Tänään ajattelen juhannusta, joka antaa juhlan aihetta monella tavalla. Erityisesti tuli mieleeni Johannes Kastaja, joka nimenä ja muistikuvana antaa juhlalle nimen ja alunperin myös aiheen. Johannes oli Jumalan lahja vanhemmilleen, jotka rukoilivat ja odottivat perillistä ja tulivat odotuksessaan aina epäuskon rajalle asti. Isä ei saanut kertoa mitä on tulossa, koska hän epäili kai vielä ilmestyksen jälkeenkin. Vasta nimenannossa hän sai sanoa jotain siitä mitä hän oli kokenut ja minkä nimen enkeli hänelle kehotti antamaan.
Johannes oli pappis-sukua ja hänen tiensä olisi pitänyt kulkea sinne esiripun taakse asti ylimmäisen papin tehtävässä isänsä tavoin. Siitä emme paljon tiedä, miksi niin ei käynyt. Hän eristäytyi ja eli poikkeuksellista elämää. Viimein aika tuli täyteen ja hän aloitti huutamisen. Kuulijoita aluksi ei tainnut olla paljon, kun sanotaan, että ääni huusi erämaassa. Herätyksen ajat ovat ensin elottoman erämaan kaltaiset, jossa ääni alkaa huutaa outoa asiaa: Tehkää parannus, jo on kirves pantu puitten juurelle. Se on outo sana, joka kiehtoo oudosti joitakin.
Johanneksella oli kaksi kirkastushetkeä. Hän sai kastaa Herransa ja Messiaansa. Toiseksi hän sai kirkastaa Jumalan nimeä marttyyrikuolemalla. Silloin puhe synnistä oli julistajalle vaarallista. Senhän pitäisi murtaa synnintekijän, kun parannusta huudetaan.
Tänä aamuna tuli , uskon niin, sana Herralta liittyen lampunjalan siirtämiseen. Raamattu puhuu lampun sytyttämisestä ja lampunjalkaan laittamisesta. Se käsittelee elävää uskoa, joka valaisee ympäristöään Jumalan sanaan kiinnitettynä. Eli usko ja tunnustus ovat Kristus kalliolla. Nyt on käynyt tai ainakin käymässä niin, että juhannusta edelleen juhlitaan niinkuin ennenkin, mutta juhlan muodot ovat paljolti juuri niitä, minkä vuoksi Johannes sai päättää päivänsä. Lampunjalka ei ole enää Kristus kalliolla vaan yleisen mielipiteen perustuksella. Kaikkinainen juhlinta jatkuu ja Herodes saa rauhassa olla juhlassa mukana. Samaan joukkoon kuuluu lihallinen suorituskristillisyys. Ei Herodes häiriintynyt siitä silloin eikä häiriinny nytkään. Johannes Kastaja tule takaisin ja tee työsi valmiiksi keskuudessamme.
Mitä on siis ensirakkauden haalistuminen? Onko haalistunut sielujen voittamisen kaipaus. Se ei ole pelkästään syntisen rukouksen rukoiluttaminen, vaan vastaanottaisimme karitsoita, joista kasvaisi Herralle uusi lauma, uusi sukupolvi.
”Onko haalistunut sielujen voittamisen kaipaus.” ’Sielujen voittaminen’ kuulostaa korvissani ikävästi saalistukselta. Liitän sanonnan evankelikaalisuudeksi kutsuttuun herätyskristillisyyteen
1. Korinttolaiskirjeen 9. lienee tämän takana. Siinä Paavali kuvaa työtään apostolina. Mistään kaipauksesta hän ei näytä kirjoittavan. Ankarasta työstä ja itsensä kieltämisestä on sensijaan näin: ”Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.”
Joka olen kutsunut muita kilpailuun, eikö se sano kaiken? Tuo juttu tulee Ilmestyskirjan kirjeistä, mutta en laittanut sitä raamatunkohtaa, joka on varmasti kaikille tuttu.
Voittaminen tarkoittanee Ilmestyskirjassa kestävyyttä vainoissa eikä ’sielujen voittamista’.
En väitä olevani puhdasoppinen luterilainen, mutta olen myös sitä. Olen myös pietisti ainakin osittain. Saalistaisin sieluja mielelläni, jos se olisi mahdollista.
Ajatus sieluista saarnamiesten ’riistana’ on minusta vastenmielinen. Pidän enemmän tästä: ”Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun.”
”Johannes Kastaja tule takaisin ja tee työsi valmiiksi keskuudessamme.” Johanneksen työ tuli valmiiksi Jeesuksen aloittaensa omansa. ”Hän on se, josta on kirjoitettu: — Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien.”
Eikö se nyt ole melko lihallinen ajatus, että sielut olisivat saarnamiesten riistaa? Mitä etua siitä saarnamiehelle tulee?
Oletko varma, ettei Johannes Kastajalla olisi tänä aikana mitää hommia?
Riista on se, mitä saalistetaan. Paavalin tarkoittama voittaminen on uskoakseni ihmisten luottamuksen saavuttamista, joka on kaukana saalistamisesta. Se on vierelle tulemista ja kuuntelemista, iloitsevien kanssa iloitsemista ja itkevien kanssa itkemistä. Siinä ei pidetä kirjaa siitä, montako sielua on valloitettu.
Kirkko on kuitenkin Kristuksen eikä Johannes Kastajan ruumis maan päällä. Parannussaarnaajia taitaa omana aikanammekin olla sen verran, ettei ketään kaivata parin tuhannen vuoden takaa sitä työtä tekemään. Jeesus Kristus on yksi ja ainoa ja hän elää ja toimii kirkkonsa kautta.
Muistuu mieleen juttu Kotimaan sivuilta vuosien takaa: jossain oli ilmoitus hengellisestä tilaisuudesta: Tule sellaisena kuin olet ja lähde muuttuneena!
Reaktio oli vähintään kiukkuinen: Eikö syntiset enää kelpaa Jeesukselle?
Mitä tämä merkitsee? Onko niin, että Jeesuksen kohtaaminen ei tunnu missään? Jos on tukevasti pelastuksessa, niin ei kai se haittaa jos jotain toista kutsutaan? Hyvää juhannusta siis Johannesta muistaen!
”Jos on tukevasti pelastuksessa, niin ei kai se haittaa jos jotain toista kutsutaan?” Kutsua saa. Miten sen pelastuksessa tukevasti olemisen laita mahtaa olla? Pelastus on toki tukevalla perustalla, mutta onko meidän olemisemme aina niin tukevaa? Olisiko rehellisempää tunnustaa, että kompastelemme ja liukastelemme aika ajoin pahastikin? Kutsu seurakuntayhteyteen koskee meitä itseämmekin. Tarvitsemme toisiamme pelastuksen syrjässä pysyäksemme.