Lännen kirkon uudistuspaineet ja Luther Wormsissa 1521

Vähitellen on meilläkin alkanut kirkastua kuva siitä, että Lutherin reformiajatukset olivat osa historiallista kirkon uudistuspyrkimysten jatkumoa. Uudistustarpeet olivat olleet läsnä mm. pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Wormsin kaupungissa jo ennen Lutherin tuomiota 1521. Siellä ratkottiin 1122 niin kutsuttua investituurariitaa. Keisarien sekaantuminen kirkollisiin nimityksiin oli lännessä tuttua aina frankkivaltakunnasta 600-700-luvulta pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan myöhäiskeskiajalla. Paaviuden asema vahvistui 1000-luvun alussa, mutta samalla vahvistui keisarin ja paikallisten kuninkaiden valta, mikä johti valtataisteluun. Wormsissa 1122 keisarin ja paavin neuvottelijat saivat aikaan Wormsin konkordaatin, jonka pohjalta keisari luopui oikeudesta myöntää piispalle silloiset kirkolliset viran tunnukset, sormuksen ja paimensauvan, mutta säilytti itsellään oikeuden myöntää hänelle maalliset valtaoikeudet. Piispat saivat tunnustuksen itsenäisestä asemastaan kirkollisina prinsseinä. Kun paavius vahvistui, piispat katsoivat entistä enemmän Roomaan.

IV lateraanikonsiili päätti v. 1215 paavi Innocentius III:n johdolla uudistushankkeista, reformeista, jotka koskettivat kirkkoa kokonaisuutena. Painotettiin oikeaa kristillistä oppia ja maallisten hallitsijoiden velvollisuutta auttaa kirkkoa ortodoksian ylläpitämisessä, jopa voimakeinoin. Tähdennettiin myös kirkollisen järjestyksen tärkeyttä ja moraalia. Piispoja varoitettiin esiintymästä aristokraatteina ja kehotettiin korjaamaan tapojaan. Kirkolliseen elämään vaikutti eniten kanoni 21, jonka mukaan jokaisen kirkon jäsenen tulisi vähintään kerran vuodessa tunnustaa syntinsä papille ja suorittaa tähän liittyvät hyvitysteot, jotka pappi määrää. Eukaristia piti arvollisesti nauttia vähintään pääsiäisenä. Tämä kirkkokurihan jatkui sitten myös mm. luterilaisessa Suomessa periaatteesssa aina 1800-luvulle asti. Osa päätöksistä otettiin vastaan, osa ei. Katolinen kirkko oli silti lujasti reformin takana. Päätösten toteuttaminen oli kuitenkin paljolti kiinni paavin energisyydestä, ja Innocentius III:n kuolema 1216 olikin tässä mielessä suuri menetys. Hankausta maallisen vallan kanssa aiheutti Innocentius IV:n edustama näkemys, jonka mukaan paavi hallitsi läntistä kristikuntaa niin maallisesta kuin kirkollisesta näkökulmasta käsin. Vuoden 1244 sovittelu keisarin kanssa ei tuonut tähän tulosta.

1300-luku toi mukanaan suuren länsimaisen skisman, jossa kirkon auktoriteettiongelma tuli selväksi useamman paavin myötä. Paavin valinnassa 1292 italialaiset aristokraattiset perheet Orsinit ja Colonnat kiistelivät siitä, kumman suvusta uusi paavi tulisi. Lopputulos oli, ettei kummastakaan, vaan valittiin pyhänä miehenä pidetty 85-vuotias Pietro del Morone, jolla ei kuitenkaan ollut kykyä eikä kokemusta hallita paavillista byrokratiaa tai taloutta saati diplomatiaa. Morone eli paavi Celestine erosikin ja tilalle tuli kyvykäs kardinaali Gaetani, Bonifatius VIII. Hänen seuraajansa kuoltua pian uudeksi paaviksi valittiin Clemens V (1305-14). Tämä kavahti ajatusta Roomaan menosta, mihin mahtiperheet olivat aiemminkin estäneet paavia pääsemästä. Niinpä Clemens asettui Ranskan Avignoniin. Siellä paavi viettikin lähes 70 vuotta. Avignonin paaviudella on tunnetusti huono maine. Siihen liittyy mielikuva luksuselämästä ja ahneudesta. Avignon liitettiin myös provinsiaaliseen ranskalaisuuteen ja läheiseen suhteeseen Ranskan kuninkaaseen, jonka valtaan paavi joutui tukeutumaan. Pelättiin, että paavius jäisi Avignoniin lopullisesti, ja niinpä valittiin vastapaavi Roomaan. Väkijoukko painosti valitsemaan italialaisen, Urban VI:n. Sittemmin onkin erityisesti panostettu paavin konklaavin (avaimella suljettu) valinnan riippumattomuuteen ja valintakokouksen suljetun luonteen säilyttämiseen.

