Sana uskonrauha tulee luterilaisuuden historiassa ensi kertaa näyttävästi esiin vuonna 1555 Augsburgin uskonrauhan yhteydesssä. Silloin se tarkoitti sitä, että hallitsija saa rauhassa harjoittaa valitsemaansa uskoa hallitsemallaan alueella. Augsburgin paperi on tärkeä uskonnonvapauden kehityksen kannalta. Se lopetti riidan luterilaisten ja katolilaisten välillä. Myöhemmin myös alamaiset saivat itse valita kirkkonsa.
Ruotsissa uskonnonvapaus oli Suomea kehittyneempi paljon aiemmin, mutta Suomessa pitikin saada porukat näyttämään monoliittiselta ja vahvalta suhteessa Venäjään. Augsburgin uskonrauha kuitenkin on historiallinen edellytys sille, että 1923 eduskunta pystyi säätämään uskonnonvapauslain, joka sitten uudistettiin 2003. On täysin ilmeistä, että uskonnonvapauslaki ja uskonrauha kytkeytyvät toisiinsa – jos ei loogisesti, niin ainakin historiallisesti. Rautalankaa vääntäen uskonrauhan poistaminen merkitsisi historian kannalta, että poistettaisiin edellytys siltä, että on myös vapaus olla uskomatta. (Tulkintani voi herättää kummeksuntaa, mikäli käsitteen ”uskonrauha” kohdalla lukija kohtaa mielestään anakronismin.)
Tämä itäsuomalainen professori Tolvanen tietenkin osuu yhteen kiinnostavaan ongelmakohtaan: Kuka määrittää, mitä on uskonnollinen usko, kun uskovaiset itse tuomitsevat toisiaan epä- ja vääräuskoisiksi? Lisäksi voidaan ulkonaisesti noudattaa totunnaisia uskonnollisen toiminnan tunnusmerkistöön kuuluvia tapoja, pyllistellä rukousasennossa, mutta kun sitten on näitä jumalanpalveluksia, joissa ylistetään tanssimalla. Ja mistä tietää, onko jokin melodia uskonnollinen vai maallinen? Tietysti jos meillä on hyvin kattava uskonrauhan rikkomista koskeva laki, ja jos rokki on saatanasta, niin silti pitää antaa rauhassa rokata saatanan rokkia. Laki uskonrauhan rikkomisesta ehkä muuten rajoittaa jossain määrin sananvapautta, jos konflikti syntyy siitä, onko sananvapauteen perustuva lähetystyö tai käännyttäminen toisen uskon rauhan rikkomista. Tarkemmin ottaen siinä sanan- ja mielipiteen ilmaisemisen vapaus voi joutua sisäiseen konfliktiin. Siinäpähän nysväätte pykälienne kanssa…
Jonkun tulkinnan mukaan aito rukous on silkkaa hengittämistä. Kai täällä on sentään hengittämisrauha?
Australiassa oli se yksi pyrkyri, joka käsitti sillä tavalla, että juutalaiset seuraavat Jeesusta ja että islam on valtio. Australia on kaukana, ja ko. tytsylle on helppo nauraa. Mutta uskontoja koskeva tietämättömyys ei ehkä Suomessakaan ole niin kauhean harvinaista. Voidaan esim. kritisoida, etteivät esim. suomalaiset ns. uskontojournalistit nyt esim. niin loputtoman ns. hyvin esim. tunne edes omaa ns. uskontoaan.
Siihen kai tämä itäsuomalainen professori viittilöi, ettei asia ole edes kovin merkityksellinen.
