Lapsikadosta tuli pysyvä ilmiö. Näin otsikoi Etelä-Suomen Sanomat pääkirjoituksensa (19.8.). Matala syntyvyys ei ole enää mikään uutinen. Siitä on kirjoitettu kolumneissa ja analyyseissä yhä useammin ainakin seitsemän vuoden ajan.
Asian nouseminen otsikoihin on merkki siitä, että asian vakavuus ja matalan syntyvyyden seuraukset aletaan entistä laajemmin tunnustaa. Jarruna matalasta syntyvyydestä kirjoittamiselle on saattanut olla pelko joidenkin syyllistämisestä. Pääministeri Rinteen kehotus 2017 synnytystalkoisiin nosti somemyrskyn (HS 23.8.2017).
Tosiasioiden tunnustaminen on tässäkin viisauden alku. Matalan syntyvyyden seuralaiset odottavat jo oven takana. Matalalla syntyvyydellä on vaikutusta mm. hyvinvointipalveluihin, koulutusjärjestelmään, eläkeikään ja kansalaisyhteiskuntaan. Väestöliiton tutkimusprofessori Anne Rotkirch pitää tilannetta yhteiskunnallisena kriisinä (Yle 11.8.).
Huoltosuhteen vinoutuman vuoksi vanhuksille on riittämättömästi hoitopaikkoja. Matalan syntyvyyden vuoksi kouluja lakkautetaan kiihtyvästi lasten määrän vähentyessä. Tosin nyt on nähty vasta alkumainingit. Toistaiseksi pienimmät ikäluokat tulevat kouluikään vasta kuuden vuoden kuluttua.
Eläkeikä tulee nousemaan huomattavasti nykyisestä. Jo nyt kuuluu mutinaa sukupolvien eriarvoisuudesta eläkeiän suhteen. Työtekijöiden on jatkossa pysyttävä paljon nykyistä pidempään työelämässä, ja varhaisten työkyvyttömyyseläkkeiden määrän tulisi laskea. Muuten eläkejärjestelmä ei toimi.
_ _ _
Jonkin yhteiskunnallisen panostuksen tai etuuden perusteluna todetaan usein, että jos ei hankkeelle anneta nyt rahaa, se tulee myöhemmin monin verroin kalliimmaksi. Samoin voisi todeta: jos ei syntyvyys lähde pian nousuun, se tulee myöhemmin kalliiksi. Edessä on nimittäin lisää säästötoimia valtion velkaantuessa työvoiman ja veronmaksajien määrän vähentyessä.
ESS kirjoittaa: ”Pienempään syntyvyyteen pitää yrittää sopeutua yhtä lailla kuin väestön vanhenemiseen ja vähenemiseen.” Sopeutuminen merkitsee hyvin toisenlaista yhteiskuntaa kuin nykyinen pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Syntyvyyteen on mahdollista vaikuttaa muutenkin kuin puhumalla synnytystalkoista. Kirkot voisivat kristillisten arvojensa mukaisesti opettaa sitoutumista parisuhteeseen ja rohkaista avioliittojen solmimiseen sekä lasten saamiseen. Lapset ovat Jumalan lahja. Samalla kirkot voivat tukea lapsettomuudesta kärsiviä.
_ _ _
Matala syntyvyys saattaa osaltaan liittyä laajempaan ilmiöön, jolle ominaista on lyhytjänteisyys ja vaikeus nähdä vaivaa. Nämä asiat näyttävät minusta liittyvän matalan syntyvyyden lisäksi kahteen muuhun laskevaan trendiin: koulujen oppimistuloksiin ja urheilusaavutuksiin.
Opinnoissa menestyminen, urheilutulokset ja vanhemmuus vaativat pitkäjänteisyyttä, sinnikkyyttä, tavoitteiden asettamista sekä kykyä voittaa vaikeudet (resilienssi). Suomessa urheilumenestys ja syntyvyys ovat laskeneet alle muiden Pohjoismaiden.
