Pidän hyvin tärkeänä sitä, että Johanna Hurtigin uuden tutkimuksen (Taivaan taimet, Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta) tuloksia peilataan ja pohditaan paitsi lestadiolaisen liikkeen johdossa ja rivijäsenten keskuudessa myös muualla. Lestadiolaisuus on tässä tutkimuksessa kuitenkin ”vain esimerkki”. Samat ongelmat, ilmiöt ja rakenteellisen väkivallan mahdollisuudet on löydettävissä erityisesti monista erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, mutta myös muunlaisista yhteisöistä. Aina kun yhteisössä on valtarakenteita, hierarkioita, ”oikeita, ehdottomia totuuksia” sekä vakiintuneita tapoja ja käytänteitä, on myös mahdollisuus siihen, että ne aiheuttavat vääristymiä ja mahdollistavat pahimmassa tapauksessa hirvittävän väkivallan, joka kohdistuu niihin, joilla valtaa ei ole.
Meidän jokaisen on yhä uudelleen kysyttävä itseltämme: Milloin moraalista tuleekin väkivallan mahdollistava väline eikä suoja sitä vastaan?
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita.
Tuo ristiriita on niin tuskallinen, että se saa ihmiset kieltämään itse asian ja suuntaamaan huomionsa erilaisten puolustusmekanismien ja virhetulkintojen kautta johonkin sivuseikkaan – tai pahimmillaan kieltämään kaiken. Hallamaa on havainnut Hurtigin kirjaa käsittelevässä nettikeskustelussa yhdeksän erilaista virhepäätelmätyyppiä:
1) Tutkimuksen tekijä leimataan hulluksi, mielenvikaiseksi, rahanahneeksi, moraalisesti vinksahtaneeksi tai uskonnollisesti luopioksi. Väitetään, ettei hän tiedä, mistä hän puhuu. Tällöin itse tutkimuksen aiheesta ja sen tuloksista ei tarvitse keskustella ollenkaan.
2) Kiinnitetään huomio tutkijan epäilyttäviin motiiveihin käsitellä juuri tätä aihetta. Ja jälleen itse aihe voidaan sivuuttaa.
3) Kiinnitetään huomio kokonaisuuden kannalta merkityksettömään pikkuseikkaan tai yksityiskohtaan ja aletaan puhua siitä.
4) Väärä yleistys: ”Koska tunnen kymmenen lestadiolaisperhettä, joissa ei ilmene pedofiliaongelmaa, tämä tutkimus ei voi pitää paikkaansa.”
5) Moraalinen dislokaatio: Ryhdytään tivaamaan tutkijalta, kuinka paljon seksuaalista hyväksikäyttöä ilmenee koko väestön tai vaikkapa vihreiden kannattajakunnan keskuudessa. Jos ongelma ei ole yleisempi lestadiolaisuudessa kuin muuallakaan, mitätöidään koko tutkimus – ikään kuin rikollisen teon moraalinen luonne muuttuisi ongelmattomaksi sen perusteella, kuinka paljon sitä missäkin ryhmässä esiintyy.
6) Salaliittoteoriat: Väitetään, että medialla tai tietyillä tutkijoilla on salaliitto liikettä vastaan. Että olisi joku järjestäytynyt lestadiolaiskriitikoiden porukka, joka halpamaisesti hyökkää liikkeen kimppuun ja yrittää mustamaalata sitä kaikin keinoin. Näin liikkeessä vetäydytään uhrin asemaan ja tutkimuksen tärkeä sanoma jää käsittelemättä ja huomioimatta sekä keskusteluissa että käytännön toimissa.
7) Ulkoistaminen ja kauhistelu: ”Nuo uskovaiset yrittävät olla niin pyhiä, mutta juuri siellä hyväksikäytetään lapsia.” Tällä asenteella keskustellessa ei tarvitse pysähtyä miettimään, millaisia väkivallan mahdollistavia rakenteita omassa elämänpiirissä on, mitä minä voisin tehdä lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi tms. Paha nähdään vain jossain itsen ulkopuolella.
