Tuore korkeimman hallinto-oikeuden päätös, jolla se vahvisti papille annetun varoituksen, herättää tarpeen jatkaa keskustelua. Missä ja milloin on kunnolla määritelty kirkon avioliittokäsitys, ja onko sen vaihtoehto maallinen avioliittokäsitys? Tästä asiasta ei ole tarvinnut keskustella ennen parin vuoden takaista avioliittolain muutosta. Onko kummallekaan erilliselle käsitykselle edes tarvetta?
Suomessa avioliiton solmimisesta ja avioliiton oikeussuhteista säädetään eduskunnan hyväksymässä avioliittolaissa. Kun papit vihkivät avioliittoon, he vihkivät ihmisiä avioliittolain säätelemään avioliittoon. Vaihtoehtoista avioliittoa Suomessa ei ole. Vihkiessään avioliittoon pappi toimii valtion viranomaistehtävässä eduskunnan kirkolle ja papille antamalla valtuutuksella.
Avioliittolain muutosta säädettäessä korostettiin, että kirkolla on oikeus määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Tästä ei ole missään vaiheessa vallinnut erimielisyyttä. Kun oikeus on olemassa, sitä pitää tarvittaessa käyttää epäselvyyksien poistamiseksi. Avioliitto ei ole sakramentti eikä opinkappale. Käsittämätöntä, että avioliittoon vihkimisestä saatiin kirkon yhtenäisyyttä uhkaava sotku.
Kirkkolain 1 luvun 4 §:n mukaan kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista muista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti. Kirkkojärjestyksen 2 luvun mukaan avioliittoon vihkiminen on yksi kirkon pyhistä toimituksista. Voimassa olevan kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:n 2 momentin mukaan avioliittoon vihkiminen vaatii kirkon jäsenyyden ohella ainoastaan rippikoulun käymisen. Kaikki muut edellytykset vihkimiseen, muun muassa vihittävien ikä, määrätään avioliittolaissa.
***
Avioliittokäsityksestä puhuttaessa termit hämärtyvät. Ehkä tämä on tarkoituskin. Pitäisi puhua papin suorittaman avioliittoon vihkimisen edellytyksistä. Juridinen puoli on riidaton. Papin suorittama samaa sukupuolta olevien vihkiminen on laillinen.
Kirkollinen avioliittoon vihkiminen poikkeaa maallisen viranhaltijan suorittamasta vihkitoimituksesta avioliiton siunaamisen osalta. Se ei kuulu valtion viranomaisen vihkikaavaan. Kirkollisessa keskustelussa väännetään oikeastaan siitä, saako pappi siunata kaikki avioparit. Piispat ovat antaneet luvan rukoilla samaa sukupuolta olevien parien kanssa, mutta siunaaminen, siihen on kynnys.
Ihmetystä herättää, miksi kirkolliskokous säätää Suomen säädöskokoelmassa julkaistavat kirkkolain ja kirkkojärjestyksen, kun kirkko itse ei niitä noudata. Jos kirkollinen vihkiminen edellyttäisi kirkon jäsenyyden ja rippikoulun käymisen ohella muita ehtoja, se vaatisi kirkkojärjestyksen täydentämistä. Muutosyrityksiä ei ole ollut.
Pitäisi olla selvää, että Suomen säädöskokoelmassa olevaa, ajantasaista normistoa noudatetaan. Muunkaan lainsäädännön osalta ei edellytetä viranhaltijoiden tai kansalaisten tutustuvan hallituksen esitykseen eduskunnalle ja lakiesityksestä saatuihin lausuntoihin, vaan lakitekstin lukeminen riittää. Korkein hallinto-oikeus on perustellut päätöstään paljolti lain ja kirkkojärjestyksen ulkopuolisella aineistolla, vaikka oikeudenkäytön tulisi perustua lakiin. Valtion periaatteena lainsäädännössä on, että lakeja ja asetuksia muutetaan tarpeen vaatiessa. Kirkon olettaisi julkioikeudellisena, viranomaisaseman omaavana yhteisönä muistavan tämän.
Korkein hallinto-oikeus perusteli päätöstään, ettei ollut perustetta arvioida papin saamaa varoitusta perustuslaissa turvattu kirkon sisäinen autonomia huomioon ottaen suhteellisuusperiaatteen valossa toisin. Kauniisti sanottu, mutta mitä siitä vielä seuraa?