Pariisin olympialaisten tulokset (2024) ja syntyvyys (2021):
Ruotsi 11 mitalia Syntyvyys 1,67
Tanska 9 mitalia Syntyvyys 1,72
Norja 8 mitalia Syntyvyys 1,55
Suomi 0 mitalia Syntyvyys 1,46
Vuonna 2023 Suomen syntyvyys oli laskenut edelleen ja oli 1,26. Syntyvyyden ja urheilumenestyksen välillä ei ole välttämättä suoraa mitään korrelaatiota. Mielestäni molemmissa on kuitenkin kyse positiivisesta kyvystä ottaa vastaan haasteita ja selviytyä niistä.
_ _ _
Aikamme korostaa jokaisen oikeutta tehdä ”autenttisia valintoja” välittämättä muiden arvostelusta, kuten välttää sitoutumista ja lasten saamista. Valinnoilla on vaikutuksensa, joita ei voikaan itse valita. Tällainen on väestötasolla eläkeiän nouseminen ja pakko pysyä työelämässä nykyistä huomattavasti pidempään.
Hesarin Lontoon toimittaja Annamari Sipilä kirjoitti aiheesta varsin suoraan (HS 17.8.): ”Jokaisen kolmekymppisen pitäisi tiedostaa, että viimeistään … 60-vuotiaana kotioven takana alkavat väijyä neljä pahaa haltijatarta: vanhuus, köyhyys, yksinäisyys ja sairaus. … Jos lehtitietoihin on uskominen, suomalainen hyvinvointivaltio on ennen pitkää romahtamassa. Tulevaisuudessa omalla nettovarallisuudella on entistä enemmän väliä. Valtio ei pysty kannattelemaan jokaista aina hautaan asti. Kaikkien kynnelle kykenevien pitää huolehtia itsestään.”
Lapset ovat olleet ennen tulevaisuuden turva ja ovat sitä myös jatkossa.
Lieneekö juuri niin, että nuorempia ei enää kiinnosta lapsenhankkimisasiat tälläkään palstalla?
Toisekseen, onko ongelma, jos ”vanhat miehet” asiaa pohdiskelevat? Kun muut eivät asiasta tunnu välittävän. Kai heilläkin on ajatuksen ilmaisun oikeus. Jopa velvollisuus?
Toki lapsien tuotantomääriä voidaan yrittää saada kasvuun erilaisilla teknisillä innovaatioilla. Toisaalta vanha sanonta on, että ”hosunmalla ei synny kuin xxx-päisä….”. Osa lapsista kärsii juuri siitä, että perhe- ja sukutausta on sekava – jos edes vanhemmat ovat tiedossakaan. Joten ei lasten pienetyvä määrä ole ainut ongelma. Liian monen lapsen lähin omainen on viranomainen.
Tuleepa mileen vanha biisi ”In the Year 2525” (”Vuonna 2525”).
Ihminen on siitä mielenkiintoinen olio, että jatkuva mukavuus ja omien toiveiden suunnittelu ja tåyttymismahdollisuus ei välttämättä johda vain ja ainoastaan ihmisen jalostumiseen. Niin se on yritysmaailmassakin: tarvitaan välillä ”tervehdyttävää eepävarmuuden epämiellyttävyyttä” että todelliset innovaatiot syntyvät kun elämän realiteetit paljastuvat.
Ajassamme tuntuu olevan sellainen trendi, että lapsen tulisi olla äärimmäisen toivottu ja optimaalisesti suunnitellusti syntyvä ollakseen syntymiseen oikeutettu ihminen, syntymisen arvoinen. Lapsesta on tullut eräänlainen ”hyödyke”, jonka hankkimista pohdiskellaan ja optimoidaan kuin sijoittaja investointejaan.
Ennen on pelätty sotaa, nälkää, hallaa ja ruttoa; nyt ehkä ilmastomuutosta tai liiallista rajoittavaa vaivannäköä. Sitähän lapsen ja lasten kasvattaminen käytännön tasolla tarkoittaa omasta luopumista ja oman vajavuuden raastavaa kohtaamista – ilojen lisäksi. Ei ehkä kiinnosta sitoutua ylipäänsäkään vaan enemmän toimia induvidualistiselta pohjalta.
Pekka on siinä oikeassa, että parisuhteiden epävarmuus ja vaihtuvuus ei kannusta varsinaisesti lasten hankkimiseen.
