Tällä hetkellä Suomessa puhutaan itäsuomalaistragedioista ja yhteiskunnallisesta vastuusta perheiden ongelmien suhteen. Äiti on tappanut/murhannut kaksi varsin nuorta lastaan. Aivan äsken toinen äiti ajoi kolme lastaan ja itsensä kuolettavaan kolariin. Äiti sai suuresti ymmärtämystä maallikoilta, joiden mielestä tuomio kuului sosiaalihuollon puutteille. Äiti oli uhri siinä missä lapsetkin. Onko tosiaan näin? Psykologiset asiantuntijat sanoivat yksivakaasti, että vastuu on kuitenkin äidin. Tekoa ei pidä sääliä, ei tekijääkään. Mikään paraskaan yhteiskuntavastuun tekijä ei voi vastata yksityisvastuun ratkaisusta, vaikka yleinen tausta olisikin sosiaalinen ongelmakenttä, puutteelliset auttamisen resurssit jne. Ensi sijassa oli kuitenkin perheen sinällään selvä inhimillinen riita isän ja äidin välillä koskien heidän keskinäistä työnjakoaan perheessään.
Oli aika, jolloin lapsikuolleisuus oli terveyden puutteellisen huollon vuoksi Suomessa suuri. Ei kukaan syyttänyt lapsikuolleisuudesta muuta kuin nälkävuosien säätä, vaikka syytä olisi ollut myös Ruotsin Suomessa harjoittamassa sotilasvärväyspolitiikassa ja taloudellisessa ”riistossa”. Tarinat eivät kuitenkaan suuressa otannassa kerro, että äidit olisivat sorron alla vapaaehtoisesti tappaneet lapsiaan. Ei kuten nyt oloissa, joissa aivan toisenlainen sosiaalihuolto kohtaa apua tarvitsevia äitejä ja isiä. Eivät olot voi olla niin kurjat entiseen nähden, että tappamisesta tulee suorastaan ymmärrettävää jopa muoti! Mitä enemmän julkisesti suollamme yksiselitteistä ymmärrystä tekojen äideille, sitä varmemmin uusia ymmärtämystä kaipaavia ääriratkisujen tekijöitä ilmaantuu.
Erikoista on, etteivät vastaavia tekoja tekevät isät juuri saa sympatiaa ja ymmärtämystä! He ovat lähes tulkoon aina ”roistoja, paatuneita rikoksentekijöitä”. Alkoholihuuruisia murhamiehiä ilman ”tosihullun” papereita. Mahdollista puolustajaa odottaisi oman pään pölkylle paneminen julkisessa sanassa.
Blogissani otankin kantaa juuri julkiseen sanankäyttöön. En siis kommentoi tässä Ville Jalovaaran samasta aihepiiristä kirjoittamaa blogia. Näkökantani on, että julkisessa sanassa olisi muistettava myös yksi keskeinen psykologinen ilmiö: mallioppiminen. Ahdistunut ihminen umpikujaan joutuessaan etsii ratkaisumalleja ympäriltään. Julkinen sana luo lööppeineen oman mittavan ääriratkaisujen viitekehyksen. En usko, että hätäinen äiti tai isä lukee enemmän julkista sanaa, mutta iltapäivälehtien uunituoreet mainokset ja kansikuvat otsikoineen riittävät havahduttamaan jokaisen ohikulkijan. ”Varhainen lintu madon nappaa” sopinee tähänkin? Äiti löytää alitajuntaansa malliratkaisun, joka lisäksi liikuttaa sympaattisesti (vaikka kauhistuneesti) puolen Suomen väestöä. Jossakin vaiheessa siitä tulee mielikuvasta tekemisen malli.
Yhtä hyvin kuin kysellään sosiaalihuollon vastuuta, kunnallisen kotiavun riittävyyttä lapsiperheille, työntekijöiden pätevyyttä voitaisiin etsiä ratkaisuja, millä sankaroittava ja yliampuva lehtijulkisuus lööppeineen saataisiin hillitymmäksi. Kaupalliset näkökohdat, kilpailu, lehdistön elämän ja kuoleman strategiat muun kasvavan informaation mm. somen rinnalla ovat asioita, joihin on vaikea puuttua. Lähellä on heti sananvapauden, julkisen sanan vapauden ongelmat. En kannata sensuuria, mutta lehdistön havahtumista vastuuseensa. Sen itsekritiikkiä ja vastuuta mallien juurruttamisesta väestöön, joka on sellaiselle altis. Kukapa meistä ei jossain määrin olisi?
