Kirkon kosketuspinta jäsentensä enemmistöön liittyy hyvin pitkälle syntymään (kaste), aikuistumiseen (rippikoulu ja konfirmaatio), avioitumiseen (vihkiminen tai siunaus), kuolemaan (hautaus) ja jouluun. Tämä kosketuspinta antaa kirkolle mahdollisuuden pitää esillä sanomaansa myös vieraantuneiden jäsentensä ja kirkkoon kuulumattomien elämässä. Keskeisiä elementtejä ovat uskon tunnustaminen, rukous, Raamatun lukeminen, virsilaulu ja siunaus.
Sekä kasteeseen että avioliittoon vihkimiseen liittyy myös viranomaistehtävä. Kasteessa nimi- ja äidinkieli-ilmoituksen toimittaminen eteenpäin; vanhemmat voisivat itsekin viedä sen maistraattiin. Avioliittoon vihkimisessä kysymys on tahdonilmauksen vastaanottaminen ja tiedon välittäminen eteenpäin. Tämäkin toiminta olisi helppo yksityistään.
Kasteen kohdalla kysymys olisi palvelun huonontamisesta. Vauvan vanhempien pitäisi itse toimittaa paperi maistraattiin. Tässä ei ole kysymys tämän suuremmasta asiasta. Mutta pieni heikennys palveluun kuitenkin.
Avioliittoon vihkimisen kohdalla viranomaistehtävästä luopuminen olisi isompi juttu. Ensiksikin siviilivihkiminen edellyttäisi vihkimistä maistraatissa, joka toisi parikin mutkaa. Kaikki eivät syty kahteen erilliseen seremoniaan ja joskus hääjärjestelytkin voisivat olla hankalia. Myöskään ajatus kahdesta ’hääpäivästä’ (perjantaina maistraatti, lauantaina kirkko) ei kaikkia innosta.
Nyt tehdyssä ehdotuksessa on vahvasti sellainen maku, että luopumalla viranomaistehtävistä kirkko saisi vapauden toimia omien näkemystensä mukaan. Näistä näkemyksistä ei ole yksimielisyyttä: osa haluaisi varmistaa, että vihille tulee vain hyvin tietoisia kristittyjä; osalla olisi armo avarampi. Seurakuntalaisten tasapuolinen kohtelu vaarantuisi, kun nykyinen lain ja kirkkojärjestyksen antama oikeudellinen suoja ohenisi. Pelkona on, että muutaman tiukkalinjaisen papin toimet välittäisivät suurelle yleisölle käsityksen, että seurakuntalaisia kohdellaan mielivaltaisesti. Ja se olisi kirkolle korvaamaton imagotappio.
Vapaaehtoinen luopuminen viranomaistehtävistä vähentäisi kirkon kosketuspintaa jäseniinsä ja muihin suomalaisiin. Se vähentäisi laadukkaita kohtaamisia, joita valmiiksi on liian vähän. Mutta vielä pahempaa: se vieraannuttaisi kirkkoa entisestään yhteiskunnasta, jossa sen pitää toimia, ja ihmisistä, joita se palvelee. Lyhyesti vaikeuttaisi kirkon todistamistehtävää.
Esau kelpaa esimerkiksi – varoittavaksi sellaiseksi.
Nimi-ilmoituksesta kirjoitat aivan oikein. Kuitenkin yhä edelleen osa vanhemmista ja papeista luulee että etunimi on sillä hyväksytty kun pappi kirjoittaa sen kastekirjaan. Papin kuuluisi tarkistaa nimen lainmukaisuus. Promillen verran ehdotetuista etunimistä on sellaisia joiden kohdalla joudutaan pohtimaan, onko nimi hyväksyttävä. En näe tämän perusteella aihetta muuttaa käytäntöä.
Kiitos hyvästä lisäyksestä.
Mistä on lähtenyt ajatus, että kirkko luopuisi avioliittoonvihkimisoikeudestaan? Eikö siitä, että jotkut papit ovat ilmoittaneet uuden avioliittolain voimaan tultua vihkivänsä samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon voimassa olevaa käytäntöä?
Kumpi on helpompaa? Ko. pappien palata ruotuun vai kirkon luopua kokonaan vihkimisoikeudestaan?
Minulla on sellainen muistikuva että Eero Huovinen ensimmäisenä nosti esiin mahdollisuuden että kirkko luopuisi vihkioikeudestaan. Tämä tuli ainakin joillekin yllätyksenä koska spn_avioliiton säätämisen ainoa tarkoitus oli pakottaa kirkko vihkimään.
