Pidän hyvin tärkeänä sitä, että Johanna Hurtigin uuden tutkimuksen (Taivaan taimet, Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta) tuloksia peilataan ja pohditaan paitsi lestadiolaisen liikkeen johdossa ja rivijäsenten keskuudessa myös muualla. Lestadiolaisuus on tässä tutkimuksessa kuitenkin ”vain esimerkki”. Samat ongelmat, ilmiöt ja rakenteellisen väkivallan mahdollisuudet on löydettävissä erityisesti monista erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, mutta myös muunlaisista yhteisöistä. Aina kun yhteisössä on valtarakenteita, hierarkioita, ”oikeita, ehdottomia totuuksia” sekä vakiintuneita tapoja ja käytänteitä, on myös mahdollisuus siihen, että ne aiheuttavat vääristymiä ja mahdollistavat pahimmassa tapauksessa hirvittävän väkivallan, joka kohdistuu niihin, joilla valtaa ei ole.
Meidän jokaisen on yhä uudelleen kysyttävä itseltämme: Milloin moraalista tuleekin väkivallan mahdollistava väline eikä suoja sitä vastaan?
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita.
Tuo ristiriita on niin tuskallinen, että se saa ihmiset kieltämään itse asian ja suuntaamaan huomionsa erilaisten puolustusmekanismien ja virhetulkintojen kautta johonkin sivuseikkaan – tai pahimmillaan kieltämään kaiken. Hallamaa on havainnut Hurtigin kirjaa käsittelevässä nettikeskustelussa yhdeksän erilaista virhepäätelmätyyppiä:
1) Tutkimuksen tekijä leimataan hulluksi, mielenvikaiseksi, rahanahneeksi, moraalisesti vinksahtaneeksi tai uskonnollisesti luopioksi. Väitetään, ettei hän tiedä, mistä hän puhuu. Tällöin itse tutkimuksen aiheesta ja sen tuloksista ei tarvitse keskustella ollenkaan.
2) Kiinnitetään huomio tutkijan epäilyttäviin motiiveihin käsitellä juuri tätä aihetta. Ja jälleen itse aihe voidaan sivuuttaa.
3) Kiinnitetään huomio kokonaisuuden kannalta merkityksettömään pikkuseikkaan tai yksityiskohtaan ja aletaan puhua siitä.
4) Väärä yleistys: ”Koska tunnen kymmenen lestadiolaisperhettä, joissa ei ilmene pedofiliaongelmaa, tämä tutkimus ei voi pitää paikkaansa.”
5) Moraalinen dislokaatio: Ryhdytään tivaamaan tutkijalta, kuinka paljon seksuaalista hyväksikäyttöä ilmenee koko väestön tai vaikkapa vihreiden kannattajakunnan keskuudessa. Jos ongelma ei ole yleisempi lestadiolaisuudessa kuin muuallakaan, mitätöidään koko tutkimus – ikään kuin rikollisen teon moraalinen luonne muuttuisi ongelmattomaksi sen perusteella, kuinka paljon sitä missäkin ryhmässä esiintyy.
6) Salaliittoteoriat: Väitetään, että medialla tai tietyillä tutkijoilla on salaliitto liikettä vastaan. Että olisi joku järjestäytynyt lestadiolaiskriitikoiden porukka, joka halpamaisesti hyökkää liikkeen kimppuun ja yrittää mustamaalata sitä kaikin keinoin. Näin liikkeessä vetäydytään uhrin asemaan ja tutkimuksen tärkeä sanoma jää käsittelemättä ja huomioimatta sekä keskusteluissa että käytännön toimissa.
7) Ulkoistaminen ja kauhistelu: ”Nuo uskovaiset yrittävät olla niin pyhiä, mutta juuri siellä hyväksikäytetään lapsia.” Tällä asenteella keskustellessa ei tarvitse pysähtyä miettimään, millaisia väkivallan mahdollistavia rakenteita omassa elämänpiirissä on, mitä minä voisin tehdä lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi tms. Paha nähdään vain jossain itsen ulkopuolella.
8) Vähättely: Tutkimuksesta sanotaan, että se on ”ihan mielenkiintoista lueskeltavaa” eli siitä puhutaan samanlaisin sanankääntein kuin ilmaisjakelulehden lukemisesta: Silmäily riittää.
9) ”Tuo on jo vanhentunutta tietoa” –kortti: Liikkeen johdosta kerrotaan, että olemme jo pitäneet kokouksen tästä aiheesta ja käyneet asiaa läpi ja uudistaneet säännöstöämme. Emme enää tarvitse mitään tutkimustietoa, koska ongelmaa ei enää ole.
