Tupakkaa, viskiä, pieni riisikulho ja valkoista savua tupruttavia suitsukkeita. Elintarvikkeet on asetettu pienen nukketaloa muistuttavan talon verannalle. Niistä on tullut lahjoja hengille. Pieni talo nököttää ison kaupan parkkipaikan sivussa. Välillä työntekijä käy katsomassa, että kaikki on kunnossa henkien talossa. Osa ohikulkevista ihmisistä nostaa liitetyt kätensä yhteen ja nyökkää päätään pienen talon suuntaan. Henki pysyy tyytyväisenä, kun sille on annettu lahjoja.
Muutaman korttelin päässä oranssiin pukeutunut munkki seisoo kumarassa mopotaksien likaisen varjon alla. Hänen sylissään on hopeinen kulho, johon osa ohi kiirehtivästä Bangkokin valkokaulusväestä laittaa ruokaa ja rahaa. Munkit elävät toisten ihmisten lahjojen varassa – näin ainakin periaatteessa pitäisi olla.
Euroopassa roomalaiskatolisten kerjäläisveljestöjen vastaavanlainen traditio on lähes kadonnut. Englannin kieleen ne ovat jättäneet kuitenkin kerjäläistä tarkoittavan sanan “beggar”. Beghardit olivat 1200-luvulla aktiivinen kerjäläisveljistö.
“Lahja” ja “uhri” ovat sanoja, jotka nousevat arkielämän yläpuolelle. Se johtuu siitä, että niissä ei ole suoranaista järkeä ainakaan kaupankäynnin kannalta. Niin uhraamisessa kuin lahjan antamisessa on kyseessä omastaan luopumisesta. Vastakohta omaisuuden keräämiselle.
Vanhassa Testamentissa on lukuisia kohtia, joissa Jumala vaatii itselleen uhria. Arvokkain uhri on esikoinen – oli kyseessä ihminen tai eläin. Uhraamisella osoitettiin Jumalalle kiitollisuutta siitä, mitä oli saatu. VT:n uhreja vaativa Jumala ei ole kuitenkaan poikkeus maailmanhistoriassa. Antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille uhraaminen oli keskeinen osa yhteiskunnan rituaaleja. Jopa ihmisuhrit nähtiin tarpeellisiksi tietyissä tilanteissa. Atsteekkien ihmisuhrit ovat löytäneet jo paikkansa populaarikulttuurissa.
Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvat heimot Tyynenmeren rannalla ottivat kevään ensimmäisen lohen, eräänlaisen esikoisen vastaan kuin arvovieraan. Ensimmäisestä lohesta leikattiin lihanpala kaikille heimon jäsenille. Tärkeintä oli kuitenkin se, että luut palautettiin ehjinä takaisin mereen, jotta elämän kiertokulku jatkuisi ja luonto antaisi lahjojaan ihmisille jatkossakin.
Uhraamisessa on kaikissa tilanteissa kyse lahjan antamisesta tai palauttamisesta, tasapainon ylläpitämisestä ja kiitollisuudesta. Lahjaan liittyy keskeisesti myös se, että sen pitää olla jatkuvasti liikkeessä. Lahjan kiertokulun katkaisee ahne ihminen, joka ei enää ymmärrä luopua omastaan.
Kapitalistinen ihanne, jossa kaikki voidaan ostaa tai omistaa, on vierasta lahjan kiertokululle.
On tämä maailma, jossa ostetaan, omistetaan ja myydään. Sen lisäksi elämässä on jotain muuta. Jokainen, joka rapsuttaa lahjastaan pois hintalapun, tajuaa tämän intuitiivisesti. Lahja halutaan erottaa tavallisesta kaupankäynnin kiertokulusta. Kun hintalappu irrotetaan ja esine laitetaan kauniiseen pakettiin, kaupasta ostetusta esineestä tulee lahja – jotain muuta kuin tavallinen esine. Lahjan merkitys nousee sen myötä, mitä kauempana se on ajatuksissamme jostain, jonka voi ostaa.
Ehtoollisella tarjoillaan tavallista viiniä ja leipää. Silti kaikki alttarin eteen saapuvat polvistuvat, koska kyseessä on Lahja. Leivästä ja viinistä tulee Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu ja vuodatettu. Järjellä koko rituaali on mahdoton. Meillä jokaisella on kuitenkin intuitiivinen kyky ymmärtää sen merkitys.
Tero Massa
Mekongin alueen kirkollisen työn koordinaattori
P.S. joululahjavinkki: “The Gift”, Lewis Hyde, & “The Gift”, Marcel Mauss.
Pariskunta vaihtaa lahjoja. Algonquian-heimo, Amerikan alkuperäisväestö. Kuva 1500-luvulta.