Tässä on nyt tilanne, johon voi soveltaa vanhaa sanontaa lapsesta ja pesuvedestä. Jos ongelma ovat ne muutamat kymmenet tai sadat papit, jotka nykyisen Kirkkolain ja Kirkkojärjestyksen voimassa ollessa katsovat voivansa 1.3.2017 alkaen vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja, ja ne muutamat kymmenet tai sadat homo- ja lesboparit, jotka haluavat kirkollisen vihkimisen (pesuvesi), niin asia voidaan ratkaista lisäämällä muutama sana Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18§ ja 20§:ään. Ei sen takia tarvitse hankaloittaa kymmenien tuhansien ihmisten elämää ja tehdä merkittävää vahinkoa kirkolle (lapsi).
Ehkä tilanne ei kuitenkaan ole ratkaistu lisäämällä muutama sana kirkkojärjestyksen pykäliin. Kyse on kristillisestä kirkosta, jonka tulee perustella käytäntönsä Raamatttuun pohjautuvilla perusteluilla. Toistaiseksi näitä toelpgisia perusteluja ei ola annettu spnavioliittoa koskien. Muunalaisia perusteluja kyllä on lausuttu hyvinkin paljon.
’Kyse on kristillisestä kirkosta, jonka tulee perustella käytäntönsä Raamatttuun pohjautuvilla perusteluilla.’ Molemmat osapuolet ovat tästä samaa mieltä. Argumentaatiot ovat vain kovin erilaiset. Kumpikin puoli on omasta mielestään uskollinen Raamatun sanomalle.
Se, mitä Kirkkojärjestykseen kirjataan, edustaa vähintään 3/4 osan kantaa kirkolliskokouksessa. Mutta sillä olennainen merkitys, kun puhutaan eri toimenpiteiden mahdollisista seuraamuksista.
Niin, hedelmistään puu tunnetaan. Jos toimenpiteet ovat Jumalasta syntyneet ja Raamatun ilmoituksen mukaisia niin myös hedelmät ovat hyviä. Millaisia hedelmiä olemme saaneet tähän mennessä havaita?
Kirkolle vihkioikeudesta luopuminen on vaikeaa, koska kirkkohäät ovat – niin kuin blogistikin kirjoittaa – enää niitä harvoja kosketuspintojja, joita kirkolla on väestöön ja jotka vielä käyvät kaupaksi. Kastekin on menettänyt ja menettää edelleen hyvää vauhtia suosiotaan. Ainakin pääkaupunkiseudulla.
Veikkaanpa, että ennen pitkää kirkko hyväksyy Ruotsin mallin, jossa kirkko vihkii myös homo- ja lesboparit. Huolimatta siitä, että papeilla on oikeus kieltäytyä vihkimästä, kirkon on kuitenkin järjestettävä vihkiminen.
Eero Huovinen tosiaan esitti jo vuosia sitten, että kirkko luopuisi oikeudestaan vihkiä avioliittoon. Keskustelu avioliittolain muttamisesta niin, että myös samaa sukupuolta olevat voisivat solmia avioliiton, oli tuolloin jo käynnistynyt. Tulkitsin Huovisen esityksen eräänlaisena pelotteena, taktisena vetona vaikuttaa jo ennakoivasti kansanedustajiin: näin käy, jos muutatte avioliittolakia. – Saatoin tietysti olla väärässä, en tiedä.
Nyt monien ajatus näyttää kulkevan niin, että luopumalla vihkimisoikeudesta voitaisiin väistää kysymys siitä, miten kirkko suhtautuu samaa sukupuolta olevien avioliittoon. Näin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole. Kirkko siunaa maistraatissa solmitut avioliitot. Ratkaistavaksi tulisi, siunaako kirkko myös sateenkaariavioliitot.
Ei kai kukaan voi varmasti tietää mutta itse tulkitsemaan Huovisen kantaa samalla lailla.
Ilmeisesti kukaan ei tiedä onko parisuhteen siunaamisessa itse suhteen vai sen osapuolten siunaamisesta. Oli niin tai näin, avioliiton siunaamisessa voitaisiin käyttää muutettavat muuttaen samaa kaavaa.