Teknisesti ajatellenhan toki lapsia saa aikaan huomommallakin ja lyhytjänteisella parisuhteella, mutta kaiketikin ihmiset kuitenkin pääsääntöisesti suhtautuvat lasten hankkimisessa enemmäkseen siten, että lapsella olisi hyvä olla oikeus sekä isään että äitiin – päivän poliittisista tuulista ja puhediskursseista huolimatta.
Kiitos Jukka hyvästä pohdinnasta. Näin minäkin sen näen. Aika harva nostaa heikkoa sitoutumista parisuhteeseen matalan syntyvyyden yhdeksi taustatekijäksi. Sitoutumisesta ja avioliitosta puhuminen saatetaan kokea monisuhteisuuden syyllistämisenä. Me vanhemmat miehet muistamme ajan, jolloin avioliitto oli valtion suojeluksessa- samoin kuin työvoima – ja yhteiskunnan perussolu. Kun perussolut kuihtuvat, kuihtuu koko ruumis. Hesarissa oli noin viikko sitten artikkeli lestadiolaistenkin lapsiluvun laskusta. Nyt heidänkin panostaan varmaan kaivataan jälleen ylläpitämään tätä yhteiskuntaa. Pappismatrikkelista on luettavissa joidenkin samaan aikaan opiskelleiden lapsilukuja. Eräälläkin Oulun seudulla asuvalla pappisperheellä on 18 lasta. Nyt näillä perheillä lapsia on jo neljännessä polvessa hyvinkin peruskoulun alakoulun verran. Oman isoäitini isällä – körttiläisyyteen kuuluneessa pappisperheessä – oli 15 sisarusta1800-luvun lopulla. Tosin osa lapsista kuoli lapsena tai nuorena. Ei lasten kasvattaminen silloinkaan ollut helppoa, nälkävuosien ja sota-aikojen yli.
Minä en oikein ymmärrä, mikä into ’sedillä’ on puuttua suomalaisten naisten lisääntymishalukkuuteen. Kuka nainen oikeasti haluaa 18 lasta? ’Setien’ on varmaan vaikea edes kuvitella, että osapuilleen ikävuosina 20 – 40 olisi koko ajan raskaana ja hoitaisi siinä ohessa kaikki lapset ja talon työt.
Minusta ’setien’ pitäisi nyt osoittaa syyttävä sormensa nykyisen hallituksen suuntaan. Lapsiperheiden taloudellinen tilanne kurjistuu (paitsi superrikkaiden, jotka tunnetusti eivät suurperheitä hanki). Toisaalta niiden ihmisten, jotka oikeasti haluaisivat ja voisivat lisätä maamme väkilukua, pääsy maahamme estetään.
Eräs Katollinen pappi eilen radiossa toi esiin mm. sen ettei ihmiset ajattele elämänsä ajanjaksoa 50-80v. Ilman lapsia ja lapsenlapsia tuo aika täytyy täyttää jollain. 30 vuotta tai jopa enemmän on aika pitkä aika. Mihin sen ajan sitten käyttää, kun ei ketään läheisiä ole? Elämä vain itseä varten voi muodostua aika tyhjäksi ja merkityksettömäksi, kun kaikki ”Kanariansaaret” on kierretty Yksinäisyys on jo nyt yksi suurimpia ongelmia hyvin monelle.
Katolliset näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden hengellisenä ongelmana. He näkevät itsekkyyden olennaisena syynä sille ettei lapsia haluta.
Eikö tuossa olla vähän jo paradoksin äärellä? Ensin perustelet lasten hankkimista sillä, että muuten olisi vanhempana yksinäistä ja tylsää, eli itsekkäillä syillä, ja lopuksi kerrot esimerkin, miten vapaaehtoista lapsettomuutta pidetään itsekkäänä valintana. Vai onko rehellisesti tarkasteltuna niin, että kumpikin valinta pohjaa jonkinlaiseen itsekkyyteen? Silloin itsekkyys ei enää toki olisi argumentti kummassakaan tapauksessa.
