Pidän hyvin tärkeänä sitä, että Johanna Hurtigin uuden tutkimuksen (Taivaan taimet, Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta) tuloksia peilataan ja pohditaan paitsi lestadiolaisen liikkeen johdossa ja rivijäsenten keskuudessa myös muualla. Lestadiolaisuus on tässä tutkimuksessa kuitenkin ”vain esimerkki”. Samat ongelmat, ilmiöt ja rakenteellisen väkivallan mahdollisuudet on löydettävissä erityisesti monista erilaisista uskonnollisista yhteisöistä, mutta myös muunlaisista yhteisöistä. Aina kun yhteisössä on valtarakenteita, hierarkioita, ”oikeita, ehdottomia totuuksia” sekä vakiintuneita tapoja ja käytänteitä, on myös mahdollisuus siihen, että ne aiheuttavat vääristymiä ja mahdollistavat pahimmassa tapauksessa hirvittävän väkivallan, joka kohdistuu niihin, joilla valtaa ei ole.
Meidän jokaisen on yhä uudelleen kysyttävä itseltämme: Milloin moraalista tuleekin väkivallan mahdollistava väline eikä suoja sitä vastaan?
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita.
Tuo ristiriita on niin tuskallinen, että se saa ihmiset kieltämään itse asian ja suuntaamaan huomionsa erilaisten puolustusmekanismien ja virhetulkintojen kautta johonkin sivuseikkaan – tai pahimmillaan kieltämään kaiken. Hallamaa on havainnut Hurtigin kirjaa käsittelevässä nettikeskustelussa yhdeksän erilaista virhepäätelmätyyppiä:
1) Tutkimuksen tekijä leimataan hulluksi, mielenvikaiseksi, rahanahneeksi, moraalisesti vinksahtaneeksi tai uskonnollisesti luopioksi. Väitetään, ettei hän tiedä, mistä hän puhuu. Tällöin itse tutkimuksen aiheesta ja sen tuloksista ei tarvitse keskustella ollenkaan.
2) Kiinnitetään huomio tutkijan epäilyttäviin motiiveihin käsitellä juuri tätä aihetta. Ja jälleen itse aihe voidaan sivuuttaa.
3) Kiinnitetään huomio kokonaisuuden kannalta merkityksettömään pikkuseikkaan tai yksityiskohtaan ja aletaan puhua siitä.
4) Väärä yleistys: ”Koska tunnen kymmenen lestadiolaisperhettä, joissa ei ilmene pedofiliaongelmaa, tämä tutkimus ei voi pitää paikkaansa.”
5) Moraalinen dislokaatio: Ryhdytään tivaamaan tutkijalta, kuinka paljon seksuaalista hyväksikäyttöä ilmenee koko väestön tai vaikkapa vihreiden kannattajakunnan keskuudessa. Jos ongelma ei ole yleisempi lestadiolaisuudessa kuin muuallakaan, mitätöidään koko tutkimus – ikään kuin rikollisen teon moraalinen luonne muuttuisi ongelmattomaksi sen perusteella, kuinka paljon sitä missäkin ryhmässä esiintyy.
6) Salaliittoteoriat: Väitetään, että medialla tai tietyillä tutkijoilla on salaliitto liikettä vastaan. Että olisi joku järjestäytynyt lestadiolaiskriitikoiden porukka, joka halpamaisesti hyökkää liikkeen kimppuun ja yrittää mustamaalata sitä kaikin keinoin. Näin liikkeessä vetäydytään uhrin asemaan ja tutkimuksen tärkeä sanoma jää käsittelemättä ja huomioimatta sekä keskusteluissa että käytännön toimissa.
7) Ulkoistaminen ja kauhistelu: ”Nuo uskovaiset yrittävät olla niin pyhiä, mutta juuri siellä hyväksikäytetään lapsia.” Tällä asenteella keskustellessa ei tarvitse pysähtyä miettimään, millaisia väkivallan mahdollistavia rakenteita omassa elämänpiirissä on, mitä minä voisin tehdä lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi tms. Paha nähdään vain jossain itsen ulkopuolella.
8) Vähättely: Tutkimuksesta sanotaan, että se on ”ihan mielenkiintoista lueskeltavaa” eli siitä puhutaan samanlaisin sanankääntein kuin ilmaisjakelulehden lukemisesta: Silmäily riittää.
9) ”Tuo on jo vanhentunutta tietoa” –kortti: Liikkeen johdosta kerrotaan, että olemme jo pitäneet kokouksen tästä aiheesta ja käyneet asiaa läpi ja uudistaneet säännöstöämme. Emme enää tarvitse mitään tutkimustietoa, koska ongelmaa ei enää ole.
Näitä samoja puolustusreaktioita ja virhepäätelmiä on helppo löytää lähes minkä tahansa vaikean aiheen ympärillä käytävästä keskustelusta. Niiden avulla häivytetään oma vastuu asiasta, sivuutetaan ydin ja siirrytään keskustelemaan jostakin vähemmän olennaisesta. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta samalla surullista, haitallista ja traagistakin.
