Maailma muuttuu ja me sen mukana. Kristinusko on hukkumassa maailman menossa. Virta vie mennessään ja on kiireesti etsittävä kiinteätä maata.
Näin väittää ahkera mielipidekirjoittaja Rod Dreher The Benedict Option – A Strategy for Christians in a Post-Christian Nation -kirjassaan. Se on yksi vuoden kohutuimmista uskonnollisista kirjoista Yhdysvalloissa. Hänen mukaansa kirkot ovat hukassa ja tosiaan lähes hukkumassa. Murros on kuin Rooman valtakunnan perikato.
”He alkoivat rakentaa uudenlaisia yhteisömuotoja, joiden piirissä moraalista elämää pystyttiin pitämään yllä siten, että niin moraalisuuden kuin sivistyksenkin oli mahdollista selvitä tulevina barbaariuden ja pimeyden aikoina”, kuvaa filosofi Alasdair MacIntyre tuota aikaa.
Nämä paikalliset yhteisöt olivat kristillisiä luostareita Rooman valtakunnan viimeisinä aikoina. Perustajana läntiselle luostarilaitokselle oli Benedictus Nursialainen 500-luvulla. Näitä paikkoja tarvitaan taas totesi MacIntyre jo yli kolmekymmentä vuotta sitten, jotta voidaan ylläpitää ”sivistystä sekä intellektuaalisia ja moraalisia hyveitä”.
Puhe pimeästä ajasta kuulostaa monelle liioittelulta. Lopun aikojen on jo monesti uumoiltu olevan käsillä. Dreher jo heti alussa tähdentää kuitenkin, että ajan merkkejä täytyy osata lukea. MacIntyre myös totesi aikoinaan, ettei tilannetta tiedosteta.
Maailmanloppua saarnataan usein ja nuoriso on aina tunnetusti hunningolla. Moni suhtautuu aiheesta epäilevästi tähän pelotteluun. Maailma on kuitenkin nyt oikeasti hyvinkin erilainen. Se on muuttunut hiljalleen ja vauhti kiihtyy. Tämä taitaa olla laajalti tunnustettu tosiasia. Kyse on siis siitä, että yhteiskunnan, kulttuurin ja maailman pysyväinen haihtuu utuna ilmaan.
Dreher viittaa sosiologi Zygmunt Baumanin arvioon siitä, että nykyaika on siirtynyt ”notkeaan” aikaan. Dreher varmasti kutsuisi nykyaikaa jopa vetiseksi. Elämän mallit ja muodot eivät ole enää annettuja, vaan kaikki on aika lailla itse kunkin omalla ja yksinäisellä vastuulla. Ote lipuu monella. Toki mielipiteet siitä onko tämä sitten vapautta vai orjuutta eroavat.
Monelle notkea aika on siunaus. Dreherin mukaan se kuitenkin kristityille on nimenomaan kirous. Jeesus toki lupasi, ettei kirkkoa edes ”tuonelan portit voita”. Maailmanloppu ei ole käsillä, mutta kylläkin yhden maailman loppu Dreher tähdentää. Kirkkoa ei tietenkään kukisteta, mutta kirkko lännessä voi kylläkin kuolla pois.
Kiistellyin aihe on Dreherin ehdottama tapa kohdata sirpaloituminen. Dreher käyttää filosofi Charles Taylorin ilmaisua. Dreher on nykytilasta pessimistinen ja monen mielestä myös täten realistinen arviossaan. Hän puhuu kirkkojen turvaan vetäytymisen puolesta, ainakin kunnollisiin asemiin. Tästä tulee kirjan nimi Benedictus-vaihtoehto, viitaten yllä selostettuihin 500-luvun ratkaisuihin.
Kristinuskon kutsumuksena on pysyä suolana, valona ja hapatteena maailmassa, mutta visusti erillään siitä. Dreher ehdottaakin vetäytymistä maailmasta pieniin yhteisöihin vahvistumaan. Valtakunta saa mennä menojaan ja kristityt vetäytyvät pikkukuntiinsa. Uskonnonvapaus takaa niille mahdollisuuden elää omillaan, omalla tavallaan.