Näitä samoja puolustusreaktioita ja virhepäätelmiä on helppo löytää lähes minkä tahansa vaikean aiheen ympärillä käytävästä keskustelusta. Niiden avulla häivytetään oma vastuu asiasta, sivuutetaan ydin ja siirrytään keskustelemaan jostakin vähemmän olennaisesta. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta samalla surullista, haitallista ja traagistakin.
Voisin kuvitella, että jos ihminen itse on käsiteltävään aihepiiriin liittyen uhri, hänelle on erityisen tuskallista huomata, että julkisuudessa tai omassa porukassa ei tutkimuksen tuloksista huolimatta vieläkään puhuta varsinaisesta ongelmasta. Uhri ei siis saa edelleenkään oikeutta eikä uusien uhrien syntymistä pystytä ehkäisemään, koska todellisen ongelman käsitteleminen on liian vaikeaa ja keskustelu ja toimet suuntautuvat sivuraiteille.
Johanna Hurtigin tutkimuksessa keskeistä on ymmärtääkseni kysymys siitä, miten yhteisö ja sen rakenteet, opetukset ja käytännöt mahdollistavat lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kaikkialla yhteiskunnassamme esiintyy Hurtigin mukaan väkivaltaan suhtautumisessa sitä ongelmaa, että uhria pyydetään vaikenemaan ja salaamaan tapahtunut, uhri ei saa empatiaa ja juridista vastuuta ei pidetä tarpeellisena. Uskonnollisissa yhteisöissä vallankäytön mahdollisuudet ovat silti poikkeuksellisen suuret. Pelissä on koko elämä ja identiteetti ja vieläpä sielun pelastus ja kuolemanjälkeinen elämäkin. Uskonnollisissa yhteisöissä tietyt rakenteellisen ja hengellisen väkivallan muodot (opista seuraavat betoniset ja muuttumattomat rakenteet) ovat siis erityisen mahdollisia.
Näistä asioita ei voi liikkaa puhua. Niitä ei voi liikaa tutkia, niistä ei voi liikaa kirjoittaa. Joka ikisellä meistä on vastuu tutkia omaa elämäämme, lähiympäristöämme ja lähiyhteisöjämme sillä silmällä, kohdellaanko äänettömimpiä, heikoimpia ja vähiten valtaa omaavia oikeudenmukaisesti ja kohtuullisesti. Saavatko he äänensä kuuluviin ja tulevatko ymmärretyiksi?
Meidän on myös kerta kaikkiaan tajuttava, että tietyn yhteisön rakenteisiin tai oppeihin kohdistuvaa kritiikkiä ei saa siirtää vihamielisyydeksi yhteisön sisällä eläviä ihmisiä kohtaan. Jos kritisoimme jonkun valtion oikeusjärjestelmää, se ei tarkoita, että maan kansalaiset olisivat pahoja tai ymmärtämättömiä. Jos kritisoimme jonkun poliittisen liikkeen aatteita ja ideologiaa, mikään ei silti oikeuta tuomitsemaan liikkeeseen kuuluvia yksittäisiä jäseniä – saati suhtautumaan heihin väkivaltaisesti.
Vuokko
Tässä pitää olla tarkkana. Kyse ei ole, eikä voikaan olla, pf-tapauksista. Siinähän vain toinen osapuoli on tehnyt syntiä niin kuin hyvin ymmärrämme. Kyseessä ei ole mikään ”samaan syntiin osallistuminen”. (Eikä Vuokko sitä varmasti tarkoittanutkaan) Mistä tässä on sitten kyse? Kyse on yleensä nuorille osoitetusta nuhteen sanasta jolla pyritään esim. kontrolloimaan nuorten seksuaalisuutta. Toisin sanoen, jos on menty ”liian pitkälle”, niin silloin ei riitä että keskenään sopii asian (JNJVssä) vaan asiaan on otettava mukaan kolmas osapuoli (rippi-isä tai -äiti). En väitä, että tämä olisi luotu kontrolloimaan nuorisoa, mutta sopiihan tämä siihenkin aika mukavasti…
Pentti, tuo mitä kirjoitit uhrin vaientamisesta, on mitä karkeinta ripin väärinkäyttöä. SRK:n vuosikirjassa 2013 s. 91 lukee: ”Ripittäytyjä toimii väärin, jos hän vaatii rikoksen kohteeksi joutunutta vaikenemaan asiasta sillä perusteella, että asia on ripissä sovittu ja annettu anteeksi. Jumalan armo opettaa uskon hedelmänä sovittamaan rikoksen esivallan kanssa ja kärsimään rikoksesta mahdollisesti aiheutuvan ajallisen rangaistuksen.”