8) Vähättely: Tutkimuksesta sanotaan, että se on ”ihan mielenkiintoista lueskeltavaa” eli siitä puhutaan samanlaisin sanankääntein kuin ilmaisjakelulehden lukemisesta: Silmäily riittää.
9) ”Tuo on jo vanhentunutta tietoa” –kortti: Liikkeen johdosta kerrotaan, että olemme jo pitäneet kokouksen tästä aiheesta ja käyneet asiaa läpi ja uudistaneet säännöstöämme. Emme enää tarvitse mitään tutkimustietoa, koska ongelmaa ei enää ole.
Näitä samoja puolustusreaktioita ja virhepäätelmiä on helppo löytää lähes minkä tahansa vaikean aiheen ympärillä käytävästä keskustelusta. Niiden avulla häivytetään oma vastuu asiasta, sivuutetaan ydin ja siirrytään keskustelemaan jostakin vähemmän olennaisesta. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta samalla surullista, haitallista ja traagistakin.
Voisin kuvitella, että jos ihminen itse on käsiteltävään aihepiiriin liittyen uhri, hänelle on erityisen tuskallista huomata, että julkisuudessa tai omassa porukassa ei tutkimuksen tuloksista huolimatta vieläkään puhuta varsinaisesta ongelmasta. Uhri ei siis saa edelleenkään oikeutta eikä uusien uhrien syntymistä pystytä ehkäisemään, koska todellisen ongelman käsitteleminen on liian vaikeaa ja keskustelu ja toimet suuntautuvat sivuraiteille.
Johanna Hurtigin tutkimuksessa keskeistä on ymmärtääkseni kysymys siitä, miten yhteisö ja sen rakenteet, opetukset ja käytännöt mahdollistavat lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kaikkialla yhteiskunnassamme esiintyy Hurtigin mukaan väkivaltaan suhtautumisessa sitä ongelmaa, että uhria pyydetään vaikenemaan ja salaamaan tapahtunut, uhri ei saa empatiaa ja juridista vastuuta ei pidetä tarpeellisena. Uskonnollisissa yhteisöissä vallankäytön mahdollisuudet ovat silti poikkeuksellisen suuret. Pelissä on koko elämä ja identiteetti ja vieläpä sielun pelastus ja kuolemanjälkeinen elämäkin. Uskonnollisissa yhteisöissä tietyt rakenteellisen ja hengellisen väkivallan muodot (opista seuraavat betoniset ja muuttumattomat rakenteet) ovat siis erityisen mahdollisia.
Näistä asioita ei voi liikkaa puhua. Niitä ei voi liikaa tutkia, niistä ei voi liikaa kirjoittaa. Joka ikisellä meistä on vastuu tutkia omaa elämäämme, lähiympäristöämme ja lähiyhteisöjämme sillä silmällä, kohdellaanko äänettömimpiä, heikoimpia ja vähiten valtaa omaavia oikeudenmukaisesti ja kohtuullisesti. Saavatko he äänensä kuuluviin ja tulevatko ymmärretyiksi?
Meidän on myös kerta kaikkiaan tajuttava, että tietyn yhteisön rakenteisiin tai oppeihin kohdistuvaa kritiikkiä ei saa siirtää vihamielisyydeksi yhteisön sisällä eläviä ihmisiä kohtaan. Jos kritisoimme jonkun valtion oikeusjärjestelmää, se ei tarkoita, että maan kansalaiset olisivat pahoja tai ymmärtämättömiä. Jos kritisoimme jonkun poliittisen liikkeen aatteita ja ideologiaa, mikään ei silti oikeuta tuomitsemaan liikkeeseen kuuluvia yksittäisiä jäseniä – saati suhtautumaan heihin väkivaltaisesti.
Kiitos, Emilia!