Me puolisoni kanssa olemme lapsettomia, koska haluamme olla lapsettomia. Itse en keksi asiaan sen moninaisempia perusteluita tai syitä.
Niin, ihmiset todella ovat usein paradoksaalisia. Niin myös tässä lastenhankinta-asiassakin.
Nykymaailmaa kuvannee Foodoran mainos (tämä ei ole nytn maksettu mainos): ”Koska minä haluan.”
Saahan näin ajatella, ei se kiellettyä ole. Se on päivän trendi, joka selittää lasten syntymän vähentymistä osaltaan.
Toisaalta halutaan kuitenkin veronmaksaljia ja vanhusten hoivaajia (tulevalle itselle), joten ”itketään” maahanmuuttajien perään, toivona tulevaisuudesta. Samalla kai toivotaan, että he omaksuisivat meidän toiveemme mukaisia arvovalintoja. Jos näin käy, eivät hekään pitkän päälle hankkine runsaasti perillisiä. Ehkäpä sitten voimme keskittyä luonnon ennallistamiseen ym., tulevaisuuden toivona?
Väärinkäsitysten välttämiseksi: olen ollut huolissani luonnon tilasta ja luonnon riistämisestä jo nuoruudestani lähtien.
Nyt olen huolissani em. lisäksi myös luonnosta huolehtimisen verukkeella tapahtuvista muusta poliittis-ideologista pyrkimyksistä.
Monelle lapsettomuus on suuri taakka. Suuret perheet taas alkavat olla melkeimpä ”naurun (tai kritiikin) aiheita” nykyään. Tasan eivät onnen lahjat tässäkään taida käydä. Meitä on moneksi, sanottaisiinko moninaisuudeksi asti?
Vai onko ilmassa todellista moninaisuutta – onko pikemminkin ”siitä puhe, mistä puute”?
Pekka: Osun tuohon 50 – 80 v. aikahaarukkaan. Koskaan en ole Kanariansaarilta käynyt, mutta kaiken aikaa olen tuntenut eläväni ihan täyttä elämää.
Minusta on outoa, jos elämän tarkoitus olisi ripustautua johonkin, vaikka kuinka läheiseen ihmiseen.
Jokainen lapsi elää omaa ainutkertaista elämäänsä. Ei lapsen elämän tarkoitus ole pönkittää vanhemman tai isovanhemman elämää. Kauhistuttaa ajatuskin, että jälkikasvulle tuollainen vastuu pantaisiin.
Katoliset sitä ja tätä
Vatikaanissa on suuren suuri joukko käyttämättömiä, kuitenkin potentiaalisia isiä, sinne vain kaikki kaunottaret hienoon linnaan asumaan ja viekoittelemaan herroja synnin tekoon.
Sitten parvekkeelle vauvat sylissä, vilkuttamaan kansalle esikuvallisina äiteinä jotka sikisivät niin pyhästä hengestä, ettei mitään lihallista ollut kyseessä. Kyllä kansa uskoo. Olis’ vatikaanissakin tulevaisuus turvattu.
Vakavasti puhuen, yhteisekunta on mennyt siihen suuntaan, että parheet eivät pysty elämään yhden työssäkäyvän tuloilla, kaikki eivät ole suurituloisia, ja toistaalta, lasten hoitoa ei pidetä työnä, jos oma äiti sen tekee, mutta silloin kun lapset viedään vieraan hoitoon, siitä tulee työtä, josta maksetaan palkkaa.
Perheenäitinä olemista ei arvosteta, oletetaan naisen olevan miehen alamainen, jos mies elättää perheen. Piitää tapahtua valtavan suuri asennemuutos, että korjausta asiaan tulisi. Menneiden aikojen suurperheiset eivät kuitenkaan ole mikään ihanne, useimmiten se tiesi köyhyyttä ja kurjuutta, koska syöjiä ja kuluttajia oli paljon.
Kaikki perheet eivät suinkaan saaneet suuria ilmaisia asuntoja ja valtion palkkaa, kuten pappien perheet.
Käsitteletkö asiaa syyllisyys näkökulmasta? Minulle tässä asiassa ei syyllistäminen tullut edes mieleen. Harmi jos koet itse niin. Ketään ei onneksi voi syyllistää, jollei henkilö itse siihen suostu.