Dreher ei vaadi sulkeutumista kuppikuntiin, vaikka se monesti vähän sellaiselta Dreherillä vaikuttaakin. Suomalaiselle peruskoulun suorittaminen kotona ja kristillisissä kouluissa kuulostaa vieraalta. Keinoina olisivat vanhan kirkon käytänteet, kirkkoisien opetus ja perinteinen jumalanpalvelus.
Dreher on ortodoksi ja nämä painotukset nousevat erityisesti tästä perinteestä. Niihin tutustuminen ei ole nykyaikana vaikeaa. Dreher muistuttaa hauskasti, että nykyään voi netistä hetkessä tilata teologisen kirjaston, joka olisi saanut itse Tuomas Akvinolaisen kateelliseksi.
Pyrkimyksenä ei Dreherillä ole fanaattisuus. Aiheesta Dreher muistuttaa, ettei ”jokainen työpaikka ole Rooman Colosseum”, paikka missä olla marttyyri ja kärsiä uskonsa tähden. Töissä, arjessa ja vapaa-aikana tulee toimia harkiten. Elämä on täynnä kompromisseja, eikä ”jokainen niistä tee uskovasta Juudasta”, toteaa Dreher. Fiksusti hän myös muistuttaa, ettei täydellisyyteen pyrkimisen tule antaa olla riittävän hyvän vihollinen.
Dreher suhtautuu kielteisesti poliittiseen vaikuttamiseen. Hän kehottaa kristittyjä hylkäämään totutut poliittiset keinot. Hän ei anna tukeaan hetimiten republikaaneille, eikä myöskään vaikkapa Donald Trumpille, joka on ”pysyvästi karkea, raivokkaan riidanhaluinen ja moraalisesti kyseenalainen”. Vitsikkäästi hän tähdentää, ettei kirkko Yhdysvalloissa ole ”republikaaninen puolue rukouksessa”.
Poliittisten toimijoiden ei tarvitse jättää työtänsä, mutta kuitenkin niiden tulee hyväksyä, ettei politiikka saa korvata työtä yhteiskunnan ja kulttuurin parissa. Maailma ei parane vain äänestämällä. Yksi virhe on ollut luulla yksin poliittisen vallan olevan ratkaisu.
Vahvat uskonnolliset yhteisöt ovat elinehto demokratialle, Dreher väittää. Jo Alexis de Tocqueville Demokratia Amerikassa -kirjassaan 1800-luvulla tähdensi, että uskonnot auttavat pitämään raiteilla onnen etsintää, suostuttelemalla ”rikastumaan rehellisin keinoin”. Vahva uskonto kurissa ”liian kiihkeää ja yksipuolista hyvinvoinnin” tavoittelua.
Kirjan anti suomalaiseen todellisuuteen on vaihteleva. Yksi syy on kirjan luonne puheenvuorona ja toisinaan aika pinnallisilla arvioilla.
Kirkko joka saa yhteiskunnallisen paikkansa valtiolta, saa samalla tähän asemaansa liittyvät ehdot, saattaisi Dreher tähdentää suomalaisesta tilanteesta.
Nyt luterilaisella kirkolla on noin neljä miljoonaa jäsentä. Tulevaisuudessa sillä saattaisi olla vain tai jopa miljoona jäsentä. He olisivat sitoutuneita. Se olisi tällöin yhä yksi merkittävimmistä yhteiskunnallisista tekijöistä, valtion ohella. Luterilaisella kirkolla olisi yhä enemmän jäseniä, kuin kaikilla poliittisilla puolueilla yhteenlaskettuna, tai suurimmilla ammattiliitoilla. Tällainen tilanne olisi varmaan Dreherille mieluinen. Sellainen kirkko olisi väkevä ja eläisi laatu edellä, eikä määrä. Miljoonia on kaikesta huolimatta iso jäsenmäärä.