Se,että kirkon kosketuspinta suureen osaan jäseniään rajoittuu vai kirkollisiin toimituksiin, on tosiasia, mutta se ei ole tilanne, johon voisi olla tyytyväinen. Ei kirkon tehtävä ole toimia kansalaisyhteiskunnan seremoniamestarina, vaan kirkon perustehtävä on herättää, ylläpitää ja vahvistaa uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan. Toimitukset ovat toki myös evankelioimisen väylä, jos ne hoidetaan taidollisesti. Kirkon tavoitteena tulee olla saada mahdollisimman paljon ihmisiä taivaaseen. Tämän saavuttaminen ei tietenkään ole mitattavissa täällä ajallisessa elämässä, vaan joudumme tyytymään siihen tavoitteeseen, että mahdollisimman monella kirkon jäsenellä olisi jokin yhteys kirkon jumalanpalveluselämään.
Sahama: ”Kirkon tavoitteena tulee olla saada mahdollisimman paljon ihmisiä taivaaseen.”
Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2011 teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisista 27 % uskoi Jumalaan. Valistuneen arvauksen mukaan tuo luku ei ole ainakaan kasvanut joten voitaneen varsin vahvalla todennäköisyydellä ennustaa, että n. 75% suomalaisista menee helvettiin, minä muiden mukana.
Sahama: ”Ei kirkon tehtävä ole toimia kansalaisyhteiskunnan seremoniamestarina”
Vain sitä se nyt kaikesta huolimatta enää on. Ja siinäkin tehtävässään oikeastaan enää vain häiden ja hautajaisten osalta.
Uskonpa, että jos tehtäisiin koko maan kattava kysely siitä, onko kirkon tehtävä toimia enää vain kanslaisyhteiskunnan seremoniamestarina, niin vastaus olisi kielteinen. Maakunnissa on edelleen ihan jykevää jumalanpalveluselämää, mikä ravitsee ihmisten hengallistä nälkää. Tietysti näin on osittain myös pääkaupunkiseudulla, mutta täällä myös vastatuulet puhaltavat hyvin voimakkaasti jopa kirkon omien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden puhaltaeesa palkeisiin.
Kimmo, luet gallupien perusteella tehtyjä tilastoja ikään kuin ne olisivat todiste siitä, kuinka paljon ihmisiä pelastuu ja kuinka moni jää pelastuksen ulkopuolelle. Tuomitset itsesikin ulkopuolelle jääväksi. Minusta se on surullista.
Kirkon tehtävä ”saattaessaan mahdollisimman paljon ihmisiä taivaaseen” on ylläpitää toivoa, että heikollakin uskolla voidaan pelastua, koska ratkaisevaa ei ole uskon määrä, vaan sen kohde.
Gallupien ongelma on sama kuin meidän jokaisen: kysymykset ymmärretään niin, että minun on tässä ja nyt oman kokemukseni perusteella vastattava uskonko ”niin kuin kirkko opettaa” vai en.
Tähän vastaamiseen tarvitaan ensinnäkin sen syvällistä pohdintaa, että mitä kirkko oikeastaan opettaa, ja toiseksi, voinko uskoa sen jälkeen edes jotain siitä, vaikka tunnetasolla olisinkin monissa asioissa epävarma..
Heikki Leppä: ”Vapaaehtoinen luopuminen viranomaistehtävistä vähentäisi kirkon kosketuspintaa jäseniinsä ja muihin suomalaisiin. Se vähentäisi laadukkaita kohtaamisia, joita valmiiksi on liian vähän”.
Ensinnäkin, kiitos Heikille mainiosta ja syvällisestä pohdiskellusta asian äärellä.
Toiseksi, voisin oman kokemukseni ja saamani palautteen perusteella liittyä siihen näkemkseen, että niitä laadukkaita kohtaamisia on todellakin aivan liian vähän. Yksikin huono kohtaaminen helposti mitätöi kaikki siihen asti koetut laadukkaat kohtaamiset. Ihmiset eroavat seurakunnasta suutuspäissään milloin mistäkin syystä.
Voisinpa jopa väittää, että kirkon asema nimenomaan ”viranomaisena” on se tekijä, joka vieraannuttaa ihmisiä seurakunnista ja kristillisestä uskosta.
Sanomallamme voi olla lukumääräisesti ja kohtaamiskertojen perusteella runsaastikin kuulijoita, mutta silloin kun ”viranomaistaho” on äänessä näissä tilaisuuksissa, se puhe ei välttämättä lähennä ihmisiä seurakuntaan ja kristilliseen uskoon, vaan saa sen kuulostamaan ”virkapuheelta” siitäkin huolimatta, että puhuja olisi onnistunut välittämän viestin kuulijoilleen. Me papithan puhumme näissä tilaisuuksissa virkamme puolesta – emme uskomme puolesta (siis kuulijan kannalta).