Kirjoitan asioista ja ilmiöistä ja voin pohdiskella niitä oman kokemukseni pohjalta. Voin peilata nyt sitäkin näköalaa, että jos minulla ei olisikaan noita lastenlapsia. Silloin elämäni olisi hyvin erilaista. Jäisin ilman kaikesta siitä valtavasta ilosta jota lapset ja lastenlapset ja ehkä vielä heidänkin lapsensa minulle tuottavat. He luovat elämälleni luonnollisen sisällön näihin vanhuuden päiviin. Toki minulla on elämässä paljon muutakin sisältöä josta voin nauttia mutta ei mitään pieniä vauvoja ihanampia juttuja. Pyydänkin aina sopivissa tilanteissa jopa ihan tuntemattomilta äideiltä lupaa ottaa hetkesi pienokainen omaan syliin. Se on aina hyvin voimaannuttava kokemus kun lapsi rauhoittuu ja jopa nukahtaa sylissäni.
Syyllistämisen avulla ei lapsia lisää saada. Tuskinpa mikään muukaan keino tulee asiaa muuksi muuttamaan.
Pekka: ”Käsitteletkö asiaa syyllisyys näkökulmasta?”
En, vaan siitä näkökulmasta, että kaikki ratkaisut asiassa näyttävät olevan yhtä itsekkäitä, joten itsekkyyden argumentin voisi samaan hintaan unohtaa kokonaan.
Pekka: ”Toki minulla on elämässä paljon muutakin sisältöä josta voin nauttia mutta ei mitään pieniä vauvoja ihanampia juttuja.”
Niin, ja se on hyvä niin. Minulle vauvat eivät ole koskaan tuottaneet mitään erityisiä tuntemuksia. Tietysti jos sylissä olisi oma miniminä, niin tuntemukset olisivat eittämättä sykähdyttävät. Mutta en osaa kaivata sellaista.
Anterolle olin mielipidettäni osoittamassa.
Niin, itsekäs voi tietenkin olla halusi jälkikasvua tai ei. Ja me ihmiset olemme yleensäkin itsekkäitä, olimmepa naimisissa tai muussa ”suhteessa”. Itsekkyys kuulunee niihin kuuluisiin synteihin, mistä termistä on tullut suorastaan tabu. Tietenkin ihmisen tulisi rakastaa myös itseään (”Rakasta Jumaalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseäsi” – näinhän me harvoin kai rehellisesti arvioiden teemme?). Lähimmäisen (siis myös lapsen) rakastaminen ei ole este itsensä rakastamiselle, mutta itsekkyys taas voi olla este lähimmäisen (ja lapsen) rakastamiselle.
Oleellisempi kysymys lieneekin, mikä on ylipäänsä itse kunkin motiivi elämänsä valinnoille. Aikamme ei erityisesti tunnu suosivan ajatusta omastaan luopumisesta toisen hyväksi, se kun helposti on ”itsensä toteuttamisen” este. Tai voihan toisten auttaminenkin olla tapa toteuttaa itseään ja saada elämälleen sisältöä ja/tai ihmisten arvostusta (ei kultaa mutta ehkä kunniaa). Me ihmiset olemme aika hyviä naamioimaan omia itsekkäitä motiivejamme jonkinlaiseen ”hurskauden kaapuun”.
Seksiä tihkuvassa ajassammekin korostus on oman tarpeen ja nautinnon saanti, ei niinkään miehen ja vaimon ”palveleva seksuaalinen rakkaus”. Äärimmillään on toivottu jopa yhteiskunnan kustantamia seksuaalipalveluja kaikille – tasapuolisuuden nimissä. Seksi on erotettu omaksi ”sfäärikseen”irti monista liitynnöistä. Nettikin sitä on pullollaan, ettei tarvitse ”vanhanaikaiseen” turvautua.
Kiintoisa näköala tuo, että itsekkyys tulisi unohtaa . Se kun on keskeinen syy useimmille ongelmille. Tuskin – ilmaston lämpenemistä , sotia, vallankumouksia, ihmiskauppaa, rikollisuutta ja mitä vielä… jos itsekkyyttä ei olisi. Juuri itsekkyys on perusongelma, joka hallitsee meitä ja maailmaa. Jos itsekkyydelle voi tehdä jotain, niin moni asia alkaa samaa tahtia korjautumaan.