Tämä voi pitää paikkansa monien ihmisten kohdalla. Mutta siitä, mikä minun kohdallani on totta, ei voi päätellä, mikä on totta muiden kohdalla. Suomessa on toisaalta eräänlaista uususkonnottomuutta, joka sanotaan painotuksesta riippuen sekularisaatioksi tai sekularismiksi, mutta samaan aikaan on myös kokonaan uusia uskonnollisuuden muotoja, jotka ovat niitä harjoittaville ihmisille oikeasti tosi tärkeitä. Oletetaan, että tällaiset uskovaiset ovat vähemmistöjä. Olisiko jotenkin hienoa, että voisin lainvoimaisesti mennä pilaamaan heidän uskontomenojaan? Mitä tarvetta tyydyttäisin sillä, että kantaisin synagogaan joulukinkun? (Yhtenä jouluna muuten kirjoitin mm. kerskakulutuksesta ja pistin kuvaksi Harro Koskisen Sikamessiaan, niin jo uskovaiset syyttivät minua uskonrauhan rikkomisesta, vaikka kuvavalinnallanihan halusin lukijoiden vain miettivän, mitä on todellinen joulu.)
Koska Suomi ei ole suljettu niin kuin Pohjois-Korea, ja toisaalta täällä ei ole esimerkiksi dhimmaa vastaavaa systeemiä, joka rajoittaisi eriuskoisia, vaan Suomi on pysyvästi monikulttuurinen ja suvaitsevainen valtio, on minusta paikallaan ymmärtää antaa rauha hyvin erilaisille uskonnollisuuden muodoille. Se, että krishnat kadulla veisaavat omia komeita chanttejaan, ei ole pois keneltäkään.
Mutta kun erilaisuutta on paljon, on minusta perustellumpaa kuin ikinä aiemmin nimenomaan vahvistaa uskonrauhaa. Tämän näkemykseni perustelen luonnollisesti myös sillä, että usko ja luottamus ovat syvimpiä eksistentiaalisia ulottuvuuksia, jotka määrittävät kunkin omaa ihmisyyttä. Siihen kajoaminen esimerkiksi kirkkojen polttamisen muodossa on toisen olemassaolon oikeuteen kajoamista. Miksi kaikkien pitäisi olla niin kuin minä? (Tämä ajatukseni eksistentiaalisuudesta on kyllä useimmiten ihan paskapuhetta, koska tarkemmin ajateltuna voidaan myös fantasioida, että kyse on vain siitä, miten ihmiset niin hanakasti hirttäytyvät omiin ismeihinsä, jolloin jälleen kerran joudumme kysymään, mikä erottaa kvasiuskonnon autenttisesta uskonnollisuudesta. Jeesus oli tämän asian mestari, kun hän väitteli muiden fariseusten kanssa vaikka siitä, onko ihminen sapattia varten.)
Mutta edes tällä tasolla keskustelua ei voida käydä, jos poliitikot Suomessa puhuvat yhtä sivistyneesti kuin tämä broileri Australiassa, nimeltään Stephanie Banister.
Entäs tämä Räsäsen Päivin teema, voiko uskonnollisen vakaumuksen vuoksi rikkoa lakia? Kumpi on merkittävämpi, oma hurskaus vai Suomen laki? Kysymys on sikäli pimeä, että tietyllä tasolla puhuttaessa voitaisiin kysyä: ”Kumpi on uskontoni, valtio vai oma seurakuntani?”
Kun eletään yhteiskunnassa, jossa sallitaan paljon erilaisuutta, on yksi asia, jota ei voida sallia. Emme voi suvaita suvaitsemattomuutta. Suvaitsemattomuuden suvaitseminen on idioottimaisinta, mitä voidaan vaatia. Suvaitsemattoman suvaitseminen on sitä, että katson vierestä, kun työpaikkakiusaaja nokkii uhriaan. Sallin sen, että joku omia ongelmiaan välttelevä pässi ei suvaitse kaikkia työpaikallaan.
Uskonrauhaan ei siis pidä vedota sellaisissa asioissa kuin että ”mun raamattu ei hyväksy homoja”. Tällöin voidaan ehkä kuvitella joutuvame tilanteeseen, jossa olisi erittäin oikein ja autuaallista rikkoa lakia uskonrauhan rikkomisesta. JOs vaikka uskonto pakottaisi kunniamurhaan, niin sellaista uskonrauhaa ei voi olla, että sen suojissa olisi oikein murhata. Ei voi olla sellaista uskonrauhaa, jonka suojista voisi vainota seksuaalisia vähemmistöjä tai eriuskoisia.
