Rippikoulu suunnitelman keskeinen ajatus on vahvistaa nuoren uskoa. Tästä lähtökohdasta kaikki siitä seuraava opetus olisi kohdallaan, mikäli nuorella olisi tuo usko. Entäpä jos uskoa ei ole? Kaikki uskon elämän hoitamisen osa-alueet vaativat tuekseen omakohtaisen ja elävän uskon. Jollei uskoa ole, niin uskonasiat asiat ovat merkityksettömiä.
Lähtöajatus kun on jo pahasti pielessä, niin ei ole ihme, jos tavoite, eli uskon vahvistuminen ei oikein toteudu. Jotta usko voisi vahvistua, sen ensin pitäisi syntyä. Tai ainakin herätä. Mitä nimitystä nyt kukakin haluaa asiasta käyttää. Joidenkin lasten kohdalla usko ei ole päässyt sammumaan, kun se on jatkuvasti saanut hyvää hoitoa. kaikkien kohdalla näin ei ole. Osa tulee mukaan hyvin heikoin tiedoin. henkilökohtaisesta uskosta puhumattakaan.
Ripari voisi olla paikka, jossa nuori saa kokea kuuluvansa joukkoon. Paikka, jossa työntekijät ja leiriläiset ovat samalla viivalla. Tällöin ei synny mitään vastakkainasetteluja. Luodaan yhteen hiileen puhaltamisen kokemus. Hyvin hoidettu ryhmäytyminen torjuu myöhempää syrjätymisvaaraa tehokkaasti.
Toiseksi nuori tarvitsee kokemuksen siitä, että kirkko on mielekäs paikka monenlaiselle kiinnostavalle toiminnalle. Leirin vetäjiin voi jatkossa ottaa luontevasti yhteyttä. Samoin vetäjien on helppo jatkaa leirin jälkeen suhteiden hoitamista. Näitä riparin perusajatuksia pohtiessani tajuan miten laitostunut kirkon rippikoulu on. Eihän se kykene muuttumaan, eikä korjaamaan riparin perusvirheitä.
Totta kai jokainen ohjaaja jatkossakin käyttää päivät opetukseen ja yöt niiden valmisteluun. Eikä kohtaamiseen jää edelleenkään aikaa. Tehdään työ, niin kuin aina ennenkin ja tavoite on konfirmaatio. Uskon todellinen sisäistäminen jää aivan sivuasiaksi. Tärkeintä on saada kaikki kuorossa lausumaan. Sillä ei väliä, ettei näitä nuoria enää näe toiminnassa. Tuleehan joka vuosi uudet tilalle.
Surullista on seurata sivusta rippikoulutyön juoksua ikuisessa oravanpyörässä. Samalla kun tietää miten hiukan toisella tavalla toimimalla riparista tulisi kaikille paljon mielekkäämpi. Laitostumiseen sairastunut nuorisotyö ei muutokseen kykene. Varmaan tähänkin vuodatukseeni joku vastaa, ette upeassa rippikoulussamme ole mitään vikaa. Laitostumisen sijaan tarvittaisiin uutta avointa asennoitumista koko asiaan
Sikäli kun rippikoulussa ohjaajan ja nuoren yhteisenä tavoitteena on valmistautuminen konfirmaatioon, niin kaikenhan pitäisi olla kunnossa. Kirkkomme verkkosivuilla Konfirmaation merkityksestä todetaan seuraavaa:
”Saatuaan rippikoulussa opetusta kastettu tunnustautuu konfirmaatiossa Jeesuksen seuraajaksi. Hän yhtyy samaan uskontunnustukseen, jonka vanhemmat ja kummit lukivat hänen kastetilaisuudessaan. Uskontunnustuksessa nuori liittyy sukupolvien ja maailman kristittyjen kakstuhatvuotiseen ketjuun.”
Ja edelleen:
”Konfirmaatiossa on kyse omakohtaisesta tunnustautumisesta kristilliseen uskoon. Konfirmaatioon osallistuminen on vapaaehtoista. Konfirmoitava antaa vahvistuksen sille, että hän uskoo sen mitä hänelle on opetettu ja ilmaisee halunsa kasvaa kristillisessä uskossa, elämässä ja rakkaudessa.”