Pekka: ”Juuri itsekkyys on perusongelma, joka hallitsee meitä ja maailmaa. Jos itsekkyydelle voi tehdä jotain, niin moni asia alkaa samaa tahtia korjautumaan.”
Tai sitten juuri ei. Itsekkyyden motivoimanahan me olemme luoneet paljon hyvää koko ihmiskunnalle. Ihan vaikka lääketiede esimerkiksi. Ehkäpä meistäkään kumpaakaan ei olisi ollut enää aikoihin olemassa ilman sen kehitystä. Lapsikuolleisuus on ihan minimaalista nykyään verrattuna historiaan, sotia ja sodissa kuolleita on suhteessa väestöön todella vähän verrattuna historiaan ja nälänhädästäkin kärsii väestöön suhteutettuna yllättävän pieni osa ihmisistä.
Jos emme olisi ajaneet itsekkäästi maailmaa kohti parempaa, mitäpä täällä olisi jäljellä, jos olisimme esimerkiksi jatkaneet Jeesuksen ajan normeilla.
Nyt Antero pääsemme keskustelemaan samalta tasolta. Siirretään syyllisyys, itsekkyys ja muutkin tunnekokemukset sivuun ja otetaan asiaksi vain asiat. Niistähän Pekka Särkiö kirjoitti, että olisi vihdoinkin otettava puheeksi sen seuraukset, mitä lapsikato tulee saamaan aikaan.
Olivat seuraukset mitkä tahansa, niihin kyllä sopeudutaan ja keksitään uusia ratkaisuja. Sitähän me olemme ihmiskuntana tehneet koko historiamme ajan. Ja kuten jo totesin, tulevaisuus ei ole eilisen peili – teknologia ja maailma kehittyy.
Anterolle. Tuosta herää huolestumisen tunne. Ei sellainen ole hyväksyttävää silloin kun asiaa käsitellään asiatasolla. Tässä ei ole kyse siitä miten selviämme vaan siitä mitä seurauksia on siitä, ettei lapsia synny riittävästi. On vaikea kuvitella yhteiskuntaa, josta puuttuu lapset. Sekä sitä mitä muutoksia se tulee aiheuttamaan. Vasta sen käsittämisen jälkeen on aika miettiä sitä miten selviämme.
Antero on siinä oikeassa, että ihminen on sopeutuva olento. Ihmiset ovat sopeutuneet historian kuluessa myös erilaisiin yhteiskuntiin ja yhteiskuntaideologioihin. Kaikki sopeutumat eivät ole johtaneet kuitenkaan hyviin yhteiskuntailmiöihin. Ihmiset ovat itsekkäitä ”luonnostaan”.
Onko itsekkyys hyvää? En sitä pidä hyvänä.
On toki niinkin, että sodatkin ovat synnyttäneet erilaisia innovaatiota, joita on johonkin hyväänkin voitu käyttää. Ja hyvää on syntynyt myös vahinkojen seurauksena. Katovuodet ovat saaneet ihmiset kekseliäämmiksi jne. Pahakin voi siis synnyttää hyvää. Se ei kutenkaan tarkoita, että pahaa pitäisi erityisesti tehdä tai suosia.
Itsekkyyden seuraksena on saattanut syntyä jotain hyvää mutta näkisin, että pääsääntöisesti itsekkyys synnyttää pikemminkin pahaa kuin hyvää.
On kai niin, että ”perusateistisessa” näkemyksessä itsekkyys on maailmaa ja ihmisiä ”darwinistisesti” ohjaava ”perustava voima”. Tätä voidaan toisaalta tarkastella myös syntikäsitteen pohjalta: jotkut saavat hyötyä siitä, että syntiä tehdään; toiset taas käsivät synnin takia – oman ja toisten; ja myös ihmiset itse ainakin pitkän päälle kärsivät syntiensä seurauksesta. Ertityisesti lapset joutuvat kärsimään vanhempien itsekkyyden (synnin tekemisen) vuoksi.