Usean paavin ongelmasta ei päästy ennen kuin Konstanziin Sveitsiin kutsuttiin koolle kirkolliskokous eli konsiili v. 1414 – kaukana Italian politiikasta, Ranskan vaikutusvallasta ja enpanjalaisesta kunnianhimosta. Normaalisti kirkolliskokousta olisi johtanut paavi, mutta heitä oli nyt kolme, ja kaikkien maine oli kyseenalainen. Keskeinen rooli oli Saksan kuninkaalla Sigismundilla. Uudeksi paaviksi tuli 1417 italialainen paavi Martinus V. Martinuksella oli kuitenkin hankaluuksia johtaa kirkkoa 40 vuoden skisman jälkeen. Paaviuden arvovalta oli matalalla. Paaviuden uudelleen rakentaminen myös maksoi, eikä Martinus voinut luopua olemassaolevista veroista ja maksuista. Hän siirsi talousuudistusta eteenpäin, mikä ei lisännyt paaviuden suosiota. Hän myös suosi sukulaisiaan. Kaikkein pimein puoli Martinuksen hallinnossa oli kuitenkin kriittisyys piispojen yhteisöllisen äänen kuuntelua painottavaa konsiliarismia vastaan. Martinus halusi hallita kuten paavit ennenkin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut olla kutsumatta koolle kirkolliskokousta.

Useissa paikoissa kokoontunut, idän ja lännen jälleenyhdistymiseen tähdännyt Baselin, Ferraran, Firenzen ja Rooman kirkolliskokous sekä renessanssipaavi Leo X:n koolle kutsuma V lateraanikonsiili v. 1512-17 olivat paavin vastahakoisuudesta johtuen haluttomia uudistamaan kirkkoa. Leo onnistui estämään reformit kirkolliskokouksessa, mutta puoli vuotta sen päättymisen jälkeen augustinolaismunkki Martti Luther julkaisi 95 teesiään. Reformia ei voinut padota. Kun se tuli, se rikkoi myös rakenteet.

Leo X tarvitsi tunnetusti rahaa pyhän Pietarin basilikan rakentamiseen Roomassa. Hän turvautui Saksassa Hohenzollernien perheen taloudelliseen tukeen. He halusivat Mainzin arkkipiispan – yksi keisarin valitsijoista – virkaan Albrechtin, sukunsa edustajan, joka oli ns. ruhtinaspiispan asemassa Magdeburgissa, eikä häntä siis ollut vihitty piispanvirkaan vihkimysvirkana. Albrecht tarvitsi joka tapauksessa paavin erityisluvan siirtyäkseen toiselle piispanistuimelle sekä toisen erityisluvan ikänsä vuoksi, joka ei täyttänyt arkkipiispalle asetettua ikärajaa. Paavi Leo myönsi luvat. Hohenzollernit joutuivat kuitenkin maksamaan virkanimityksestä, ja se raha tuli yhtäältä pankkilainasta, toisaalta anesaarnasta Saksasta. Pankin edustaja oli anesaarnaajan mukana, ja rahat jaettiin kahtia anesaarnaajan arkkuun ja pankkiirin arkkuun. Tämä herätti pöyristystä hurskaissa ja reformihenkisissä katolilaisissa.

Lutherin ruhtinas Fredrik Viisas ei sallinut anesaarnaajia alueellaan, koska hänellä oli oma ylimääräisten ansioiden varastonsa muhkean reliikkikokoelman myötä. Luther kuitenkin havahtui pian siihen, että hänen seurakuntalaisensa matkasivat kaupunkeihin, joissa aneita oli tarjolla. Luther saarnasi käytäntöä vastaan ja teologina pohti laajemmin pelastuksen asiaa. Protestanttinen reformaatio sai syntynsä: Kristus-, armo-, usko- ja Raamattu-keskeisyys sekä uskon ja rakkauden yhteenkuuluvaisuus kristityn elämässä. Vuonna 1521 keisari Kaarle V salli Lutherin esittää asiansa Wormsin valtiopäivillä Leolta saamastaan pannasta huolimatta. Läsnäolevat prinssit olivat vaikuttuneita Lutherin sanoista, joissa hän korosti Raamatun ja selkeiden järkiperusteiden merkitystä totuuden etsimisessä ja väitteidensä kumoamisessa, muuten: ”Tässä seison, enkä muuta voi.” Keisari piti kuitenkin Lutheria harhaoppisena ja vaati tätä pyörtämään sanansa tai ottamaan vastaan rangaistuksensa. Fredrik Viisaan turvissa Luther pääsi palaamaan joutumatta pidätetyksi.