Mutta nyt tietenkin oli niin, etten vaivautunut edes lukemaan sitä voimassa olevaa lakipykälää. Ja muuten olen sitä mieltä, että jokamiehenoikeuksia ei tule rajoittaa kaupallisen marjanpoiminnan osalta.
Piispan lausuma,,..” Usko häneen johtaa rakastamaan lähimmäistä ja tekemään hyvää”, viittaa kyllä enemmän Pelagiolaisuuteen kuin Lutherin ymmärrykseen vanhurskauttavasta uskosta, missä pelastukseen oikeutettu on suurinkin syntinen, jos Hänellä vain on oikea oppi, mitä haluaa tunnustaa. Mikähän on oppi , jota kirkossamme opetetaan. Kyllä Ihminen saa haluta uskoa ja toivoa, mutta kyllä uskon viimekädessä pitäisi olla Jumalan Ihmiselle suomaa uskoa. Samallahan Ihminen sitten saa Jumalan Armon ja vielä kaiken lisäksi syntien tunnustamisen kautta vanhurskautuksen, mitä Armoa sitten olisi säännöllisesti vaalittava sananarmon ja ehtoollisen yhteydessä seurakunnassaan. Eikö tämä olisi opetuksen aihe.
Usko Korkeimpaan, Jumalaan, johtaa rakastamaan lähimmäistä ja tekemään hyvää.
Häkkinenkin näyttää aloituksen perusteella palaavan Jeesuksen sanomaan.
Piispa Häkkinen puhuu tietysti oikein. Jumala tahtoo vapahtaa kansansa sen synneistä. Se on ilosanoma syntivelkaisille. Arvottomat saavat armon. Jos tällä ilosanomalla tarkoitetaan, että syntiä ei ole, tai että Jumala hyväksyy kaikki sellaisina kuin ovat, se tietysti on väärin. Jumala ei hyväksy yhtäkään syntistä eikä mitään syntiä vain yleisen suvaitsevuuden ja hyväntahtoisuuden pohjalta, kuin sormien läpi syntiä katsoen, vaan vain sen, joka uskoo, että ansaittu rangaistus ja viha on verisesti ja kivuliaasti maksettu ja sovitettu, ja että se synti on niin vakava asia.
Kirkko ei voi kuitenkaan sille mitään, että avioliittoasiat ja seksuaalieettiset kysymykset ovat osa sen ominta aluetta. Jos eivät olisi, kirkko ei myöskään vihkisi ihmisiä avioliittoihin tai siunaisi avioliittoja, eikä se muutenkaan operoisi millään tavalla näiden kysymysten parissa. Ja näin ollen, näitä kysymyksiä koskevaa eettistä vastuuta ei voi viime kädessä myöskään paeta ”yksinkertaisen sanoman” suojiin.
Pakenemisesta en tiedä, mutta fokuksen suhteen piispa Seppo Häkkinen on aivan oikeassa.
Kirkko ei syntynyt eikä kasvanut avioliittonäkemyksen tai seksuaalisuuden ilosanoman voimasta, vaan aivan jostain muusta.
Kun tämä tunnustetaan ja pysytään sanomamme ytimessä, kaikesta muusta voidaan puhua aivan rauhassa.
Luterilaisen uskomme tärkein löytö on evankeliumi: se, että Kristus sovitti itsessään koko maailman, ja me kaikki saamme ottaa tämän vastaan ilman omaa hyvyyttämme. Tästä avautuu huikeita mahdollisuuksia työstää myös Sarin ajamia asioita, kuten seksuaalivähemmistöjen asemaa kirkossamme. Evankeliumin ottaminen osaksi tarkastelua tuo seksuaalivähemmistöjen käydyn yhteiskunnallispainotteisen keskustelun lähemmäs kirkon ydintä ja olisi siksi nähdäkseni myös nykyistä kestävämällällä pohjalla.