Erinomaisen hyvä kirjoitus, jonka viimeisen kappaleen haluan liittää myös omaan kommenttiini. Tämä Emilian muistutus olisi jokaisen keskustelijan hyvä muistaa, niin kritiikkiä kirjoittaessaan kuin kritiikkiä lukieassaankin. Ymmärrän kyllä sen, että moni kokee yhteisöön /organisaatioon kohdistuvan kritiikin helposti omaan itseen kohdistuvana, jos oma identiteetti on vahvasti kiinnittynyt ko. yhteisöön/organisaatioon tai rakentunut sen varaan. Tällöin keskustelu helposti siirtyy henkilökohtaisuuksiin ja sivuraiteelle pois itse asiasta.
Hallamaan havaitsemat yhdeksän ”tyyppivirhettä” on ollut melkoisen helppo havaita, kun keskustelua asian tiimoilta on useita vuosia seurannut erilaisissa tilanteissa ja erilaisten ihmisten ja ryhmien kanssa keskustellessa. Pitäisiköhän tämä lista monistaa ja jakaa eri tahoille . Kiitos Emilia.
Hieno kirjoitus, kiitos! Kunpa kaikki K24:n keskusteliljat lukisivat sen ajatuksella.
Kolme kommenttia.
Vanhoillislestadiolaisuus on kovin laaja ilmiö ollakseen yhdistävä tekijä näille rikoksille. Varsinkin, kun tarkastellaan noin pitkällä aikaperspektiivillä. Tutkimuksessa on varmaan tehty täsmentäviä ja tarkentavia kysymyksiä, jotta voi etsiä muitakin muuttujia ja selittäviä tekijöitä. Rikollisuushan on niitä tutkituimpia sosiologian aloja. Tutkitaan alueellisesti, sosiaaliluokittain, aikahistoriallisesti ym vaikuttavia muuttujia. Ikävän ilmiön ymmärtäminen auttaa sen ennaltaehkäisemisessä.
Toinen ajatus koskee tuota seitsemättä kohtaa. Sitä ei saa ymmärtää väärin. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö eli rumasti sanottuna lapsenraiskaus ei ole mikään kollektiivisen pahan olon aihe. Vaikka pysähdymmekin miettimään, millaisia väkivallan mahdollistavia rakenteita omassa elämänpiirissä on, mitä minä voisin tehdä lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi tms, meidän tulee erottaa iso paha pienestä pahasta. Pitää uskaltaa tuomita ja irtisanoutua ja tarvittaessa vaikka syyllistääkin, jotta paha saisi tunnistettavan muodon. Ja uhrit oikeutta.
Kolmanneksi mietin tuota yhteisöllisyyttä. Miksi me emme lue vastaavia uutisia körttiläisistä eikä edes yleensä niin pahan Sleyn toiminnanjohtajan tarvitse kiemurrella median edessä? Syy ei varmaan ole siinä, etteikö körttien tai evankelisten tuhatpäisiin joukkoihinkin mahtuisi vääryydentekijöitä tai että niidenkin piirissä ripittäydyttäisi. Syy lienee siinä, etteivät ne ole kovin hermeettisiä yhteisöjä, vaan ihmisiä tulee ja menee, toimintaan osallistutaan löyhästi ja ihmisillä on muitakin viitekehyksiä kuin uskonharjoitus. Yhteisöllisyydessä on vahvat etunsa, mutta tällaisten asioiden kohdalla sitä siunaa mielessään, ettei yhteisöllisyys ole kuitenkaan kasvanut ympäröiväksi muuriksi.
Uskonnolliset yhteisöt ovat kaikki erilaisia. Toiset ovat yhteisöllisiä isolla yyllä, toiset hajanaisempia ja löyhempiä. Toisissa yhteinen uskonharjoitus hallitsee kaikkea elämää kehdosta hautaan ja sen taaksekin, ynnä ottaa kantaa kaikkiin elämänalueisiin. Sellaisella yhteisöllä on taipumus sairastuakin herkemmin.