Piispat ovat jo huokaisseet helpotuksesta. Pappia saa siis rangaista, mutta miten kirkko toteuttaa kirkkolaissa (siis laissa) jokaiselle kirkon jäsenelle annettua oikeutta kirkon pyhiin toimituksiin, kun kirkkolain 1 luvun 4 § ja kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:n 2 momentti ovat edelleen nykyisen sisältöisenä voimassa? Siitähän korkein hallinto-oikeus ei lausunut mitään.
Leevi Häikiö
lakimiesasessori emeritus
Kirjoitus on julkaistu 25.9. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Kiitos terävästä ja oikeisiin näkökohtiin pureutuvasta kirjoituksesta!
Mitä tarkoittanet, blogisti taitaa tarkoittaa puolestaan sitä, ettei kirkolla ole ollut selkeyttä vihkimisessä. On ollut tähän saakka, miehen ja naisen vihkiminen avioliittoon. Ei pidä antaa puijata. Siinä ei ole mitään soppaa ja epäselvyyttä. Uudet vaatimukset tämän murtamiseksi ovat sitä.
Juurikin, ja lisään aiemman tekstini: ”Moitetta samansukupuolisen parin kirkollisesti vihkivä pappi on mahdollinen katsomisessa saamaan läsnäolevan Kapitulin mahdollisen arvioinnin alla, kun joku huomaa valittaa, Kapitulin harkinnassa, mutta vihkitoimitus on aito missä pari saa myös kirkon ja sen alttarin siunauksen.
Näin meidän ei tarvitse mennä Ruotsin malliin omantunnon klausuuleineen vaan asia on ratkaistu katsomalla asian minimiä.
Kahta eri aviokäsitystä ei myöskään täydy alkaa katsomaan puhumatta kirkolliskokouksen vaivaamisesta moisella asialla.
Voiko iloon olla aihetta enempää tämän asian kanssa.
50.ti 60.ti tilanne Piispallisessa arvioinnissa katsoo ehkä nyt uutta passaamisen mahdollisuutta.”
KHO.n päätös oli hyvä kun se ei halunnut asiaa katsoa virkaoikeudellisesti jolloin tästä eteenkinpäin lainhoito·oikeuteen liittyy edellisen hoitovelvoite kohdella sen piiriin kuuluvia Ihmisiä samanarvoisesti.
Kirkossa ei päivääkään ole haastetta katsottu kirkon lain eikä järjestyksen asiassa ja näin käsikirjan lupaukset ovat sanoissa siunauksessa katsottava myös samansukupuolista konsensuksen vahvistamista pyytäville.
Aivan mahtavaa toistaiseksi,..
Kun kävisi Kapitulien käyvän antamaan ankarampia rangaistuksia esimerkiksi määräaikaisten erottamisten muodossa eivät ne epäselvän tilanteen ja suhteellisuusperiaatteen mukaan arvioiden menesty ainakaan valitusmenettelyyn tultaessa.
Näin tuleva on paljolti siinä miten Piispamme passaavat nyt pöydällä olevaa jakoa itsekullekin osallistujalle.
No voi helkkari tätä touhua! Juuri kun KHO antaa kovaa maata jalkojen alle ja vahvistaa, että kirkolla on täysi oikeus toimia oman oppinsa mukaan, niin eikös vaan kirkon puolelta sama sekoittaminen jatkuu. Faktat siis kuntoon: kirkon oppi selvä (todellakin: oppi!) ja sen mukaan kirkossa aivan johdonmukaisesti vihitään. Kirkolla on myös oikeus halutessaan ojentaa tästä normista poikkeavia pappeja. En tiedä onko se viisasta mutta niin voi tehdä, koska KHO:n mukaan kirkon oppiperusta tässä asiassa on kirkas. Tätä ei pidä nyt enää avata ja sotkea vaan etsiä tietä eteenpäin. Muuten emme ikinä löydä ratkaisua tähän jäytävään ongelmaan.
Sori tuohtumus, mutta mulla menee hermo tähän riitelevään porukkaan, joka ei löydä yksimielisyyttä sitten mistään. Ei edes faktoista vaikka itse KHO ne vahvistaisi.
Ei tässä muusta ole kyse kuin tekemättömästä työstä mihin kirkossa on joltisen hyvin ollut aikaa katsoa kirkollisen vihkimisen osallisuudesta nauttimaan vain tunnistettavasti mies ja nainen.
Aatteleppa kirkon suunnitelmaa tulevaisuudessa strategiastaan onko se jo ennestään tunnistettavien asioiden uudelleen asettulua työryhmissä vai jotakin muuta.