Omalta osaltani luin piispa Häkkisen lausunnon siten, että hän nimenomaan kartoittaa sitä pohjaa, josta käsin erilaisia näkemyksiä on mahdollista työstää. Tällä hetkellä meiltä puuttuvat ne foorumit, joilla tätä työtä tehtäisiin, niiden luominen olisi seuraava askel. Mutta minusta todella kannattaisi nyt harkita tätä lausuntoa kädenojennuksena myös seksuaalivähemmistöjen asemaa käsittelevään keskusteluun. Evankeliumista puhuminen ei missään tapauksessa lakaise maton alle tätä ajankohtaista keskustelua, vaan avaa ovia.
Häkkinen haluaa, että kirkko pistää päänsä pensaaseen. Jäsenkato muuttaa varmasti kirkkoa ja jeesuspuheet eivät sitä vähennä. Harva kuitenkaan haluaa kuulua mihinkään hihhulilahkoon. Marginaaliin itsensä ajanut, pienen vähemmistön kirkko ei ole sen aidompi kirkko kuin nykyinen useimpien suomalaisten vielä nyt omanaan pitämä. Jotain muuta kirkon kannattaisi yrittää.
Piispa Häkkinenhän ei laita päätään pensaaseen eikä kirkkokaan. Terve luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukainen opetus ei merkitse kuulumista mihinkään hihhulilahkoon. Kirkko vihkii kristilliseen avioliittoon ja siunaa sellaiseen ja se ei silloin operoi missään muussa kuin omimmassa alueessaan.
Nyt on evankeliumin julistamisen aika. Tästä se alkoi:
”Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Luukkaan evankeliumista
Niin, kyllä piispa Häkkisen huoli on aivan turha, koska joulu on jo ovella niinkuin Salmekin tuossa edellä huomioi. Jouluna vietetään Kristuksen syntymäjuhlaa ja Hän on juhlan päähenkilö. Vai onko se sittenkin joulupukki, vai joku muu?
No ei todellakaan ole turha huoli. Kyllä täällä hyssytellään niin paljon, että hyvä, että piispatkin uskaltavat tuoda oman huolensa koko kirkon työn painopisteestä. Ns. evankelioimista vanhaan hyvään tapaan tarvitsisimme laajalla rintamalla!
”Olisiko nyt aika julistaa yksinkertaista evankeliumia?”
Kaikella kunnioituksella, ehkäpä piispallinen puheenparsi menee jo vähän koomiikan puolelle.
Kyllä se kuulkaa on evankeliumin aika, ja sen voisi piispakin sanoa ihan väitelauseen muodossa.
Piispa Seppo Häkkiseltä tärkeä puheenvuoro. ”Olisiko nyt aika julistaa yksinkertaista evankeliumia Jeesuksesta..”. Tämän myötä kirkko palaisi juurilleen ja keskittyisi juuri siihen, mitä varten ajallinen kirkko on tänne maailman perustettu. Mukava kuulla piispalta tällaista puhetta!
Sami Tammisalo :”Piispa Seppo Häkkiseltä tärkeä puheenvuoro. “Olisiko nyt aika julistaa yksinkertaista evankeliumia Jeesuksesta..”. Tämän myötä kirkko palaisi juurilleen ja keskittyisi juuri siihen, mitä varten ajallinen kirkko on tänne maailman perustettu. Mukava kuulla piispalta tällaista puhetta!”
Olen samaa mieltä piispa Seppo Häkkisen kanssa, mutta kun yhteiskunnan ”viihtymiskeskus” julistaa esim. maikkarin tv:ssa sanomaa siitä, millä reality-viihteen muodoilla tukahdutat parhaiten sisäiset kysymyksesi ja ”loppujen lopuksi” mikä realityviihteen muoto porno- ym.viihdemessuineen kasvattaa päähäsi suurimmat Pinocchion tivolin aasinkorvat. Homman nimihän on se, että ”katso mitä haluat, mutta näe vain se, mitä minä haluan.”
Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.