Dreherin kirjan yksi anti on kutsu kirkoille olla ensisijaisesti kirkkoja. Kirkkojen Suomessa tulisi itse päättää mitä haluavat olla, ja millaisia kirkkoja olla, eikä kiltisti odottaa yhteiskunnan tai valtion taholta osoitettua paikkaa.
Lars Ahlbäck
Kirjoittaja on ortodoksipappi. Hän pitää palkittua Sana papilta –blogia ja Lasse lukee -blogia.
Kirkon sisäinen rakenne estää suuret muutokset. Muutosvastarinta on kirkossamme liian voimakas. Kirkkomme sisäinen rakenne on esteenä sille sisäiselle kasvulle, joka on ominaista muutamille Euroopan nopeasti kasvaville kirkoille. Kirkko elää täällä yhä yhtenäiskulttuurin maailmassa. Toiminta rakentuu paikallisseurakuntien sisäisen toiminnan varaan. Välttämättä kaivattaisiin ulospäin suuntautuvaa toimintaa. Sellaiseen moni haluaisi lähteä mukaan. Nyt kirkko tyytyy tavoittamaan vain niitä, jotka tulevat sen toimintaan mukaan.
Uskontososiologisessa keskustelussa USA ssa on luotu termi : Moralist Therapeutic Deism (MTD). Termillä tarkoitetaan saarnojen yleishengen muutosta. Saarnojen sisältö on pääasiassa hyvään ja oikeaan, jopa avustavaan käyttäytymiseen kehoittavaa moralismia . Hyvinvointia edistäviä ,(pseudo)terapeuttisia,erillaisia kehotuksia . Sekä lopulta puhetta jumaluudesta, ei trinitaarisessa, vaan hyvin yleisessä mielessä. Tämä koskee hyvin menestyviä megakirkkoja sekä ns mainstream kirkkokuntia.
Sanoman puolesta kristillinen identiteetti on hävinnyt. Seurauksena on sielläkin suuri jäsenmäärän kato ja sen myötä suuri pappispula sekä katolisessa että protestanttisissa kirkoissa. Uusi väestöryhmä on yhteisöihin kuulumattomat ,joka äskettäin osottautui suurimmaksi väestökokonaisuudeksi. He voivat edelleenkin olla yksityisuskovaisia mutta pitävät välimatkaa yhteisöihin.
Länsimaailma on sekularisoitunut ja eivätkä tule toipumaan nykyisissä muodoissa,eivät ainakaan näkyvissä olevana aikana jos koskaan.
”Monelle notkea aika on siunaus. Dreherin mukaan se kuitenkin kristityille on nimenomaan kirous. Jeesus toki lupasi, ettei kirkkoa edes ”tuonelan portit voita”.”
Tässä sotketaan kirkko siihen seurakuntaan, jonka Jumala kutsuu oman tahtonsa mukaan. Kirkot ovat muodostuneet ihmisten tahdosta. Kirjoittaja voisi muuten selventää, mitä kirkkoa hän tarkoittaa. Jos kirkoilla ei ole keskenään edes ehtoollisyhteyttä, niin mikä on oikea kirkko, kun vain yksi voi olla oikea? Kirkkokuntien riidat todistavat toista kuin niiden itseymmärrys asemastaan.
”Kristinuskon kutsumuksena on pysyä suolana, valona ja hapatteena maailmassa, mutta visusti erillään siitä. Dreher ehdottaakin vetäytymistä maailmasta pieniin yhteisöihin vahvistumaan. Valtakunta saa mennä menojaan ja kristityt vetäytyvät pikkukuntiinsa.”
Kristityn paikka on maailmassa, ihmisten keskellä.
”Dreher on ortodoksi ja nämä painotukset nousevat erityisesti tästä perinteestä.”
Joo, sen huomaa. Ovatko katoliset tai luterilaiset myös kirkko, jota eivät ”tuonelan portit voita”.