Lapset eivät tietenkään kärsisi, jos lapsia ei ole. Olisiko se hyvää?? Me mielellämme ”ulkoistaisimme” elämän jatkuvuuden muiden hoidettavaksi. Paitsi, jos ihmiskunnalla ei nähdä olevan mitään todellista merkitystä: ”syökäämme ja nauttikaamme, huomenna kuolemme”.
Ehkä voisin täsmentää: ateistit voivat monista asioista ajatella monin tavoin, en myöskään esittänyt ateisteista itsessään mitään väitteitä tai arvioita.
Lähinnä viittaan kuuluisaan Dawkinsin ”geenien itsekkyys” -tyyppisiin selitysperinteisiin. Useinhan ateistisessa ja darwinistisessa katsannossa elämää luonnehditaan luonnovalinnalla – jossa ”itsekkyys” eli oman tai oman lauman elämän säilyttämisen vietti on oleellinen. Voidaan ajatella ”itse” -yksilöä tai omaa ”laumaa”, joka laitetaan toisten yksilöiden tai toisten laumojen etusijalle tilanteessa, jossa on tehtävä valintoja mm. ravinnon, reviirin tms. riittämisestä. Luonnon tapa toimia.
Onko se tapa oikein, on eettinen kysymys, joka liittyy käsitykseen arvoista ja niiden todellisuudesta tai vapaasti valittavuudesta. Millä on oikeasti merkitystä?
Kristillinen ja tieteellinen kielenkäyttö on erilaista, joten samasta asiasta keskustelua saatetaan käydä eri sanoilla. Tämä oli minulle uusi ja kiinnostava havainto. Tämän tiedon avulla keskustelusta voi tulla mielekkäänpää. Syntiinlankeemuskertomus on tästä hyvä esimerkki. Se on aika keskeinen kristillisessä keskustelussa. Siinä on pohtimista miten sen voi sijoittaa kehitysopin sanastoon ja onko se yleensä mahdollista.
” On kai niin, että ”perusateistisessa” näkemyksessä itsekkyys on maailmaa ja ihmisiä ”darwinistisesti” ohjaava ”perustava voima”
Tuota yhteyttä en ole koskaan tullut ajatelleeksi enkä asiaan törmännyt. Kiitos siitä Jukka M.
Mitähän kaikkea ei tarvita sen jälkeen kun lapsia ei ole. Jo nyt on alkanut synnytysosastojen vähentyminen. Synnyttäjät joutuvat hakeutumaan pitkien matkojen päähän synnyttämään. Se tieto ei lisää syrjäseuduilla synnytysten määrää. Ilman lapsia ei tarvita lasten vaatteita, leikkipaikkoja, isoja asuntoja eikä tietysti mitään lasiin liittyvää. Vuosi vuodelta nuorin ikäluokka on yhä vanhempi. Joten koulut voidaan saamaan tahtiin lakkauttaa. Onneksi tätä tilannetta ei oikeasti ole tulossa. Mitään kansallista tyhjiötä ei tule olemaan. Siinä vaiheessa kun itse olemme kansana kykenemättömiä hoitamaan asioitamme niin tänne tulee jostain suunnasta jotkut muut ja ottavat maamme haltuunsa.
Pekka Pesonen: ”Mitähän kaikkea ei tarvita sen jälkeen, kun lapsia ei ole.” Sukupolvisopimus on toiminut ihmiskunnassa tähän saakka. Sen mukaan edellinen sukupolvi kasvattaa lapset, jotka ottavat vastuun yhteisestä elämästä ja hoitavat vanhukset.
Kun seuraava sukupolvi – tai kohortti, kuten väestötieteissä sanotaan – puuttuu, jää edellinen sukupolvi ilman tarvitsemaansa hoivaa ja turvaa.
Talousteorioiden puolella pyramidihuijauksessa edelliset ovat hoitaneet velvoitteensa ylemmän portaan hyväksi uskoen itsekin saavansa saman osan. Kun ketju katkeaa, jää alin porras ilman.