Timo, polta vain rauhassa päreesi 🙂 Ongelma on siinä, että KHO on tehnyt niin sanotusti väärän päätöksen. Tai oikeammin oikean ratkaisun väärän opin pohjalta…
Timo Pöyhönen: ”Ei edes faktoista vaikka itse KHO ne vahvistaisi.”
Huvittavaa nostaa KHO Jumalaksi sanalla ”itse”.
KHO itse näkee todella olevansa itse Jumala, kun sen ei tarvitse noudattaa Suomen lakia. Voin KHO:n laittomuuden todistaa asiakirjoista, jotka liittyvät viranomaistoimituksessa tapahtuneeseen valehtelemiseen. Valitus Vaasan hallinto-oikeuteen ei johtanut viranomaispäätöksen kumoamiseen, vaikka pystyin todistajalausunnoilla osoittamaan viranomaispäätöksen kestämättömyyden. KHO oli seuraava etappi, josta pyysin nimenomaan perusteluja sille, mihin lainkohtaan alemman oikeuasasteen päätös perustui.
KHO päätti olla perustelematta päätöstä, joten hävisin jutun. Toki tiesin alun pitäen, että jos KHO perustelee lailla, niin se lankeaa ansaan. Vältääkseen ansan, KHO:n oli pakko olla ottamatta lantaa laillisuuteen. Laittomuus voitti.
Koska KHO:n toimintaa valvoo eduskunnan oikeusasiamies, niin siirsin tuomion sinne ja kysyin, miksi KHO ei perustele päätöstään, vaan vetää ”tuomion” kuin taikuri kanin hatusta. Eduskunnan oikeuasiamies joutui tapauksen tutkittuaan nostamaan kätensä pystyyn. Hän totesi, että KHO voi tehdä niin ja se nyt vain on sellainen maan tapa.
Leevi Häikiö on huomannut saman asian kuin minä, sillä hän toteaa blogisssan: ”Korkein hallinto-oikeus on perustellut päätöstään paljolti lain ja kirkkojärjestyksen ulkopuolisella aineistolla, vaikka oikeudenkäytön tulisi perustua lakiin.”
Lakiin perustuvaa päätöstä etsin minäkin omassa jutussani enkä löytänyt minkäälaista halua pitäytyä lakiin. Viranomaispuolella oli jos minkälaista oikeusoppinutta ja jutut olivat koomisia, kun heidän oli pakko perustella viranomaispäätöstä jaarittelemalla sivukaupalla asian vierestä.
Ykstyinen kansalainen häviää kantelunsa 10 -1 viranomaisten kanssa. Viimeistään KHO:ssa, koska se ylimpänä oikeusasteena voi soveltaa lakia viranomaiskorruption sisäistä logiikkaa noudattaen.
”mutta miten kirkko toteuttaa kirkkolaissa (siis laissa) jokaiselle kirkon jäsenelle annettua oikeutta kirkon pyhiin toimituksiin, kun kirkkolain 1 luvun 4 § ja kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:n 2 momentti ovat edelleen nykyisen sisältöisenä voimassa?”
Kirkko ei ole antanut oikeutta muuta kuin niihin pyhiin toimituksiin jotka se on itse opillisista syistä määritellyt. Homoseksuaalien vihkiminen kirkolliseen avioliittoon ei kuulu näihin oikeuksiin. Laittoman palvelun vaatiminen ei kuulu kirkon palveluihin.
Tässä arvokonfliktissa ei taida KHO:n päätös paljon painaa.
Siltä se todellakin näyttää. Voi meitä.
Suomessa noudatetaan Suomen lakia, ihan niin kuin Leena Häikiö kirjoitti.
Anteeksi: Leevi Häikiö.
Kyllä, näin kaikki mitä kirkkolaki ja sen järjestys koskee avionvahvistamisia katsoen on kirkossa epäselvyydessä edellistä katsoen enemmän kuin harkinnanvaraista KHO.n päätöksen jälkeen huomata mihin papin virkaoikeudellinen toimivalta katsoa lainhoitovelvoitteensa huolimiseen sen asiallista käyttöä huomaten vahvistaa myös samansukupuolisten konsensusten vahvistaminen.
Näin pappia voidaan moisesta moittia mutta suhteellisuusperiaatteen katsomisella ankarampiin rangaistuksiin ei ole edellytyksiä viimeistään valitusasiassa.
Näin kirkon virassaolevaa pappia ei voi moittia vuosia ennen syntyneen tekemättömän työn vaikutuksista nyt saatuun päätökseen minkä asiaan vihkiytyneet, usein hyväpalkkaiset, olisivat voineet saattaa tiedoksi eteenpäin niin kirkolliskokoukseen kuin Piispoille asian ratkaisemiseksi.