1520-luvulla Lutherin reformiliike kasvoi nopeasti, hänen runsaiden kirjoitustensa ja raamatunkäännöksensä vauhdittamana. Keisari Kaarle V pyrki suitsimaan reformaatiota, mutta Ranskan kuningas oli iloissaan epäjärjestyksestä naapurissa, kilpailevan valtakunnan alueella. Leo X kuoli 1. joulukuuta 1521 ja hänen tilalleen tuli paavi Hadrianus, espanjalainen inkvisiittori, joka tuomitsi Lutherin. Keisarin huomio oli kuitenkin siirtynyt Lutherista ranskalaisiin, jotka hän odotti paavin tuomitsevan, mutta tämä säilytti neutraliteettinsa. Katolinen kirkko ei pystynyt tukahduttamaan reformaatioliikettä, mikä lisäsi painetta sisäiseen reformaatioon. Paavi Paavali III (1534-349) pystytti roomalaisen inkvisition ja hyväksyi lukuisten uskonnollisten sääntökuntien perustamisen. Niistä tärkein oli espanjalaisen Ignatius de Loyolan jesuiittojen sääntökunta, nykyisen paavi Franciscuksen taustajärjestö. Jesuiitat osoittautuivat kaikkein tehokkaimmiksi reformaation toteuttajiksi. He edistivät koulutusta ja mm. yliopistojen perustamista. Paavalin keskeinen reformihanke oli kuitenkin Trenton kirkolliskokouksen koolle kutsuminen.

Monet katolilaiset, erityisesti Kaarle V, olivat vakuuttuneita, että vain kirkolliskokous voisi vakuuttaa sekä katolilaiset että protestantit paavin halusta sitoutua uudistuksiin. Konsiilin myötä kehitettiin esimerkiksi pappisseminaarien järjestelmä. Jokaisella katolisen kirkon papilla piti olla kunnollinen peruskoulutus. Paavin hoidettavaksi annettiin katekismusten tuottaminen opetustarkoituksiin – Lutherin innoittamana. Kirkolliskokous painotti piispan virkaa hengellisenä virkana ja papilta toivottavat ominaisuudet määriteltiin. Painotettiin, että piispalla on jumalallinen tehtäväksianto tuntea seurakuntalaisensa. Kyseessä ei ole vain paavin nimitys. Silti konsiilin jälkeisessä ajattelussa painottui se, että piispat ovat paavin nimittämiä, kunnes Vatikaanin II kirkolliskokous tähdensi piispojen omaa suoraa toimivaltaa vihkimyksensä ja siinä saatujen Pyhän Hengen lahjojen pohjalta. Kaiken kaikkiaan luotiin pohjaa uudistuksille, jotka sitten etenkin Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä levisivät laajempaan tietoisuuteen. Kirkkokäsitys painotti kirkkoa ehtoollisyhteisönä, jossa piispojen johtamat paikalliskirkot muodostavat verkoston yhteydessä paaviin. Tuotiin esiin myös Lutherille tärkeitä asioita kuten messun kansankielisyys, Raamattu teologian sieluna ja sen hengellisen lukemisen painottaminen kirkon elämässä, yhteisen pappeuden tärkeys ja kirkon konsiliaarisuus/synodaalisuus, jota esimerkiksi paavi Franciscus on edistänyt kaudellaan.

Enää ei kirkkohistorian nyöhäiskeskiajan ajanjaksoa lueta mustavalkoisesti vaan tunnustetaan sen valot ja varjot ja myös Lutherin myönteisten pyrkimysten arvo kirkon ekumeenisessa reformoitumisessa apostolisen evankeliumin tarjolla pitämiseksi yhdessä entistä paremmin. Vuonna 2013 luterilais-katolinen dialogikomissio kuvasi julkaisussaan Vastakkainasettelusta yhteyteen:
”19.Myöhäiskeskiaikaa ei enää pidetä täydellisen pimeyden aikakautena, jollaisena protestantit ovat sen usein kuvanneet. Sitä ei myöskään pidetä täysin valoisana aikakautena, kuten varhaisemmissa katolisissa kuvauksissa. Tuo aikakausi nähdään nykyään suurten vastakohtien aikana, jolle olivat tunnusomaisia ulkonainen hurskaus ja syvä sisäinen hartaus, hyviin tekoihin keskittynyt teologia periaatteenaan sääntö do ut des (”annan jotta antaisit”) ja vakuuttuneisuus siitä, että ihminen on täydellisesti riippuvainen Jumalan armosta. Tunnusomaista oli myös
välinpitämättömyys uskonnollisista velvoitteista yleensä ja erityisesti myös kirkon viranhoidossa sekä vakavat uudistukset, joita toteutettiin muutamissa sääntökunnissa.”