Nyt lohduttaudutaan sillä, että maahanmuuttajat hoitavat vanhukset ja sairaat sekä maksavat verot ja eläkkeet. Onko sanottua, että tulevat mashanmuuttajien polvet haluavat toimia (luterilaisen uskon ja sosiaalietiikan mukaisen) Pohjoismaisen hyvinvointivaltion periaatteiden mukaan? Voi hyvin olla, että maahanmuuttajien oma kulttuuri muuttaa suomalaista sosiaaliajattelua enemmän suku- ja perhekeskeiseksi. Maahanmuuttajat haluavat huolehtia omista perheenjäsenistään, mutta eivät välttämättä kantasuomalaisista, jotka ovat jättäneet hoitamatta oman perusturvansa?
Liekö tämä jotenkin yhteydessä siihen, että meitä monin tavoin pyritään saattamaan yhteiskunnan kontrolliin yleisemminkin, ajatusmaailmassammekin. Onko pelkona se, että yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset jakautuvat pysyvämmin? Ideologis-näkemyksellinen jakautuneisuus toki on ongelma, parisuhteidenkin kannalta, jos on koko yhteiskunnankin. Toisaalta pyrkimys korostaa ”yhteisä arvoja” väistämättä herättää kysymyksen: kenen arvoja ja millä perusteilla valittuja; ja ketkä niihin tosiasiallisesti sitoutuvat? Edelleen: jos arvot ovat kovin dynaamisia, ketkä tosiasiallisesti seuraavat arvotrendejä muutosprosseineen?
Millaisiin ja kenen arvoihin lapset kasvatetaan: onko tulevaisuudessa aito valinnan mahdollisuus – ja kenellä on.
Ehkä tällaisetkin ajatukset voivat liittyä ns. lapsikatoilmiöön.
Maahanmuuttajat, jotka omassa kulttuurissaan ovat oppineet vanhusten kunnioittamisen, tekevät samoin myös täällä.
Omat sukulaiseni, jotka ovat olleet vanhusten palvelutaloissa, ylistävät esim. Somaliasta tulleita.
Minusta on käsittämätöntä tämä muukalaisviha. Katsokaa uutisista, mitä se saa aikaan. Haluaako tämä alusta olla lietsomasta lisää vihaa ja väkivaltaa?
Seija hyvä,
Olen samaa mieltä, ja minulla on kokemustakin siitä, että maahanmuuttajataustaiset arvostavat vanhuksia ja toimivat hyvinä hoitajina.
Maahanmuuttajat tuovat myös terveitäkin piirteitä yhteiskuntaamme, joista monet terveet piirteet tuntuvat kaikkoavan. He tekevät niitäkin töitä, joita emme etse viitsi tehdä tai jotka eivät meille kelpaa.
Ei tässä kukaan ole (ollut) vihaa tai väkivaltaa lietsomassa. Pikemminin kriittisesti arvioimasssa omaa kulttuuriamme. En ymmärrä, mistä tuo ajatuksesi ”väkivallasta ja vihasta” kumpuaa, ja mihin sillä nyt viittaat.
En otttanut kantaa edes maahanmuuttopolitiikkaamme. Pikemminkin siihen, että kasvatusvastuu tuntuu siirtytvän pois perheiltä yhä enemmän yhteiskunnan hoidettavaksi. Ja yhteiskunnan kasvatusajattelu perustuu aina johonkin aatteeseen, uskomukseen tai ideologiaan.
Itse pohdinkin juuri sitä, että missä suhteissa tulijat toisaalta mahdollisesti omaksuvat omaa kulttuuriamme, missä taas eivät. Maahanmuuttajataustaisten nuorten kanssa olen toiminut, ja konkreettisesti havainnut, että he ovat ”kahden tulen välissä”: he toisaalta kritisoivat vanhempinesa perinnekulttuuria, toisaalta eivät välttämättä omaksu oman yhteiskuntammekaan kulttuuria. Sitten on aivan vastakkaisiakin esimerkkejä.
Minkä arvomaailman he ja heidän jälkeläisensä valitsevat? Me emme kai heidän puolestaan sitä heille valitse? Heidän valinnoissaankin meille lienee odotettavissa moninaisuuksia.