”Kirkko joka saa yhteiskunnallisen paikkansa valtiolta, saa samalla tähän asemaansa liittyvät ehdot, saattaisi Dreher tähdentää suomalaisesta tilanteesta.”
Tämän pitäisi luterilaisten piispojen tajuta ja ottaa kiltisti käteen lusikka, jonka esivalta ojentaa tasa-arvoiseen avioliittoon vihkimisessä.
”Länsimaailma on sekularisoitunut ja eivätkä tule toipumaan nykyisissä muodoissa,eivät ainakaan näkyvissä olevana aikana jos koskaan.”
Tämä on hyvä kehitys, koska se vapauttaa kirkkojen vuosituhantisesta ikeestä. Tällöin on mahdollista uudistua ja löytää aito kristillisyys, jonka kirkot ovat kadottaneet. Ne estävät ihmisiä löytämästä taivasten valtakuntaa, aivan samoin kuin kirkkojen esikuvana toimiva juutalaisuus. Kirkot ovat hukanneet apostolien sanoman. En usko, että kirkot haluavat uudistua, mistä blogisti antaa mainion esimerkin. Kirkot tulevat loppuun asti taistelemaan apostolista totuutta vastaan. Tämän voi lukea Ilmestyskirjasta.
Kirjoituksen tarkoitus on ylläpitää ja puolustaa rakenteita, joiden pitäisi sortua, jotta uusi saisi elintilaa. Se ei ole kutsu etsimään totuutta. Mutta se ei voi ollakaan kutsu totuuden vilpittömille etsijöille, koska kirkko väittää olevansa totuus kristinuskosta. Miksi kirkossa etsittäisiin totuutta, kun se nähdään omistettuna, automaationa, joka on periytynyt traditiossa ja uskonnollisten isien opeissa? Saman mekaanisen ajattelutavan myös juutalaiset ovat omaksuneet.
En pidä blogistin lähestymistavasta, koska siinä Jumala on työnnetty syrjään. Piiloon työnnetyn Jumalan tilalle tarvitaan eristäytymistä. Uskokaa kirjoituksia, jolloin ymmärrätte, että Jumalalla on kaikki langat käsissään. Ei ole syytä paniikkiin, kun ajasta näkee aina selvemmin, miten kirjoitukset käyvät toteen. Kirkko-opit aiheuttavat sokeutta.
Lars Ahlbäckin pohdinta esittää varteenotettavan tulevaisuudenkuvan siitä, mitä tapahtuu, jos ja kun kirkko muuttuu kansankirkosta tunnustuskirkoksi. Tämmöinen muutos voi jo piankin tulla tarpeelliseksi, kun sekulaari yhteiskunta ja kulttuuri etäänty yhä kauemmas kristinuskosta sekä etiikan että maailmankuvan osalta. Muutos ei ole helppo semminkin kun kirkon sisäinen koheesiokin on pelottavasti heikentynyt ääripäiden kyräillessä toisiaan tuomiomielellä. Niinpä on pelättävissä, että saattaa syntyä myös keskenään kilpalevia kirkkokuntia luterilaisen perinteen sisällekin, jolloin ollaan menossa aivan väärään suuntaan ekumenian tavoitteiden kannalta.
Luterilainen kirkko Suomessa ja maailmanlaajuisesti on ”itseään vastaan jakautunut talo”. Mitenkäs sille piti käymän? Koko kristinuskokin on jakautunut, mutta ne jotka etsivät yhteyttä toisten kanssa niin ylä-kuin alatasoilla kirkoissa ovat siunattuja. ”Autuaita ovat rauhantekijät…”
Ylivoimaisesti suurin hajaannus vallitseen protestanttisessa kristikunnassa. Protestantit voisivat lopettaa protestoimisensa, kun protestin aihetta ei ole ja palata apostoliseen ja katoliseen uskoon. Siinäpä sitä aluksi olisikin, näin reformaation juhlavuonna!