Teemun kommentti on asiallinen ja maltillinen. Sosiologisesti vanhoillislestadiolaisuus edustaa durkheimilaista yhteisöllistä uskonnonharjoitusta, ja sitä isolla Y:llä. Vaarana siinä on liian tiukka yksimielisyyden/koheesion vaatimus. Se voi sairastuttaa yhteisön, kuten 1970-luvulla tapahtui. Luullakseni kaikessa tässä turbulenssissa vl-liikkeen sisälläkin on osin kyse kolmen-/neljänkymmenen vuoden takaisten kollektiivisten traumojen purkautumisesta.
Ymmärtääkseni Hurtig on tutkinut pedofiliatapauksia hyvin pitkältä aikaväliltä. ”Vanhoillislestadiolaisuus”/”oppi”/”rakenteet” jne eivät riitä selittäviksi tekijöiksi. Millaiselta näytti Suomi 1970-/1980-luvuilla? Millainen oli suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen lapsiin kohdistuneisiin seksuaalirikoksiin tai seksuaalirikoksiin ylipäänsä tuolloin? Miten yleisiä lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset olivat 1970-luvulla vaikkapa Etelä-Pohjanmaalla tai pohjois-Savossa tai Kymenlaaksossa, tai ylipäänsä alueilla, joissa vanhoillislestadiolaisuutta ei erityisemmin esiinny?
Nyt välittyy julkisuuteen kuva vanhoillislestadiolaisesta uskonyhteisöstä lapsia tekevinä ja niitä raiskaavina ahdasmielisinä ja umpikieroina uskonnollisina faanaatikkoina. Voin omasta kokemuksestani sanoa, että käsitys on 100%:n väärä.
Seppo Lohi puolustaa Hs:ssa maallikkorippiä. Hän katsoo, mikä on mielestäni aivan oikein, ettei vl-liike tule koskaan luopumaan maallikkoripistä. Jos tunnustettu synti on samalla rikos, anteeksipyytäminen- ja saaminen eivät riitä. Tekijän tulee oma-aloitteisesti ilmoittautua viranomaisillle. Jos hän ei näin tee, ei rippi ole ollut aito eikä rippisalaisuus velvoita ripin vastaanottajaa, joka on velvollinen viemään asian viranomaisille.
Viisasti ja selkeästi sanottu. Voi olla että vanhoillislestadiolaisuudessa on aika ajoin esiintynyt ultraevankelisuutta, mutta kyseessä on selkeästi harhaoppi.
Lohen näkemys siitä ettei luterilaisen tunnustuksen kanssa linjassa oleva vl-oppi – ja opetus ole kauppatavaraa on todella virkistävä tällaisena aikana, jolloin kirkossa on vallalla kosiskeleva näkemys, että mikä tahansa käy, jos yleinen mielipide niin vaatii.
Teemun ja Kari-Matin kirjoituksista käsityksenäni voin todeta, että monilta osin arvionne osuvat kohdilleen ja ovat myös minun ajatuksia ja käsityksiä. Mutta on yksi seikka, jonka merkittävyyttä tässä yhteydessä ei kovin hyvin ymmärretä on, minkä Kari-Mattikin totesi, ehdoton yksimielisyyden/koheesion vaatimus. Tämä on niin merkittävä tekijä SRK -lestadiolaisuudessa, että se estää tehokkaasti vuorovaikutteisen ja rakentavan keskustelun kaikilla tasoilla. Myös kirkon ja uskonliikkeen välisessä vuoropuhelussa, samoin kuin tavallisten ihmisten välisissä keskusteluissa. Syy tälle löytyy 1970-luvulla luodusta pelon ilmapiiristä, joka vaikuttaa hyvin vahvasti kaikessa liikkeen toiminnassa edelleen. Tämä on pääasiallisin syy myös niille salailukäytännöille, joka on leimallista nimenomaisesti SRK -lestadiolaisuudessa. Viittaan tällä Teemun toiseen ja kolmanteenkin ajatukseen.