Tästäkin syystä voisi olla viisasta, jos seurakunnat omissa strategioissaan ja tulevaisuuspohdinnoissaan osaisivat edes ajatuksen tasolla luopua julkisyhteisöllisestä asemastaan. En sitä tietenkään suorastaan toivo, mutta näen, että se on vääjäämättömästi edessämme.
Eikö silloin olisi järkevää laatia sellaisia suunnitelmia, jossa elämme kuten suurin osa maailman kirkoista elää: ilman julkisyhteisöllisiä velvoitteita ja puhumassa vain uskomme puolesta..?
Kirkkoherra Jouni Turtiainen toivoo, että ”seurakunnat omissa straegioissaan ja tulevaisuuspohdinnoissaan osaisivat edes ajatuksen tasolla luopua julkisyhteisöllisestä asemastaan. ”
Mitä?? Tarkoittaako tämä, että ”ajatuksen tasolla” ei sitouduttausu niihin velvoitteisiin yms., joita julkisyhteisöllinen asema sisältää? Jos tämä ”ajatuksen taso” koskisi myös seurakuntien strategioita ja tulevaisuuspohdintoja (kuten Turtiainen esittää) niin mistä ihmeestä olisi kysymys? Valheellisuudesta? Kaksinaamaisuudesta? Että sekä ollaan (paperilla) julkisyhteisö, mutta ei sitten kuitenkaan oikeasti ollakaan?
Hyvin merkillistä puhetta kirkkoherralta, jonka luulisi ottavan vakavasti ne erilaiset seikat, joita julkisyhteisöllinen asema tuo mukanaan.
Sari R-L: ”Tarkoittaako tämä, että “ajatuksen tasolla” ei sitouduttausu niihin velvoitteisiin yms., joita julkisyhteisöllinen asema sisältää?”
Asiallinen kysymys. Ehkä ilmaisin itseäni epätarkasti. En tarkoita sitä. ”Ajatuksen tasolla” tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kirkon / seurakuntien julkisyhteisöllisen aseman menetys on jossain vaiheessa edessämme ja silloin meillä pitää olla kirkossa / seurakunnissa selvillä siitä, kuinka sitten toimitaan. Sitä on kirkon / seurakuntien tulevaisuussuunnitelmissa julkisyhteisöllisen aseman menetykseen varustautuminen edes ”ajatuksen tasolla”.
Muuten meidät yllätetään ns. ”housut kintussa”.
Mielestäni ilmaisin kyllin selvästi sen, etten luonnollisesti itse toivo kirkon / seurakuntien julkisoikeudellisen aseman menettämistä. En kuitenkaan voi kirkkoherrana olla niin naiivi, etten voisi puhua tilanteesta, jossa lähitulevaisuudessa luultavasti tulemme olemaan (ehkä ei kuitenkaan vielä minun virkakaudellani). Se olisi vastuutonta.
Luonnollisesti aion myös virassani toimia niin, että hoidan virkatehtäväni, kuten kirkkolaissa ja -järjestyksessä on säädetty. Aion myös valvoa, että muutkin työntekijämme toimivat niin. Olipa kyse hallintomenettelyistä tai vaikkapa avioliittoon vihkimisestä. Kirkon linjasta poikkeavia omia linjauksia en aio sallia itselleni enkä muille.
Vastauksesi ei selventänyt asiaa.
Kirkon julkisyhteisöllisen aseman menetys (ja asioiden hoitaminen ilman julkisyhteisöllisiä velvoitteita) ei kaiketi voi mitenkään – tällä hetkellä – sisältyä yksittäisissä seurakunnissa tehtäviin strategioihin, suunnitelmiin jne., jos sellaisesta ei ole mitään tietoa.
Minun mielestäni Jounin kommentti vastasi Sarin kysymykseen, jos sen tahtoo oikein lukea.
Kaikkeen tulee varautua. Pitää osata olla kaukaa viisas ja suunnitelmia tehdessä ottaa huomioon myös mahdolliset muutokset esim. kirkon julkisoikeudellisessa asemassa. Miten kukin srk tai srkyhtymä ottaa/osaa ottaa sen huomioon, on sitten heidän käsissään.
Hmm.. joillekin sisälukutaitoon sisältyvät positiiviset linssit (yritys ymmärtää varsinainen pointti).
Suomessakin ollaan kohta siinä tilanteessa, että kirkko nähdään pelkkänä julkkisyhteisöllisenä laitoksena, mikä toimittaa osin samoja palveluja kuin muukin yhteiskunta.
