Naisille saatiin aikanaan pappisoikeudet, mutta samalla ne mahdollisuudet meni niiltä teologiopiskelijoilta, jotka sitä vastustivat. Nyt ollaan lehtorin viran kimpussa ja pyritään se kieltämään. Kiellon seurauksena moni nainen menettäisi mahdollisuuden tomia kirkollisissa tehtävissä.
Ovatko ne naiset nyt tulilinjalla, jotka eivät pappeutta itselleen halua, mutta tahtovat toimia lehtoreina?
Lehtorin virkakysymys.
Tulilinja on aika raju ilmaus, miehinenkin. Kuinka monta lehtorin virkaa mahtaa seurakunnissa olla? Luulisin, että perheneuvojan tai sairaalasielunhoitajan työhön voi hyvinkin päästä ilman pappisvihkimystäkin.
Blogisti P. Pesonen viitannee tässä blogissaan Olli Seppälän, juttuun, jonka mukaan lehtoraatti tulisi lopettaa.
Itse näen, että pelkkä ja pappeihin ja diakoneihin ei toteuta kovin hyvin erilaisten armolahjojen kirjoa. Hengelliselle äidinviralle olisi varmasti naislehtorien kautta tarvetta.
Jatkan vähän kommenttiani, jossa oli kirjoitusvirheitä (kiitos moderaattorille, joka jo osan korjasi).
Piti kirjoittaa: ”Itse näen, että pelkkä jaKO pappeihin ja diakoneihin ei toteuta kovin hyvin erilaisten armolahjojen kirjoa. Hengelliselle äidinviralle olisi varmasti naislehtorien kautta tarvetta.”
Lisäksi voisin vielä täydentää, etteivät kaikki teologimiehetkään omaa paimenvirkaan sopivia lahjoja, mutta voisivat silti usein toimia tietyiltä osin teologisina asiantuntijoida… sikäli lehtoraattia voisi kehittää esim. myös tällaisen asiantuntijuuden suuntaan.
Nähdäkseni lännen kirkon historiallinen virkakehitys on kaventunut konstantinolaisen laitoskirkollistumisen kautta. Näkisin rikkautena, jos virkoina olisivat yhä esim. evankelistan ja (esi)rukoilijan tehtävät. Siksi lehtoraatin alasajo lähinnä kaventaa jo entisestään kapeaa Jumalan rikkaiden (armo)lahjojen tunnistamista suomalaisessa kirkollisuudessa. En lähde arvailemaan lehtoraatin kyseenalaistajien motiiveja. Itse en näe lehtoraattia minään hyvitysvirkana (kuten O. Seppälä), vaan pikemminkin mahdollisuutena; ei toki vielä täysin kattavana armolahjojen käyttönä, mutta itsessään positiivisena asiana.
Lehtorin virka on aika kummajainen kirkkohistoriallisesti ja teologisesti. Lehtoraatin lakkauttamisessa ei siksi ole kysymys mistään ajojahdista. Lehtoraatti oli aikoinaan jonkinlainen kompromissi.
Nähdäkseni tässä on kaksi kysymystä, joita ei tule sekoittaa keskenään. Toinen on se, tarvitaanko kirkossa lehtorin virkaa. Jos tarvitaan, se pitäisi kai olla avoin myös miesteologeille. Toinen kysymys on, onko kirkossa työtä teologinaisille, joilla ei ole pappisvihkimystä.
Kiinnostuin kysymyksestä luettuani juuri tuon Olli Seppälän jutun. Kaikki teologiaa opiskelevat naiset eivät tosiaankaan hyväksy naispappeutta. On tietysti totta, että lehtorin virka on alunpitäen tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta asiassa ei nyt oteta huomioon sitä, että lehtorinviralle on yhä selkeä tarve kirkollisessa kentässä.
Kannatan lehtorin työn säilyttämistä kirkon työvalikossa. Rippikoulun vastaavana asia toimisi hyvin ja papiksi vihityiltä jäisi aikaa tärkeämpään.