Jorma Ojala – kirjoitat hyvin, noinhan sen ripin täytyykin mennä. VL-kristillisyydessä on myös aina opetettu, että jos synti on jo julkinen, niin tehdään parannus julkisesti -kuten Seppo Lohikin totesi. Ja että rippi ei poista juridista vastuuta. ”Vanha ihminen” lienee taitava kuitekki etsimään asiassa kuin asiassa porsaan reikää. Tämä saattaa olla kuitekki vielä suurempi ongelma muualla neljän miljoonan immeisen kirkossamme – samoin kuin pyhityksen laiminlyövä ultraevankelisuus, sillä onhan ajan henki; eletään niinkuin eletään ja Jumalan velvollisuus on meidät sitten armahtaa!
Entä jos jatkaisimme tuota Emilian tiivistelmää Jaana Hallamaan erinomaisesta listasta:
10. Mittasuhdevirhe. – Mitään merkitystä ei ole sillä, jos esim. yli 90% vl-lapsista ja nuorista elää keskimääräistä turvallisemmassa perheessä ja maailmassa verkostojensa turvin. Ei myöskään se ole bloginkaan arvoista vuosien saatossa, että vastaavan tyyppisiä tai vielä paljon paljon hirmuisempia asioita tapahtuu yhteiskunnassamme ja muualla neljämiljoonaisen luterilaisen kirkkomme keskuudessa – puhumattakaan 10 000 vuosittain kehitysvamman tai sosiaalisten syiden perusteella surmatusta pienestä ihmisestä.
11. Käänteinen SRK-syndrooma. Herkkähipiäiset tutkijat helposti kokevat pienenkin kritikoinnin pyrkimyksenä kiistää kaikki selvitetyt ja esitetyt faktat. Tarjotaan pakettia ”ota tai jätä”. Tuleepa mieleen, että kuin ”villakopassa” tai ”tynnyrissä kasvaneet” VL-kotien sinisilmäiset lapset havahduttuaan pahuuteen jopa omassa viiteryhmässään juuttuvat lähisokeuteen, jossa katoaa stereonäkökyky, perspektiivi ja suhteellisuudentaju.
SRK:n ”operatiivinen johto” on kritiikin ansainnut – niin hämärä ja tempoileva on linja ulospäinkin ollut, vaikka paljon hyvääkin erillaisilla projekteilla on saatu aikaan. Ja provosointi lienee suurempi synti kun provosoitua. – Voin lisäksi kertoa, että vetosinpa minäkin jo kesällä 2008 tematiikkaan liittyen silloisen SRK:n pääsihteeriin. Ja olen tehnyt kirjalliset vetoomukset talvella 2012 ja keväällä 2013 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry:lle. – Mutta tiedän, että maailmassa tapahtuu vieläkin pahempia asioita – niinpä kutsun teitä vastustamaan myös niitä!
Hiukan tuohon Markku Korteniemen viestiin. Samaa mieltä olen siinä, että Vanhoillislestadiolaisen tikunnokkaan nostamisessa on unohtunut se turvallisen lapsuuden tärkeys, jollaisia myös liikkeen sisällä varmaan löytyy. Samoin ei ole hyvä, että tämä ongelma eriytetään muista hyväksikäytöistä jatkuvasti, koska se alkaa saamaan kummallisia leimoja.
Mutta se mitä tutkimuksiin kriittisesti suhtautuminen on, kuuluu jo yliopiston perusajatukseen. Uskoisin tutkijoiden olevan koulutettu odottamaan kritiikkiä ja perusteluja. Jos tutkija loukkaantuu kritiikistä, niin se on vähän sama kuin myyjä loukkaantuu, kun hänen tuotettaan ei osteta. Mutta tietysti kritiikki voi olla asiatontakin ja on luonnollista pahastua silloin. Mutta niin myös voi olla tutkimuskin jossakin tapauksissa eettisesti hyvin arveluttava. Tämä ihan yleisesti ja en kohdista tätä mihin yksittäiseen tutkimukseen.
Kiitos Terttu Keränen selvennyksestä. Ei ole tullut juurikaan noita vuosikirjoja kahlattua (pitää joskus sitäkin tehdä) niin on mennyt tämä kohta ohi. Lihavoin viestistäni sanan ”käytännössä” koska epäilin, että teoriassa opetus on ollut ainakin jossain määrin toinen. Hyvä että kehitystä on tapahtunut ja asioihin ollaan otettu selkeä kanta.
[…] Kuten on käynyt ilmi, monet lestadiolaiset ovat syyllistäneet tutkijan koko liikkeen ja sen kaikkien jäsenten leimaamisesta. On syytä korostaa, toimittaja Emilia Karhun sanoja lainaten: […]