset jatkotyöskentelyn pohjaksi niiden asioiden osalta, joita ei työryhmän toimikauden aikana ehditä saada valmiiksi.
Seuraava eli kolmas harhaan ajo tapahtui tässä työryhmässä kahdella tavalla. Ensimmäinen oli se, että työryhmä käytännössä ohitti kokonaan ensimmäisen (koskien henköstön rekrytoinnin, koulutuksen ja osaamisen kehittämistä) ja kolmannen (koskien kirkossa tapahtuvan johtamisen kehittämistä) toimeksiannon. Voi olla että osasyynä oli tehtävän määrittelyn epätarkkuus. Toinen eksyminen oli se, että työryhmä rajasi tehtävänsä koskemaan perinteisen vapaehtoistyön kehittämistä, kun toinen toimeksianto puhui myös ”seurakuntalaisten oma-aloitteisesta toiminnasta”. Tämän se teki tietoisesti perustellessaan pohdinnan jälkeen, että asian yhteydessä on perustellumpaa käyttää tuttua käsitettä ”vapaaehtoinen” kuin tulevaisuuskomitean usein toistama laajempi käsite ”seurakuntalainen”.
Oli miten oli, tällä tavalla muutamat seurakuntatyön kannalta keskeiset tulevaisuuskomitean kannanotot hukattiin kahdella tavalla matkalla komiteasta kirkolliskokouksen ja kirkkohallituksen kautta työryhmään:
1. Tulevaisuuskomitean mietinnössä kaajasti perustellut a) henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamisen kehittämistä ja b) kirkollista johtamista koskevat aloitteet jäivät pitkälti ilman nimenomaisesti kohdistettua jatkokäsittelyä. (Tällä en tarkoita sitä, että näissä asioissa ei olisi tehty mitään.)
2. Tulevaisuuskomitean radikaali näkemys seurakuntalaisen roolin ja aseman nostamisesta sille kuuluvaan kunniaan vesittyi perinteisen vapaaehtoistyön kehittämisen kanssa nysväämiseksi.
Jälkimmäisen asian suhteen on vielä lisättävä se, että mainitun työryhmän loppuraporttia Tasavertaisina ja osallisina lukiessa voi nähdä, että muutamista hyvistä yrityksistä huolimatta raporttia hallitsee perinteinen työntekijä-, organiaatio- ja hallintokeskeinen toimintakulttuuri. Se näkyy niin osiossa vapaahtoisten johtaminen (”Jokaisella vapaaehtoisella on oikeus hyvään johtamiseen”, mikä on itsestään selvästi työntekijän tehtävä ja seurakuntalainen pysyy tukevsti toiminnan kohteena) kuin koulutusta ja rekrytointia koskevissa osissa. Ei uskalleta sanoa edes että vapaaehtoiset tarvitsevat koulutusta, vaan ”sekä työntekijät että vapaahtoiset tarvitsevat koulutusta”. – Sanalla sanoen raportin omin sanoin: ”Seurakuntalaisten omaehtoinen toiminta on organisoitua vapaaehtoistoimintaa etäämmällä hallinnollisista päätöksistä. Tässä raportissa keskitytään organisoituun vapaaehtoistoimintaan.”
—-
Pari kuukautta sitten kirjoitin blogin Uutta kertomusta odottaessa (https://www.kotimaa.fi/blogit/uutta-kertomusta-odotellessa/ ), jossa ennakoin uutta kirkon nelivuotiskertomusta. Nyt se on käsillämme. Seurasin streemistä kirkolliskokouksen keskusteluja niin nelivuotiskertomuksesta kuin myös uudesta kirkon strategiasta Ovet auki (josta blogini Ovet auki, tai ainakin raollaan https://www.kotimaa.fi/blogit/ovat-auki-ainakin-raollaan/ ). Mielestäni parasta antia keskusteluissa olivat ne edustajien puheenvuorot, joissa peräänkuulutettiin johdonmukaisempaa työtä seurakuntalaisten roolin ja aseman nostamiseksi niille kuuluvaan asemaan. Edellä kuvaamieni eksymisten ja harha-askelten perusteella en ihmettele sitä että useat kirkolliskokousedustajat joutuvat kyselemään, mihin tämä uusi seurakuntalaisen roolin korostus on jäänyt.