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/D177B33F072418BCC22570810022B7E7?OpenDocument&lang=FI
Onko siis ongelman ydin siinä että konfirmaatio kristillisenä toimituksena on päässyt laitostumaan.
Oikeassa olet Jukka. Lasten on käytännössä pakko lausua uskontunnustus. Muutoin he eivät voi saada juhlia ja lahjoja. Joten kirkko pakottaa valehtelemaan omasta uskosta.
Mieleen tulee aika, jolloin suuria ihmismääriä kastettiin paloruiskulla. Eipä kirkko ole noista ajoista yhtään petraantunut. Ihan sama meininki on vallalla yhä. Nyt tehdään konfirmaatiosta automaatti, jolla korvataan henkilökohtainen usko.
Näinhän tämä on. Lasten valehtelemaan pakottaminen on pieni kupletti kirkon farssiteatterin ohjelmassa, jossa palkkapapit teeskentelevät apostolista uskoa ja leikkivät kirkkoa. Kirkon takana sitten lyödään kättä maailman kanssa ja kielletään se, mikä kirkossa on tunnustettu. Kuinka tekopyhää! Jeesuksen sanoin: ”He sanovat, ja eivät tee.”
Ei tilanne nyt aivan noin huono ole. Kyllä kirkkoon mahtuu monenlaista. Se onkin yksi kirkon rikkauksista. Monenlaisia kristittyjä kutsutaan ihan samalla nimityksellä.
Minun kommenttiini mahtui tällä kertaa vain yhdenlaista, jollaista kyllä on ja mitä itse en pitäisi rikkautena. Ei kait sitä joka kerta tarvita erikseen mainita, että on myös toisenlaista.
Tulee mieleeni ajatus kasvattamisesta. Jos olet ollut sivustakatsojana lapsen elämässä, niin koitappa aloittaa kasvattaminen ensimmäistä kertaa 15 vuotiaalle. Peli on silloin jo menetetty.
Kun lapsi kastetaan, niin Kristillisen kasvatuksen ensimmäinen ja tärkein opetus on antaa lapselle suhde elävään Jumalaan. Kuinka tämä tehdään? Opetellaan rukoilemaan yhdessä. Tätä ei vain voi tehdä, jolle itse rukoile ja usko Jumalaan.
Tässä meillä taitaa olla koko jutun juuri. ”Uskosta uskoon”, sanotaan.
”Löytänenkö uskoa, kun tulen” sanoi Jeesus paluustaan.
Tämä on totta. Kun ihminen oppii jo lapsena kääntymääm iloissaan ja suruissaan rukoillen Jumalan puoleen, niin rukous muistuu mieleen myöhemmin elämän karikoissa vaikka välillä olisikin eksytty maailman rientoihin kauas Hyvästä Paimenesta.
Tästä on monia arkielämän todistuksia.
Rikkaus on juuri niissä, jotka ovat vain muodon vuoksi mukana. Siinä joukossa on hyvin positiivisesti uskonasioihin suhtautuvat. Heihin kannattaa panostaa. Kirkon piirissä liikkuu paljon porukkaa, joiden uskonelämä on jäänyt lapsen kenkiin. Nämä lähtevät mukaan, kun vain hihasta nykäisee.
Pekka: ”Nämä lähtevät mukaan, kun vain hihasta nykäisee.”
Eppäilenpä vahvasti. ”Muodon vuoksi” mukana olevia – heitä joille uskonto ei merkitse yhtään mitään – on kirkkoon vielä kuuluvista ylivoimaisesti suurin osa. Niin olin itsekin melkeinpä 50 vuotta, kunnes huomasin, että kirkolla ei ole minulle mitään annettavaa lukuisista yrityksistään ja hihasta nykäisyistään huolimatta. Jäsenmaksu kyllä kelpasi. Maksoin monet vuodet toista tuhatta euroa vuodessa veroa kirkolle tyhjästä.
Yhä vain olet Kimmo kovasti näissä uskonasioissa kiinni. Minuakin olet jelppinyt pohdinnoillasi jo kovasti. Aika mainiota, että kaikesta vastakarvasta huolimatta ajat edelleen kirkon asiaa eteenpäin. Hienoa työtä teet. Jatka vain samalla tavalla.
