Kummityttöni kysyi minulta, olenko katunut koskaan sitä, etten ole naimisissa eikä ole omia lapsia. Vastasin rehellisesti että en, en ole katunut. Mutta sen kerroin hänelle, että mitä enemmän itselle tulee ikää sitä ihanammilta alkavat näyttää lapset – ovat ne sitten kenen tahansa lapsia.
Tämä todellistui taas viime sunnuntaina, joka oli valtakunnallinen satupäivä, viettihän Satu silloin nimipäiväänsä (18.10.). Olin järjestämässä kirjailijatalo Villa Kiven Satupäivää ja iloitsin hyvästä yleisömenestyksestä. Lapsia, suurin osa alle kouluikäisiä, tuli isän, äidin, isovanhempiensa kanssa ja meillä oli tarjolla nukketeatteria, mehua, satujen lukua, piirustusta ja ennen kaikkea kirjoja. Helsingin Kirjailijoista kun oli kysymys, meillä oli kunnia-asiana jakaa ilmaiseksi jokaiselle lapselle kirja, sen sai valita itse kirjapöydältä, johon olimme kerjänneet lahjoituksia kustantajilta (hyvällä menestyksellä). Satupäivän tunnus tänä vuonna oli ”Satu tekee hyvää”, mielessäni jatkoin sitä vielä että satu tekee hyvää aikuisellekin.
Kun katson lasta silmiin, näen selvästi että on totta se mitä Sana sanoo ”Heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina heidän Isänsä kasvot”. Proosallisemmalla tasolla näen, että he näkevät kauas tulevaisuuteen, näkevät vielä silloinkin ja sellaista, mitä minä en enää kasvaessani kortta mullan alla. ”… ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi…” Niin mitä sitten…
Näitä blogeja rupesin kirjoittamaan nimen omaan eläkeläisen näkökulmasta ja se on ihan hyvä kulma. Hyvä kulma jo siitä syystä, että se tarjoilee eteeni tuon tuosta lapsen näkökulmaa. Viihdyn siellä missä on lapsia, perhekirkossa, nuorten vanhempien kotona, lasten kirjojenkin parissa (lukien ja itse kirjoittaen). Tutustuin äitien iltasatu.org sivustoon ja lähetin sinne yhden oman satunikin. Ja muuta sellaista. Etten vain olisi tullut itsekin lapseksi jälleen. Vaan mitäpä haittaa siitä.
Muistan varhaislapsuudestani 1940-luvulta erään vanhuksen, joka aina pysähtyi kohdatessaan lapsen kylätiellä. Struuma pompotti hänen kaulassaan mutta hän jaksoi sanoa kauniita sanoja lapselle. Muistan mustalais-Emman joka monine nyytteineen malttoi pysähtyä ja lateli hellanlettas-kultapieni-aurinkoinen… Ja Helmi-täti joka teki voileipiä meille kun kuuntelimme Markus-sedän lastentuntia radiosta. Muistan… Muistaako minua kukaan?
Jotenkin vahvempana avautuu tieto siitä, että lapsiin on syytä panostaa. Lapsiin on syytä panostaa silloin kun itselle tulee ikää. He kantavat sitä panostusta tulevaisuuteen, kun itse en enää pysty.
Äitini oli pyhäkoulunopettaja. Hän oli koko kylän paras pyhäkoulunopettaja. Hän jaksoi toistaa kerta kerran jälkeen, että Jeesus rakastaa lapsia. Jossakin vaiheessa minun tuli hätä siitä, että rakastaako vielä kun olen aikuinen. Sitä kyselen yhä. Teoriassa tiedän että rakastaa. Mutta…
Arvostan kirkon / seurakuntien lapsityötä. Siinä on tulevaisuus. Siinä on tulevaisuus niillekin lapsille, jotka sotien ja muiden konfliktien keskeltä saapuvat maahamme. Miten osaisimme toimia niin, että kirkosta tulisi heille koti. Ja että he vuorostaan kantavat lasten asiaa eteenpäin.
Enkelin halauksessa (oma piirros).
Kakkuri: ”Tuomiokapituli on oikeusviranomainen. Se ei ota kantaa lahkoihin eikä pohdi ja mittaa pappien kovasydämisyyttä. Sitä paitsi viranhoitaja saattaa olla kiveäkin kovempi sydämeltään, mutta toimia silti laillisesti ja asiallisesti virkatoimessaan. Sydämet tutkii kerran ihan toinen tuomari. Viran vastaanottamiseen vaaditaan rikosrekisteriote, joka koskee lapsiin kohdistunutta seksuaalirikosta. Mutta sellaista rikosrekisteriä ei ole olemassakaan, joka pohtisi mahdollisia tulevia rikoksia. Yhteistyökysymyksen voisi ymmärtää niissä tapauksissa, joissa virkaa hakeva on aiemmin ollut syytettynä työsyrjinnästä tai on esimerkiksi julkisesti uhannut toimia lainvastaisesti. mutta noin yleisenä seulontana se ei varmaankaan ole juridisesti validi.”
Juuri näin se menee Suomen ev.luy.kirkossa. Me kaikki osasimme odottaa juuri tällaista vastausta, mitä tämä yllä oleva kommentoijakin kirjoittaa. Kukaan ei siis tosissaan välitä ev.lut.kirkossa siitä, toteutuuko luterilainen kristillinen tasa-arvo naisen ja miehen välillä. Tosiasia on, että Suomen ev.lut.kirkossa tänäänkin
Sillä tosiasia on, että Suomen ev.lut.kirkon pappisvihkimyksen saaneita pappismiehiä on edelleen useita, jotka eivät tee alttariyhteistyötä naispappien kanssa.
Lieneekö niin, että Suomen ev.lut.kirkossa monet pappismiehet ovat keskenään ystäviä toistensa pappismiesten kanssa – siis kavereita naispappeuden kieltävien miespappien kanssa – ja näin ovat solidaarisia ja kavereita Suomen ev.lut.kirkon järjestystä ( naispappeutta vastustavien ) vihaavien kanssa… mene ja tiedä-
Me kaikki tiedämme, että tässäkin viestiketjussa eräs kommentoiva oli/on mielissään siitä, kun oli aikoinaan allekirjoittanut erään naispappeutta äärimmäisen tiukasti vastustaneen pappismiehen todistukseen oman puumerkkinsä.