Käsittelemme tuoreessa julkaisussamme Sote sosiaalisen kestävyyden vahvistajana järjestöjen tulevaa asemaa tulevassa sote-Suomessa. Järjestökenttä on muuttunut, muuttuu ja tulee muuttumaan muutoinkin niin ulkoisista paineista kuin sisäisistä kehitystarpeista käsin.
Yksi muutostrendi on mm. brittikirjallisuudessa kuvattu hybridisaatio. Sillä tarkoitetaan kolmannen sektorin osalta sitä, että se omaksuu julkiselta sektorilta mutta ennen kaikkea yksityiseltä sektorilta organisoitumismuotoja, hallintomalleja, henkilöstöpolitiikkaa ja vastaavia toimintatapoja. Niiden katsotaan – katsojasta riippuen – merkitsevän joko luopumista kolmannen sektorin periaatteista tai välttämätöntä kehitystä.
Hybridiorganisaatioita on myös tietoisesti ja tavoitteellisesti perustettu. Esimerkiksi Jyväskylän seudulla perustimme aikoinaan kuntien ja järjestöjen yhteissäätiöitä päihdepalveluiden, työvalmennuksen ja vammaispalveluiden alueille. Pyrimme yhdistämään samaan organisaatioon kaikkien sektoreiden parhaat puolet.
Järjestöjen ja yritysmaailman väliin on puolestaan kasvanut yhteisötalouden ”sektori”, jonka tavoitteena on tuottaa yleistä hyötyä tuottavia palveluita (services of general interest) tai joiden tuotolla rahoitetaan järjestöjen toimintaa. Osa näistä välimuoto-organisaatioista hakee liiketoiminnallista olemusta. Ns. yhteiskunnalliset yritykset alkavat yhä enemmän saada hahmoa.
Tavoitteellisen hybridisaation sijasta tapahtuu paljon hiipivää hybridisaatiota, joka nousee viranomaisohjeista, hankintalain toteutuksen käytännöistä ja esimerkiksi rahoittajan (esim. Raha-automaattiyhdistyksen) vallasta.
Muutosta voi tapahtua myös henkilöstön rekrytointien kautta; järjestöjohtoon valitaan bisneksen vaan ei aatteen hallitsijaa. Toisen sektorin toimintatapojen hankkiminen henkilörekryjen kautta voi olla tietoista uudenlaisen osaamisen hankkimista. Ongelmaksi siirto sektorilta toiselle muuttuu, jos tulija ei ymmärrä tai halua järjestötoiminnan periaatteita, arvoja ja tavoitteita.
Sote-uudistuksen käytännön ratkaisuissa ja lainsäädännössä tulisi huolehtia siitä, että kansalaistoiminnalle ja kolmannen sektorin organisaatioille ei tehdä hyvässä tarkoituksessa karhunpalvelusta.
Yhtä lailla järjestöissä on mietittävä, mikä järjestön perimmäinen olemus ja tarkoitus on. Järjestön terve, oma identiteetti luo pohjaa myös yhteistyölle ja verkottumiselle.
Julkisella, yksityisellä ja kolmannella sektorilla on toki paljon yhdistäviä piirteitä – esimerkiksi resurssien tarve – , mutta niillä kaikilla on nähty olevan omaleimainen luonne, logiikka ja periaatteisto kuten David Billis toteaa. Esimerkiksi ansaintalogiikan osalta kolmannesta sektorista käytetään myös ilmaisua voittoa tavoittelematon (non profit) sektori; voitto ei ole itsetarkoitus, ja saavutettu ylijäämä käytetään toiminnan kehittämiseen.
Järjestöjen taustalla on kansalaisyhteiskunta. Martti Muukkonen (2009) hahmottaa kansalaisyhteiskunnan tilana, joka on perheen (verisiteet), valtion (pakkovalta), markkinoiden (talous) ja uskonnon (pyhä) välissä. Kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja varsinkin sen organisoituneita muotoja on aina sitten Amitai Etzionin alettu puhua kuitenkin kolmantena sektorina. Muukkosen ajatusta käyttäen järjestöjen takana oleva kansalaistoiminta ei ole jotain sektoria vaan sektoreiden välissä olevaa kittiä.
Mutta käytettäköön nyt Etzioinin jakoa. Kunkin sektorin ihannemallia voidaan tarkastella mm. arvojen, omistajuuden, hallinnon, toimintatavan sekä inhimillisten ja taloudellisten voimavarojen lähteiden kautta.
Arvojen ja aatteiden aika ei ole – tai ei ainakaan saisi olla – ohi.