Kirkon tulevaisuus on heidänlaistensa seurakuntalaisten ja yksittäisten seurakuntien varassa. ”Kirkosta”, tarkoittaen kirkon keskushallintoa, on liian pitkä matka niihin. Tai katolta on liian pitkä matka lattialle.
Kumpaa arvelet Jouko olevan helpompi purkaa. Taitavat tukea toisiaan.
Tuon saman asian kysyi Jolkkosen Jari noin kahdeksan vuotta sitten kun kävin tätä seurakuntalaisten toiminta esteitä ja mahdollisuuksia tuomiokapitulissa kertomassa. Jari oli itse sitä mieltä, että rakenteita ei voi muuttaa ennenkuin asenteet muuttuvat. Paljon on vettä virrannut ja puheita pidetty tuon reissun jälkeen. Asenteet ovat varmasti jonkin verran liikahtaneet, mutta rakenteet eivät piiruakaan. Olin silloin ja edelleen sitä mieltä, että ne kulkevat yhtä matkaa ja muutosta tarvitaan molemmissa saman verran, jotta jotakin voisi tapahtua ja seurakuntien elämä pysyvästi muuttua eläväksi ja laajenevaksi. Jos rakenteet eivät muutu,- ja ne eivät muutu, jos niitä ei muuteta – edessä on vain kuoleva ja kuihtuva seurakunta. Tämä oli totta silloin ja vielä enemmän totta nyt.
En usko siihen, että kun rahat kirkolta loppuu, niin sitten alkaa meidän kulta-aika. Kirkko on betonoidulla rakenteilla ja instituutioon keskittyvällä toiminnallaan siihen mennessä tuhonnut sen vielä jotenkin kituvan evankeliumin perinnön. Kirkon rakenteiden muutoksen aika on nyt, mutta se taitaa olla vaikein asia maailmassa.
Vaikka ei olla kirkon rakenneosastolla töissä, olisko Jouko mahdollista nimetä joku konkreettinen rakenne, josta kannattaisi aloittaa? Lobbaus tai joku muu yritys.
Nytpä heitit pahan. Tai vaikeinta kysymyksessäsi on tuo mistä kannattaisi aloittaa. Rakenne,siis se hengellisen työn toimintarakenne, on mielestäni niin huono, että se tulisi romuttaa. Mutta lähdetään nyt liikkeelle siitä, että seurakuntien hengellinen työ olisi tiimien, eikä siis yksittäisten työntekijöiden, hallinnoimaa. Tiimiläiset olisivat seurakuntalaisia. Otan esimerkiksi säätiön toimintamallin, jossa olen mukana. Säätiön hallitus määrittelee toimintalinjat ja -mallit, ja palkkaa työntekijät niitä toteuttamaan. Eli keikautetaan vallankäyttö nurinperin. Tottakai tarvitaan hallinto talouden hoitoon ja uskontunnustus ,johon kaikki sitoutuvat. Aivan alussa voisi työntekijällä olla seurakuntalaisten tiimi, jolta kysyisi neuvoja ja ohjeita ja kasvaisivat sillä tavalla vastuuseen ja siihen koulutusta aivan uudesta toimintamallista ja -kulttuurista.
Lähden tästä kirkkoon, mutta jos ajatukseni kiinnostavat niin jatketaan toki, niitä riittää ajatuksia meinaan.
Jospa nyt ensin perustaisimme hiukan epävirallisia tukitiimejä eri työmuotojen ja työntekijöiden tueksi. Näin voisimme nopeasti ja ilman byrokratiaa olla reagoimassa vastaan tuleviin tilanteisiin. Yksi sellainen on meillä jo tekeillä.
Pekka Veli Pesonen ja Jouko Kukkonen. Mentaliteetilla ”alas lyökää koko vanha maailma” ei voiteta kirkollisessakaan työssä yhtään mitään. Tuolla Joukon mallilla saadaan kyllä aikaan uusi vapaaseurakunta, mutta kansankirkossa noudatetaan olemassa olevaa järjestystä. Yhdistykset ovat asia erikseen. Ne eivät kuitenkaan ole seurakuntia vaan juurikin yhdistyksiä. Pekan malli voi sopia jonkun rajoitetun työalan tueksi ja sellaisena se on arvokas.