”Protestantit voisivat lopettaa protestoimisensa, kun protestin aihetta ei ole ja palata apostoliseen ja katoliseen uskoon.”
Kiinnostaisi tietää, mitä käsitteet pitävät kirjoittajan mielestä sisällään, koska ymmärrän apostolien (Jeesuksen asettamien) uskon lähes päinvastaiseksi katolisen uskon kanssa. Tähän ristiriitaan haluaisin vastauksia blogistilta. Kun jokainen ryhmä on omasta mielestään oikeassa ja muut väärässä, niin voiko niistä mikään edustaa apostolista uskoa, siis sitä, mikä Jeesuksen asettamille apostoleille annettiin?
Ns. apostolisten isien kirjoituksista näkee jo selvästi, miten kauas on ajauduttu Ut:n sanomasta. Toisaalta tämä on luonnollista, koska Ut:n kirjeitä ei ollut koottu yhteen, vaan niiden oheen liitettiin jos jonkinlaisia paimenkirjeitä. Hämmästyttävää kyllä, nykyaikana ollaan paljon paremmassa asemassa kuin noin vuonna 200. Tieto lisääntyy, kuten Danielille luvattiin. On sääli, jos tietoa ei käytetä, vaan viihdytään ammoin kaivetuissa poteroissa.
”Mutta sinä, Daniel, pidä nämä asiat salassa ja sulje tämä kirja sinetillä lopun aikaan saakka. Monet harhailevat, mutta tieto lisääntyy.”
On alistuttava ymmärtämään:
”Totisesti, nämä asiat ovat salatut ja sinetöidyt lopun hetkeen saakka.”
Varmana voi kuitenkin pitää sitä, että maailmanaikojen täyttyessä on hyvä löytää itsensä oikealta tieltä, jotta kykenisi ymmärtämään sen, mikä tullaan avaamaan.
Kiinnostava oli kuulla tieto, jonka mukaan Kiinassa ja joissakin Afrikan maissa kristittyjen määrä kasvaa, jokseenkin samaa vauhtia, kuin länsimaissa vähenee.
Pekka
Kristinusko on koko maailmaa ajatellen eteenpäin menevä uskonto.
Koko maailmaa ajatelleen eniten asemiaan menettänyt uskonto on ateismi, joka on vähentynyt noin viidenneksen viimeisen parin vuosikymmenen aikana.
Hei,
Kiitos kommenteista. Nyt vasta pääsen kommentoimaan.
Aluksi on paras tähdentää, että kyse on Dreherin kirjan annin referoinnista. Esittelen hänen ajatuksiaan. Lopussa vähän pohdin Dreherin mahdollista antia Suomessa. Mielestäni Dreherin puheenvuoro on mielenkiintoinen.
Suomessa yksi hieman vastaava ajattelija on Patrik Hagman (s. 1976) kirjallaan Vastarintausko (2016) ja ja myös kirjallaan Efter folkkyrkan: en teologi om kyrkan i der efterkristna samhället (2013). En kuitenkaan väitä Dreherin ja Hagmanin olevan samanlaisia.
Olisin toki voinut olla kriittisempi Dreherin suhteen. Koin kuitenkin, että ensikosketus hänen näkökulmaan on parempi olla vain esittely, eikä kriittinen arvio. Googlettamalla löytyy runsaasti aineistoa sekä puolesta että myös vastaan.
Dreherin kirja on mielenkiintoinen. Erityisesti sen asenne politiikkaan oli Yhdysvalloissa kuuma aihe. Sen perusanoma onkin, että ”imperiumi” saa mennä menojaan ja kirkkojen tulisi yrittää olla Jumalan varassa olevia (pien)yhteisöjä – tai siis kuntia, muttei kuppikuntia. Tarkoitus kai on olla yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tekijä, eikä poliittinen valtatekijä.
Ystävällisin terveisin.
Lars Ahlbäck
Ortodoksipappi
Helsinki