Tutkimuksen teot ovat 1970–2000-luvuilta. Useimmilla tekijöillä on enemmän kuin yksi uhri. Uhreja on Hurtigin tiedossa kaikkiaan satoja, mutta todellinen luku lienee hänen mukaansa tuhansia.
Vaikka vanhoillislestadiolaisuus on laaja ilmiö, on yhteisinä tekijöinä suurperheet, joissa äidin voimat menevät arjen pyörittämiseen ja etäisyys lapsiin kasvaa. Äiti ei huomaa eikä lapsella ole riittävää luottamusta kertoa.
Uhrit kuvasivat Hurtigille myös ripin, anteeksiannon ja rippisalaisuuden vääristynyttä käyttöä. Tekijä pyytää anteeksi, Hurtigin mukaan usein ”pinteestä päästäkseen” vailla todellista katumusta. Uhrin odotetaan antavan anteeksi, halusi tai ei, ja kaikkien osapuolten pitävän jälkeenpäin suunsa kiinni.
http://www.hs.fi/kotimaa/Lestadiolaisyhteis%C3%B6ss%C3%A4+tiedetty%C3%A4+enemm%C3%A4n+hyv%C3%A4ksik%C3%A4ytt%C3%B6%C3%A4/a1381813219152
Naisten alistettu asema on yhteinen tekijä, mikä on osaltaan mahdollistanut teot. Myös uskon kieli turvan lupaajana on tutkimuksessa esillä.
Tietynlainen kiinteys/yksimielisyys on uskonnollisessa yhteisössä tarpeellinen, kun se on teologisesti perusteltu.
Joskus mennään äärimmäisyyksiin, etenkin jos teologinen pohja ja ”raamattu-uskollisuus” heikentyvät, kuten vl-liikkeessä 1960-ja 1970-luvuilla tapahtui. Yhteisö saattaa ”sairastua”. Kannattaa muistaa myös 1970-luvu Suomen poliittinen ilmapiiri. Toisinajattelijoita nähtiin jokaisen nurkan takana. Ehkä tässä yhteydessä olisi vanhoillislestadiolaisuudesta(kin) puhuttaessa osuvaa käyttää emeritusprofessori Eskolan ilmaisua ”kollektiivisista harhoista” henkioppeineen . Nähdäkseni tämä koskee vanhoillislestadiolaisuutta 1970-luvulla.
Tilanne on nyt toinen. Vanhoillislestadiolaisuuden toivo on siinä, että liikkeestä nousee maltillisia uudistajia, joiden teologinen viitekehys nousee liikkeen omista traditioista ja klassisesta kristinuskosta, ei liberaaliteologiasta. Esimerkiksi nykyinen pääsihteeri Tuomas Hänninen edustaa selkeästi ”uutta aikaa.”
Kari-Matti, haluaisin niin mielelläni yhtyä sinun optimistisiin näkemyksiisi mitä tulee SRK -lestadiolaisuuteen, mutta kun en voi niin tehdä. Varsinkin sinun viimeinen kappaleesi nostattaa karvat pystyyn. Tosin en ole täysin varma siitä edustaako nykyinen pääsihteeri sisimmältään ja sydämeltään ”uutta aikaa” ja onko hän vain 70-lukulaisen tradition vanki, mutta ainakin ulostulojensa perusteella hän edustaa varsin selkeästi ja puhtaasti 1970 -lukulaista kieroa ja kovaa SRK -lestadiolaisuutta.
Hei Jussi Tynkkynen. Käytät näissä keskusteluissa systemaattisesti ilmausta SRK-lestadiolaisuus, mitä en ole huomannut muiden käyttävän (voihan niin kuitenkin olla tapahtunut) . Tiedustelisin sinulta, onko tämä teologian, uskontotieteen tai muun tieteen alan tutkimukseen ankkuroitu perusteltu käsite?