Voisin kuvitella, että jos ihminen itse on käsiteltävään aihepiiriin liittyen uhri, hänelle on erityisen tuskallista huomata, että julkisuudessa tai omassa porukassa ei tutkimuksen tuloksista huolimatta vieläkään puhuta varsinaisesta ongelmasta. Uhri ei siis saa edelleenkään oikeutta eikä uusien uhrien syntymistä pystytä ehkäisemään, koska todellisen ongelman käsitteleminen on liian vaikeaa ja keskustelu ja toimet suuntautuvat sivuraiteille.
Johanna Hurtigin tutkimuksessa keskeistä on ymmärtääkseni kysymys siitä, miten yhteisö ja sen rakenteet, opetukset ja käytännöt mahdollistavat lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kaikkialla yhteiskunnassamme esiintyy Hurtigin mukaan väkivaltaan suhtautumisessa sitä ongelmaa, että uhria pyydetään vaikenemaan ja salaamaan tapahtunut, uhri ei saa empatiaa ja juridista vastuuta ei pidetä tarpeellisena. Uskonnollisissa yhteisöissä vallankäytön mahdollisuudet ovat silti poikkeuksellisen suuret. Pelissä on koko elämä ja identiteetti ja vieläpä sielun pelastus ja kuolemanjälkeinen elämäkin. Uskonnollisissa yhteisöissä tietyt rakenteellisen ja hengellisen väkivallan muodot (opista seuraavat betoniset ja muuttumattomat rakenteet) ovat siis erityisen mahdollisia.
Näistä asioita ei voi liikkaa puhua. Niitä ei voi liikaa tutkia, niistä ei voi liikaa kirjoittaa. Joka ikisellä meistä on vastuu tutkia omaa elämäämme, lähiympäristöämme ja lähiyhteisöjämme sillä silmällä, kohdellaanko äänettömimpiä, heikoimpia ja vähiten valtaa omaavia oikeudenmukaisesti ja kohtuullisesti. Saavatko he äänensä kuuluviin ja tulevatko ymmärretyiksi?
Meidän on myös kerta kaikkiaan tajuttava, että tietyn yhteisön rakenteisiin tai oppeihin kohdistuvaa kritiikkiä ei saa siirtää vihamielisyydeksi yhteisön sisällä eläviä ihmisiä kohtaan. Jos kritisoimme jonkun valtion oikeusjärjestelmää, se ei tarkoita, että maan kansalaiset olisivat pahoja tai ymmärtämättömiä. Jos kritisoimme jonkun poliittisen liikkeen aatteita ja ideologiaa, mikään ei silti oikeuta tuomitsemaan liikkeeseen kuuluvia yksittäisiä jäseniä – saati suhtautumaan heihin väkivaltaisesti.
Tosi hyvää keskustelua. Mutta teen kelju koon kysymyksen. Jos tutkimus on niin tärkeä, että kaikkien pitää se lukea, niin miksiköhän se ei ole sitten netissä kaikkien luettavissa? Se mitä tarkoitan tällä, että toimittajat tipottain tuovat esiin oman kuvauksensa luo väkisin tämän rikkinäisen puhelimen leikin.
Kiitos, Heikk! Ole vapaa. Ymmärrän sinua ehkä paremmin kuin uskotkaan. Koska sinä olet erityisen lämminsydäminen ja herkkä ihminen, en ihmettele ollenkaan sitä jos olet tuntenut myös ahdistusta. Meillä kaikilla on oma tiemme kuljettavana ja oma ristimme kannettavana. Elämän kulkumme ei kaiketi ole meidän omissa käsissämme vaikka niin haluaisimmekin olevan. Tärkeintä mielestäni on, että olemme rehellisiä, ennenkaikkea itsellemme, ja kuuntelemme omatuntomme ääntä kaikessa tekemisessämme. Se ei voi olla väärin eikä Jumalan tahdon vastaista. Jumalan siunausta sinun elämääsi, Heikki.
Sydämelliset kiitokset Jussi vastauksestasi, joka toi minulle hyvän mielen. Lämmin sydän sinullakin sykkii puserosi sisällä.
Tutkimattomat ovat Herran tiet, kuten sanotaan. Kirjoitat kauniin viisaasti rehellisyydestä ja omantunnon kuulemisesta. Olen täysin samaa mieltä. Nöyryys ei todellakaan ole muodissa tänään eikä nöyryys sinällään meitä pelastakaan, mutta kun rehellisesti kuuntelemme omantuntomme ääntä, käännämme korvamme oman syntisyytemme tunnistaen sinne, missä kuulemme armollisen Jumalan äänen puhuvan Henkensä kautta ja seuraamme kuuliaisina hänen ääntään, suuntamme ei voi olla väärä. Taivaan Isän siunausta sinunkin matkallesi Jussi!
Hyvä blogi taas Emilialta ja hienoa että poimit vielä prof. Hallamaan asiantuntevat pointit uuteen tarkasteluun. Noissa yhdeksässä kohdassa on valtavasti asiaa. Hienoa on myös se että näihin keskusteluihin osallistuu Honkalan ja Kaakkurin kaltaisia rauhallisia persoonia. Arvostan teitä suuresti. Tynkkystäkin arvostan mutta senhän hän jo tietääkin.