Pekka: ”Hienoa työtä teet. Jatka vain samalla tavalla.”
Kiitos, kiitos. Parhaani yritän.
Tähän sopii seuraavan laulun sanat:
Valoja maailman
Valoja maailman mä nään, loistavat niin ne väreissään.
Jokainen niistä mulle kai lupauksen tuo, jos käyn vain niiden luo.
Himmenee valot tään maan, kun katselen rakkauttaan,
niin paljon mä Herralta saanut oon.
En päivääkään vaihtaisi pois, ei Jeesusta korvata vois,
tää maailma parhaimmillaan vaik´ ois.
Valoja maailman mä näin, katsomaan niitä kerran jäin.
huomata sain; Se kaikki on valhetta vain,
ja haihtuu matkallain.
Valoja maailman mä nään, katsomaan en nyt enää jää.
Golgatan luona valo on ihmeellinen,
risti Jeesuksen.
Alokkaille oli luvassa ekana iltana mahdollisuus päästä katselemaan kaupungin valoja. Piti vain olla tiettyyn aikaan kentän reunalla lenkkarit jalassa. Illalla vapaaehtoiset juoksivat korkean mäen päälle hiki hatussa. Sieltä avautui hieno näköala kilometrien päässä siintäviin kaupungin valoihin.
Vielä pettyneenpi voi riparivaiheen yli kasvanut nuori olla, jos hänelle ei ole enää tilaa
nuorisotyössä. isos-toiminta kiinnostaa vain tiettyyn ikävaiheeseen asti. Monissa seurakunnissa ei sen jälkeen ole enää mitään.
Pekka: ”Monissa seurakunnissa ei sen jälkeen ole enää mitään.”
…muuta kuin verotusoikeus. Niinpä.
Niinpä niin, jos kirkosta ei löydy Jeesusta niin mistäpä sitä ihminen sitten etsii? Kiertää maat ja mannut, etsii, etsii, vaan ei soisi löytävän.
Monen olen kuullut sanovan itseään totuuden etsijäksi, kun ei ole kirkosta totuutta löytänyt ja on sitten kirkosta lähtenyt.
Mitä vastauksia ihminen saa nykyisin kirkosta kysymyksiinsä? Mitä kirkolla on antaa, jos se myyskentelee Jeesusta muiden myyjien joukossa, kuin jotain tuotetta maailman turuilla ja toreilla?
Eipäs juupas, vai mitä? Jeesus löytyy kyllä Raamatun jokaiselta sivulta, mutta jos kirkko ei tunnusta enää Raamattua, vaan tarjoaa samaa mitä maailmakin, ja myy Jeesusta kuin humanismia tai muuta ihmisfilosofiaa, niin huonosti käy syntisen sielun.
Paavali meni tapansa mukaan synagoogaan, jossa todisti Jeesuksen olevan Kristus.
Kun lapset tulee meidän luokse, jotka uskomme, niin kuinka me kerromme heille, että Jeesus on Kristus, emmekä vain tarjoa Jeesusta vaihtoehtona, niinkuin Jeesus olisi vain yksi vaihtoehto kaikkien maailman totuuksien joukossa?
”Ja he matkustivat Amfipolin ja Apollonian kautta ja tulivat Tessalonikaan, jossa oli juutalaisten synagooga.
Ja tapansa mukaan Paavali meni sisälle heidän luoksensa ja keskusteli kolmena sapattina heidän kanssansa, lähtien kirjoituksista,
selitti ne ja osoitti, että Kristuksen piti kärsimän ja nouseman kuolleista, ja sanoi: ”Tämä Jeesus, jota minä teille julistan, on Kristus”.
Ja muutamat heistä tulivat uskoon ja liittyivät Paavaliin ja Silaaseen, niin myös suuri joukko jumalaapelkääväisiä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset.”
Samoin tulee meidänkin menetellä. Mennään kirkkoon sunnuntaina ja keskustellaan Jumalaapelkäävien seurakuntalaisten kanssa. Siitähän se lähtee sujumaan. Paras Jumalanpalvelusuudistus on kirkkokahvi. Siinä mitä parhain mahdollisuus kaikille, joille evankeliumi on rakas.