Tiedän, että jotkut haikailevat uuskarismaattisiin anglikaaniseurakuntiin päin. Isossa kuvassa Ison-Britannian kristinusko on kuitenkin kovassa syöksykierteessä. Lisäksi muistutan siitä, että (uus)karismaattiset liikkeet edustavat sellaista kristinuskon tulkintaa, joka ei ole yhteensopiva sen enempää luterilaisen kirkollisuuden kuin suomalaisen herätyskristillisyyden itseymmärryksen kanssa. Olen seurannut läheltä, kuinka tuo kristillisyys toki innostaa yksiä, mutta rikkoo toisia. Ja jakaa seurakuntia, kun toisilla on ”Se Oikea Käsitys Pyhästä Hengestä” ja perusluterilaisuus ei yhtäkkiä kelpaa yhtään mihinkään.
Tämä on kommenttivastaus Joukolle, mutta tehdään kaikki nyt näin yhdessä pötkössä, olkoon tämä sitä keskustelua. ”lähdetään nyt liikkeelle siitä, että seurakuntien hengellinen työ olisi tiimien, eikä siis yksittäisten työntekijöiden, hallinnoimaa.” (Jouko) Tähän voi joku halutessaan tarttua ja sanoa, että niinhän tavallaan on jo: useimmissa seurakunnissa on ns. hengellisen työn vastuu jaettu ”työaloittain”, siihen on nimetty vähänkin isommissa seurakunnissa vastuupappi, jolla on seurakuntalaisten muodostama työryhmä/vastuuryhmä/toimikunta(/aikaimmin jopa johtokunta) eli tiimi. Sen tehtävänä ei tietenkään nyt ole hallinnoida mitään, vaan toimia ideoijana ja suunnittelijana työntekijän tukena.
Pitemmälle menevänä Joukon idea vaatisi tosiaan radikaalimpaa käännöstä. Pekka Velin idea epävirallisista tukiryhmistä hyvä, vaikka ei varsinaisesti puutu rakenteisiin ollenkaan. Tuollaista tukiryhmää voi mielestäni koota ja perustaa vain kunkin seurakunnan omat jäsenet.”
TÄmä toi itselleni mieleen kysymyksen, onko pitääkö kirkko seurakuntia vai seurakunnat kirkkoa jotenkin panttivankina pattitilanteessa? Tai kirkko seurakuntalaisia vai seurakuntalaiset kirkkoa? Alkoi epäilyttävästi pukkaamaan uutta blogia…
Tuo panttivanki ajatus on mielestäni oikeaan osuva. Tietysti sitä eivät tunnusta tai osaa niin ajatella Marko Sjöblom kollegoineen tai kirkon muukaan hallinto. Näin töihin himoavan seurakuntalaisen silmin se on kuitenkin sitä, kahleissa ja kirkon penkkiin kiinnitettynä olemista. Surkeinta tässä on seurata seurakunnan hiljaista kuolemaa sivusta, kun taskussa olisi parantavat lääkkeet.
Työntekijöidn tukiryhmät tai vastuuryhmät (esim jumalanpalvelus ryhmät) , joita siellä täällä on eivät kuitenkaan muuta tilannetta/rakennetta vaan saattavat jopa vahvistaa työntekijäkeskeisyyttä. Tällä en tarkoita, etteikö niillä olisi osallistavaa ja toimintaa rikastuttavaa merkitystä.
Se omaehtoinen toiminta, millä tarkoitan jokaisen uskovan kutsumuksen ja lahjojen käyttöä Paavalin työnäyn mukaisisesti(Efesolaiskirje 4) seurakunnassa, tarvitsee lähtökohdakseen radikaalimman asetelman, kuten Hannu totesitkin. Tätähän tulevaisuuskomitea nimenomaan esitti ja kirkkohallituksen työryhmä( jossa olin itsekin mukana) vesitti. Homma vesittyy nimenomaan sillä, että sanotaan, että kyllä muutos ja seurakuntalaisten toiminta on näilläkin rakenteilla mahdollista. Todellisuudessa voimme rakenteita muuttamatta vain hiukan pyöristellä kulmia mutta todellinen, pysyvä ja eteenpäin vievä muutos jää vanhojen rakenteiden vangiksi.
Laitan tähän vielä erään seurakuntalaisen kuvauksen omasta kokemuksestaan toimia seurakunnan hengellisessä työssä:
” Näen kuinka työntekijöiden pyörittämä karuselli pyörii. Yritän hypätä kyytiin ja välillä pääsenkin. Pian huomaan kuitenkin tippuneeni kelkasta ja olen taas vain svustaseuraajan roolissa.” Ongelma on juuri tässä. Nykyrakenteella seurakuntalaisella ei ole pysyvää työpaikkaa – vain pätkätöitä hanttihommissa.