Kiitos Pentti mieltä lämmittävän rehdistä palautteestasi. On onnellista, kun voimme usein erilaisistakin käsityksistämme ja kokemuksistamme huolimatta keskustella asioista. Vaikka emme yhteistä kantaa löytäisikään, maltillinen ajatusten ja kokemusten vaihtaminen lisää ymmärrystä ja sympatiaa väleillämme.
Kun olemme lihaa ja verta, mopo voi lipsua välillä, niin säilytetään anteeksiantavainen mieli keskenämme. Kaikki me olemme täällä tismalleen samanarvoisia.
Heikki, suurkiitos lämpimistä sanoistasi taas, ja ymmätämisestäsi myös! Niin, sen vielä haluan sinulle sanoa, että jos näet täällä minun kriittisiä ja erittäinkin kriittisiä kirjoituksia vl-liikkeen johtoa ja heidän toimintatapojaan kohtaan, pyydän että et ottaisi niistä mitään itseesi. Sitä en todellakaan tarkoita. Minulla on lukuisia ystäviä ja työkavereita vl-liikkeessä, osa hyvinkin läheisiä. Ja myös useita liikkeen jättäneitä, joiden kanssa keskustelemme uskonkysymyksistä ja myös vl-liikkeestä. Tiedät varmaan, että liikkeessä sisällä olevat eivät jaa kaikkia käsityksiäni, mutta eronneiden kanssa meillä on samat näkemykset, kuten esim. Alinin Pentin kanssa täällä (terkut Penalle!). En tiedä oletko Heikki huomannut, että minun toiveena olisi, että vl-liike luopuisi niistä opetuksista, jotka siihen tulivat 1960 -luvulla ja palaisi takaisin siihen opetukseen, jonka vieläkin muistan lapsuudestani ja nuoruudestani. Siitä on jäänyt hyvät muistot, koska mitään jaotteluja ihmisten kesken ei silloin ollut.
Aivan älyttömän hyvä kirjoitus Emilialta (jälleen!)
Lestadiolaisuuden muissa suunnissa on myös rippi käytössä.
Ei tulisi kuuloonkaan, että kaksi keskenään väärin toiminutta tai uhri ja syyllinen tekisivät keskenään rippiä. Katsotaan, ettei asiat sellaisessa prosessissa tule korjattua.
Onkohan nyt tapahtunut väärinkäsitys veeällistä puhuttaessa?
Kysyn, kun en tunne asiaa.
Tietysti pahaa tehnyt pyytää anteeksi tekonsa kohteelta, mutta ei se vielä rippi ole. Esikoislestadiolaisuudessa puhutaan tällöin rakkauden ripistä, jollaiseen Jeesus opetuslapsiaan kehoittaa.
Jorma, vl-liikkeessä myös ajatellaan, että kaksi samaan syntiin langennutta ei voi ripittäytyä keskenään, vaan puhdistautumiseen tarvitaan kokonaan synninteosta osaton henkilö.
Insestin/seksuaalisen väkivallan kohdalla liikkeessä ajatellaan niin, että jos pahantekijä pyytää uhriltaan anteeksi ja saa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, synti on pyyhkäisty pois ja pahantekijä on taivaskelpoinen, jos vaikka kuolisi hetken päästä.
Mutta itselläni on sellainen kutina, ettei pahantekijä läheskään aina edes pyydä tekoaan anteeksi uhriltaan, vaan vasta puhuttelutilanteessa pakotettuna pyytää tekoaan anteeksi, jotta pääsee pälkähästä.
Ja tämähän koko homman murheenkryyni onkin vl-liikkeessä; pf-tapahtumia on hoidettu ainoastaan hengellisesti, ripittäytymisen avulla ja asiasta ei ole tehty rikosilmoitusta, eikä pahantekijä ole joutunut asiasta maalliseen vastuuseen.
Vuokko unohti nyt yhden aivan oleellisen kohdan. (Tai ehkei unohtanut mutta tarkennan silti.)
Jos joku (rikollinen) pyytää anteeksi, niin silloin (uhrin) on pakko antaa anteeksi. Jos uhri ei anna anteeksi niin silloin tämä synti kääntyy uhrin päälle, siitä tulee hänen syntinsä. Ja. Anteeksiantorituaalin jälkeen kaikki pitää unohtaa koska synnit on tällä rituaalilla hukutettu armonmereen. Ja. Jos tämän jälkeen uhri vielä muistelee (julkisesti tms) sitä pahaa jota hänelle on tehty, on hän katkera, kovasydäminen ja jopa epäuskovainen. Armonmereen hukutettuja syntejä ei nimittäin ole lupa mennä kaivelemaan esim. kertomalla poliiseille tai muille tämän maailman syntisäkeille. Nehän on jo anteeksiannettu ja unohdettu, niitä ei enää ole eikä Jumalakaan niitä enää muistele. On väärin ja vaarallista lähteä tällaisia uudestaan kaivelemaan.
Näin homma on ainakin käytännössä mennyt.