Olen kiitollinen, että täällä kommentoi pastoreita, joilla on vielä selkeä näky siitä, mitä varten kirkko on olemassa ja miten sen tulee käytännössä toimia. Kirkko ilman Jumalaa ja Jeesuksen tuomaa sovitusta on pelkkä torso.
Blogisti viittaa otsikollaan todennäköisesti alla olevaan Mooseksen kirjan jaejaksoon.
”30. Ja Eesau sanoi Jaakobille: ”Anna minun särpiä tuota ruskeata, tuota ruskeata keittoa, sillä minä olen nälästä nääntynyt”. Sentähden hän sai nimen Edom.
31. Mutta Jaakob sanoi: ”Myy minulle ensin esikoisuutesi”.
32. Eesau vastasi: ”Katso, minä kuolen kuitenkin, mitä minä esikoisuudellani teen?”
33. Jaakob sanoi: ”Vanno minulle ensin”. Ja hän vannoi hänelle ja myi esikoisuutensa Jaakobille.
34. Ja Jaakob antoi Eesaulle leipää ja hernekeittoa. Ja hän söi ja joi, nousi ja meni matkoihinsa. Niin halpana Eesau piti esikoisuutensa. ”
Jos tätä sovelletaan kirkkoon, niin onko kirkko Eesau, joka pitää halpana ja myy esikoisuutensa? Onko kirkolla niin kova nälkä miellyttää kaikkia, että se on valmis myymään periaatteensa saadakseen nauttia hetken ihmisten suosiota (suosion nälkä)?
Vai miten blogisti näkee tuon rinnastuksen Raamatun kohdan ja kirkon suhteen?
Heikki taitaa olla jo pinnan alla.. 🙂
Vihkioikeus on kirkolle kuin esikoisoikeus Esaulle. Ilman sitäkin Esau eli ja pärjäsi. Mutta ei siitä kannata pikkunälän takia luopua. Jos on nälkä estää osaa seurakuntalaisista ja papeista toimimasta heidän omantuntonsa mukaan, kannattaa valita halvempi keino ja niitäkin on. (Kenellekään ei ole yllätys, että minä en kannata niitäkään, mutta se ei kuulu tähän asiaan).
Osalla kirkkoa taitaa kuitenkin olla yhtä iso nälkä kuin Eesaulla ”minä olen nälästä nääntynyt” kalastellessaan suosiota ja siksi he ovat valmiit myymään esikoisuutensa mihin hintaan hyvänsä?
Heikki Leppä, kerrotko meille kaikille miten Raamattuun perustuen voidaan vaatia homoparin vihkimistä?vuskon että muutkin ovat kiinnostuneet.
Minuakin kiinnostaisi lukea ne Raamatunkohdat, joissa suositellaan muiden kuin miehen ja naisen välisiä avioliittoja. Ko. Raamatun kohtia on aiemminkin pyydetty, mutta koskaan niitä ei ole annettu.
Avioliittohan on paljon muuta kuin kahden ihmisen keskinäistä rakkautta.
Juhani, olet aiemmin naljaillut siitä, että kirjoitan vain yhdestä asiasta. Tämän blogin pointti on toinen asia. Toki asiat liittyvät toisiinsa. Mutta tämä blogi ottaa kantaa vain kahteen asiaan, vihkioikeudesta luopumiseen ja viranomaistoimista luopumiseen. Minusta ne ovat puhdasta typeryyttä täysin riippumatta siitä, miten kristitty suhtautuu homoseksuaalisuuteen, rekisteröityyn parisuhteeseen, avioliittolain muutokseen tai samaa sukupuolta olevien kirkolliseen vihkimiseen. Olen käsittääkseni kirjoittanut aika monta blogia siitäkin aiheesta. Mutta jos perusteeni ovat jääneet epäselviksi, niin virhe täytynee korjata.
Et vieläkään vastannut. Molemmat tiedämme että Raamatusta ei löydy homoseksuaalien vihkimiselle tukea. Eikö olisi rehellistä myöntää se? Samoin tiedämme että kun Paavali kirjoittaa homoseksuaalisuudesta, hän tarkoittaa mitä tahansa homoseksuaalisuutta. Eikö tämänkin voisi myöntää?
En vastannut, koska tämä blogi ei käsittele ko. asiaa. Lupasin palata toisessa yhteydessä. Miksi sinä muuten tivaat tätä asiaa toista asiaa käsittelevässä blogissa?