Marko Sjöblomille haluan kommentoida seuraavaa: Tuot usein esille pelkoasi siitä miten esim minä ja Pekka olisimme jonkinlaisen erilaisen kristinuskon tulkinnan kannalla kuin sinä esim jokin uuskarismaattiinen aglikaaninen tai jotakin. Etkö voisi ajatella että uskontunnustuksemme, oppimme ja tulkintamme kristinuskosta on yhtenevää ainakin suurelta osin, siis perinjuurin suomalaista luterilaisuutta. Ei tarvitse niitä tuoda perusteluiksi toimintatapojen pysyvyydelle. Huoli evankeliumin ja uskon jäämisestä maailmallisten voimien alle on varmasti yhteinen. Ei tilanne voi olla niin hyvä sinunkaan mielestäsi etteikö tarvitsisi muuttaa jotakin.
Jouko Kukkonen. Ensiksi sen verran, että minulla ei ole mitään erityistä asemaa sen enempää kirkon kuin seurakunnankaan hallinnossa.
Toiseksi soisin mielihyvin, että näihin keskusteluihin osallistuisi vähän isompi joukko, jotta ei jatkettaisi kehässä kulkemista.
Kolmanneksi väitän, että minulla on tässä vaiheessa aika laaja (omakohtainen) kokemus kirkkomme sisällä vaikuttavista hengellisyyden muodoista. Ei tietenkään kaikista. Tosiasiassa on niin, että useimpien toimintatapojen taustalla on yllättäviä selkeästi uskonopillisia käsityksiä. Siitä, että luterilaisen kirkon sisällä esiintyy monenlaista hengellisyyttä ja monenlaisia toimintatapoja, ei valitettavasti seuraa, että ne kaikki olisivat kirkkomme uskonkäsityksen kanssa yhteensopivia.
Olen omakohtaisesti tullut siihen lopputulokseen, että karismaattinen kristillisyys ei edes maltillisemmissa muodoissaan ole erityisen hyvin yhteensopivaa kirkkomme uskon kanssa. Sillä on lisäksi taipumus rikkoa ihmisiä ja seurakuntia sisältä päin, ihan oman uskonopillisen logiikkansa vuoksi ja toiminnassa mukana olevista ihmisistä tai heidän luonteenpiirteistäön riippumatta. Olisi tärkeää huomata, että kirkon toimintatapoja voidaan ihan oikeasti uudistaa monella eri tapaa. Ei evankelioivilla ja karismaattisilla liikkeillä siihen projektiin mitään yksinoikeutta ole. Mutta jostakin syystä juuri niitä markkinoidaan kirkon uudistuksen metodeina. Myös kysymykseen: minkä lainen on elävä seurakunta? voidaan antaa monia erilaisia vastauksia. Ja lopuksi: varmasti myös minulla on omat rajoitteeni näissä keskusteluissa.
Muutama manööveri tulevaisuuskomitean ehdotusten kivisellä tiellä viittaisi siihen että seurakunnat pitäisivät kirkkoa vankina kehittämisen tiellä. Kuitenkin kun vähänkin palautan mieliin erlaisia käänteitä tässä asiassa, oikeamalta tuntuisi sanoa ruma sana niinkuin se on: kirkkohallitus on se joka yliaktiivisuudella ja sähläämisellä pompottaa sekä seurakuntia että kirkolliskokousta, ja toimii tehokkaana jarruna toisten (kirkolliskokouksen ja seurakuntien) yrittäessä kaikin voimin keventää rakenteita ja muuttaa toimintakulttuuria.
Kysymys itselleni on, mitä tointaa kaivaa esille esimerkkejä tästä asiasta? Kun maito on kaatunut lattialle, ei syyllisten osoittamisella savuteta mitään. Tätä jään miettimään ennenkuin liityn avoimesti ja yksiselitteisesti kirkkohallitus-bunkkerin vyöryttämiseen, eristämiseen, tuhoamisyritykseen – joka on toivoton jopa kamikaze-menetelmällä.
Hannu Paavola. Miksi muuten Kirkkohallituksesta on tullut noin keskeinen ja arvosteltu toimija kirkossamme? Kunnilla on käytettävissään Kuntaliitto, joka ymmärtääkseni oikeasti tukee ja auttaa kuntia asiantuntijapalveluilla?