Onko totta ettei tässä kärrynpyörityksessä kirkkohallitus olisi delekoinut asiaa arvioitavaksi asiaatunteville kun huomatakseni asiantuntijapalveluita kirkkohallitus käyttää muunkin omaisuuden katsomiseen liittyvissä asioissa.
Piispojen uskon kyllä olleen asiasta hyvin tietoisia mutta He ovat käyttäneet Kirkolliskokousta selkänojanaan.
Ratkaisua arvioitaessa asettuu olennainen painoarvo sille, tarkastellaanko avioliittoon vihkimistä uskonnollisessa yhteisössä ensisijaisesti viranomaistoimena, vai uskonnollisena riittinä, jolla on yhteiskunnassa tunnutettuja oikeusvaikutuksia.
Tuomiokapitulilta varoituksen saanut pastori painotti omassa vastineessaan ensin mainittua seikkaa ja tälle painotukselle kallistui myös hallinto-oikeuden äänestyspäätöksessä enemmistö. Hallinto-oikeudessa vähemmistöön jäänyt painotti enemmän jälkimmäistä näkökulmaa. Tälle kannalle kallistui lopulta myös KHO:n enemmistö.
Kirkkolaki edellyttää kirkon toimivan oman tunnustuksensa mukaisesti ja tämä on asian suhteen riittävä oikeusnormi. Oikeusistuin ei itse arvioinut, eikä voimutkaan arvioida asiassa opillisia seikkoja. Kirkon oppi on se mikä kirkon opiksi on ilmoitettu, eikä oikeusistuimen asiana ole määritellä missä tai miten uskonnollisen yhteisön tulee oppinsa määritellä.
Äänestyspäätöksessä vähemmistöön jäänyt oikeusneuvos tosin sortui näpertelemään pohjoismaisten naapurikirkkokuntien opillisilla käsityksillä.
Se juristien koulukunta, joka edellyttää uskonnollisten riittien kaikkien edellytysten viemistä lainsäädäntöön voitti siis äänestyksen hallinto-oikeudessa, mutta jäi vähemmistöön korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Molemmat juristikoulukunnat jatkavat keskinäistä näkemyseroaan varmaankin hamaan paruusiaan saakka, mutta tämä yksittäinen asia on kuitenkin tällä erää ratkaistu.
Vielä erityishuomioksi että Leevi Häikiön viittaama kirkkolain 1 luvun 4 § käsittelee kirkonjäsenyyden lakkaamista, eikä käydyssä keskustelussa ole lainkaan esitetty, että kirkon avioliittokäsityksen vastaisesti avioliittonsa solmineet jäsenet tulisi erottaa seurakunnasta.
Kirkkojärjestyksen 1 luvun 4 § 1 momentin mukaan kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista muista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti. Kirkkojärjestyksen luvun 1 luvun 2 §:n mukaan kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.
Tulisiko tästä päätellä, että riittää kun käytettävät kirjat ovat tunnustuksen mukaisia, mutta itse pyhien toimitusten ei tarvitse olla? Näin ei tule päätellä, sillä kirkkolain 1 luvun 2 §:n perusteella kirkon tulee toimia tunnustuksensa mukaisesti.
Tämä huomioksi myös niille, jotka perustelevat samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä sillä, ettei tätä mahdollisuutta ole erikseen rajattu pois kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 § 2 momentissa. Sen lisäksi mitä ko. kirkkojärjestyksen kohdassa sanotaan, kirkollisen toimituksen tulee olla toimitettu kirkon tunnustuksen mukaisesti.
Erityshuomiona niille, joiden mielestä vetoaminen tässä kohdin kirkon tunnustukseen johtaa kirkon jäsenten erilliseen kohteluun. Kuvatun kaltaisen erilaisen kohtelun peruste tulee suoraan perustuslain turvaamasta uskonnonvapaudesta ja edelleen yhdenvertaisuuslaista, joka nimenomaisesti sulkee uskonnon harjoittamisen ko. lain soveltamisen ulkopuolelle. Lain perusteluissa kirkollinen avioliittoon vihkiminen on erikseen mainittu esimerkkinä uskonnonharjoittamisesta, johon yhdenvertaisuuslakia ei sovelleta.