Ei mikään muu median muoto anna oikeaa turvaa eikä neuvoa elämän kipukohdissa, kuin aito sydämestä lähtevä evankeliumin julistus sanoin, teoin ja siitä eläen. Sillä Jumala antaa tulevaisuuden ja toivon (Jer.29:11-13). Mitä enemmän kirkko ja seurakunnat luopuvat evankeliumin julistamisesta myös teille ja aitovierille, sitä toivottomammiksi ihmiset tulevat. Uskovina saamme esirukoilla ihmisten puolesta ja auttaa siinä, missä voimme. Rukoilemme maahamme Jumalan antamaa herätystä!
Mallioppimiseen ja julkisuuteen perustuu myös koko kouluampumisilmiö – julmalla teolla saa joissakin piireissä ihailua ja pimeän sädekehän.
Tuosta ei ole 100% varmuutta, että äidit eivät nälkävuosina olisi vahingoittaneet lapsiaan. Lapsikuolleisuuden ollessa korkea virallisia syitä ei aina etsitty eikä ilmoitettu. Ainakin avioliiton ulkopuolella syntyneiden kohtalo on voinut puutteen keskellä olla kova – joissakin kirkonkirjoissa olleiden tietojen mukaan pienistä vainajista suurin osa oli aviottomina syntyneitä. Taakaksi ja paheksunnan aiheeksi miellettyjä lapsia ei välttämättä ole aina ruokittu sitäkään vähää kuin ’laillisesti’ syntyneitä, jos ruoasta on ollut tiukkaa.
Olen kiitollinen, että oma ’laittomana’ syntynyt isoisäni sai elää ja jäädä henkiin, ja vielä saada omiakin lapsia..
Olet varmasti oikeilla jäljillä. Kuitenkin nälkävuodet ja sitä ennen sotavuosina lapsikuolleisuus oli muutenkin suuri. Oli vaikea pitää hyvällä tahdollakaan hengissä edes puolta syntyneistä lapsista. Olen itse suuren ikäluokan, viime sodan jälkeen syntyneen sukupolven edustaja. Ihme ettei silloin juuri lasten murhia esiintynyt! Oli pulaa kaikesta. Kuitenkin saatiin aikaan suuria perheitä, jotka kunnialla vaalittiin läpi sairauksien ja niukan toimeentulon.
Kansalaissodan aikaan Tampereen lähistöllä isänikin siniseksi kopristuneena vauvana selvisi juuri ja juuri hengissä – mutta oli sittemmin keuhkotautisenakin
siitä onnekas, ettei mummoni häntä hylännyt. Päinvastoin. Vanhempia lapsia oli kyllä jo riittämiin ja nuorempia syntyi jälkeenpäin. Kukin sai osansa. Vain kaksi yhdeksästä lapsesta kuoli syntyessään.
Olen lukenut tästä aihepiiristä kirjoituksia, joista vain kaksi on ollut järkeviä. Tämä oli toinen niistä. Blogi paljastaa kaksoisstandardin, josta tuli suosittu, kun Katri Mannisen blogi väsyneistä äideistä levisi somessa. Vähän muutakin lapsen surmaamiseen tarvitaan kuin väsymys. Ja muuten. Oli niitä kirjoituksia sittenkin kolme: Yrjö Rautio, Hesari, Ulla Appelsin Iltasanomat ja sitten tämä.
Maaseutu, puute, au-lapset: Tarvittiin työvoimaa, ei niitä lapsia pahalla katsottu, noin yleisesti. Nälkävuosista en tiedä.
Kuulin muuten, että amerikkalaisten aivotutkijoiden jossain julkaisussa oli taannoin artikkeli, josta kävi ilmi, että kun talouden käyrät menevät alas eli on lama, samassa suhteessa kasvaa käyrä, miten lapsia ravistellaan niin, että heille tulee aivovaurio. Raha siis ratkaisee oikeasti – tiettyyn rajaan asti, ja tässä mielessä vasemmistolainen köyhyysargumentti ja sormen osoittaminen yhteiskunnan suuntaan on paikallaan. Ainakin, kun puhutaan perheväkivallasta tai vanhempien mahdollisuudesta olla peileinä lapsilleen. Mutta että murha. Googlatkaa Lauerma ja perhesurmat.