Huomioksi että kirkon yksittäisellä jäsenellä on perustuslainturvaaman uskonnonvapauden mukaisesti täysi oikeus joko osallistua tai olla osallistumatta uskonnonharjoittamiseen. Hänellä ei kuitenkaan ole sellaista oikeutta, että kirkon uskonnolliset riitit mukautettaisiin hänen henkilökohtaisen vakaumuksensa mukaisiksi. Samalla on syytä muistaa, että yhteiskunta takaa myös kirkon jäsenille yhdenvertaisen mahdollisuuden ei uskonnolliseen avioliittoon vihkimiseen, sitä mahdollisuutta ei siis tarvitse hakea kirkosta.
Tässä taitaa käydä samalla tapaa kuin virkakysymyksessä. Asiaa vatvotaan kirkolliskokouksessa ja mediassa X kertaa niin kauan, että saadaan aikaan joko kirkon avioliittokäsityksen muutos tai papeille oikeus vihkiä myös spn-parit avioliittoon. Aluksi papit saavat kieltäytyä (kukapa välittäisi kanttoreista tai suntioista) mutta pian oikeus selitetään joko siirtymävaihetta koskeviksi ”väistämissäännöiksi” tai ihmisoikeusloukkaukseksi. Ja sitten varsinkaan papiksi ei pääse sellainen, joka kieltäytyy. Perusteluna on se, että se, mitä Raamatusta voi lukea, ei voi tieteen, etiikan yms valossa pitää paikkaansa tänä aikana. Ja sitten selitetään hurskaasti, että kirkolliskokousta ohjaa päätöksenteossa Pyhä Henki (=silloin, kun tehdyt päätökset ovat ns. oikeita).
Kiitos Jukka Kivimäelle ja Sami Paajaselle selventävistä ajatuksista. Pappi nyt vain on lupautunut kirkon järjestyksen lisäksi noudattamaan myös kirkon oppia. Tämän on KHO myös aivan oikein todennut. Kyllä kirkolla on avioliittokäsitys, jonka mukaan sen tulee toimia. Jos se tehdään mahdottomaksi, kirkolle on varmaankin parempi vaihtoehto luopua pappien oikeudesta vihkiä avioliittoon, jolloin kaikkien avioliitot solmittaisiin siviilimenoin niin kuin monissa maissa tapahtuukin.
Jos pappeus irrotetaan teologisesta perustastaan ja ymmärretään vain virkamiesoikeudellisesti, voi se tuottaa kummallisia johtopäätöksiä. Mm. sellaisia, ettei pappi kirkollista toimitusta suorittaessaan harjoittaisi uskontoa vaan lähinnä (vain) loisi edellytyksiä toisten uskonnon harjoittamiseen.
Huomioksi että ottaessaan vastaan pappisvihkimyksen kirkon pappi on itse suostunut oman yksilöllisen uskonnonvapautensa rajoitukseen. Hän ei siis voi uskollisia toimituksia toimittaessaan soveltaa omaa henkilökohtaista vakaumustaan, vaan hänen tulee toimittaan ne kirkon tunnustuksen mukaisesti.
Lisäksi on erotettava käsitteet pappisvirka ja papinvirka. Papin virassa olevan on paitsi suoritettava kaikki virkatehtävänsä kirkon tunnustuksen mukaisesti, myös suoritettava nimenomaan ne virkatehtävät, jotka hänen kulloiseenkin virkavelvollisuuteensa kuuluu.
Toisin kuin pelkästään pappisvirassa oleva pappi, papinvirassa oleva pappi ei siis voi ”väistää” sellaisia virkatehtäviään, joille hänen omatuntonsa on arka.
Oulun tuomiokapitulin kannan mukaan samaa sukupuolta olevien kirkollinen avioliittoon vihkiminen ei ole paitsi papin virkavelvollisuuksiin kuulumaton asia, vaan myöskin pappisviran virkavelvollisuuksien vastainen asia.
Jukka: Et nyt ehkä sitten lukenut Leevi Häikiön perusteltua kannanottoa, vaan pitäydyit omaan, toki jo moneen kertaan esilletulleeseen laintulkintaasi.
Leevi Häikiöllä on sen verran kova meriitti lakiasioista, että en ihan helposti lähtisi hänen puheenvuoroaan ignoroimaan.
Toki ymmärrän, että sinua Leevin argumentointi harmittaa.
Seija Rantanen
Laintulkinta ei ole omani, vaan sama johon KHO päätyi ja johon muonet muut ammattijuristit ovat jo aiemmin päätyneet. Erityishuomioksi vielä, että esim. LHPK:n siirtyneitä pappeja ja ns. sateenkaaripappeja tulee ja on tullut kohdella samankaltaisissa tilanteissa samalla tavalla. Juristi joka ei näin tee, on mennyt ammattietiikassaan harhaan.