Isäni äiti on Tornion Oivoja ja samaa sukua oleva Hjördis Oivo on ensimmäinen Oulun Tuomiokirkkoseurakunnan naislehtori. Muuten suvussa kovasti harjoitettiin Pelastusarmeijan asiaa.
Edelliseen liittyen olen aiemmin esittänyt ajatusta Teologisen Tiedekunnan uudistumiseen ajan haasteissa. Näin tiedekunta opiskelijoilleen tarjoaisi kolmea vaihtoehtoa, joista yksi olisi seurakuntatyö papin ominaisuudessa.
Mitähän sitten olivat ne kaksi muuta joihin hyvin sopisi lehtorin status tietysti asian mukaisella palkalla. Näin lehtorin asiaa ei saa haudata vaan katsoa niin tämän päivän kuin tulevan päivän haasteita.
Toki opintosuunnan vaihtaminen tulisi olla luvallista kutsumuksen selkiytyessä.
Nyt tuli Väisäsen Pekalta tulenarka kommentti, ”papiksi vihityiltä jäisi aikaa tärkeämpään.” Toivottavasti keskustelu ei siirry seurakunnan tehtävien tärkeysjärjestykseen….:)
Vakavammin puhuen, näyttää siltä että seurakuntien mahdollisuudet palkata eli tarjota työtä ylipäätään ovat vähenemässä. Teologian maisterin opintoja käytännöllisemmän ja lajja-alaisemman koulutuksen omaaville saattaisi tulevaisuudessa olle paremmin käyttöä kuin akatemiasta valmistuneille maistereille.
Olenpa vain huomannut, että kirkossa ollaan valmiimpia kehittämään kuin lakkauttamaan. Siksi lehtorit saanevat rauhassa jatkaa työtään.
Hannu Paavola. Tässä on monia ulottuvuuksia. Yhtäältä kirkon ongelma on karmea hierarkkisuus, jossa papit ja mieluiten vielä kirkkoherrat ovat niitä ”oikeita” työntekijöitä joihin keskittyy viisaus ja muut ”rupusakkia”.
jos vähän kärjistää. Ei ihme, että pappisvihkimyksestä saatiin tehtyä tasa-arvokysymys ja lehtorit tunsivat alemmuutta. Toisaalta on selvää, että vain harva seurakunta pärjää pelkän papin, kanttorin ja diakonin yhdistelmällä. Ellei sitten tehdä kuten Lähetyshiippakunta viisaasti on menetellyt: keskitytään pastoreihin ja tehdään muu mahdollisimman paljon vapaaehtoistyönä pienissä seurakuntayksiköissä. Komppaan ajatustasi laaja-alaisemmasta koulutuksesta. Olen joskus tuuminut, että teologikoulutuksen voisi siirtää ammattikoulu-ammattikorkeakoulu -pohjalle, jotta työntekijät saisivat niitä valmiuksia, joita oikeasti seurakuntatyön arjessa tarvitaan. Vaikka akateemista teologiaa korkealle arvostankin. Teologit voisivat sitten jatkaa korkeampiin oppiarvoihin sikäli kuin kiinnostusta ja kykyä riittää.
Kun kirjoilla olevista jäsenistä alle kaksi prosenttia osallistuu säännöllisesti Jumalan palveluksiin, ja kun alle prosentti on säännöllisessä ehtoollisyhteydessä voi kysyä Jumalanpalveluskeskusajatuksen perään, mihin kaikkien työntekijöiden tulisi olla sitoutuneita, mistä moinen työnäky jatkuvana, autuaaksitekevänä , syntyy.
Näin keskeinen asia opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä jää taka·alalle sen sijaan että Kristuksen Uhrin uudelleen uhraamista jokaviikkoisena halutaan pitää keskeisenä huolimatta Kristuksen Uhrin olleen kertakaikkisen.
Emmekö asiasta voisi keskustella vaan onko asia keskustelun tavoittamattomissa.
Itse olen kymmenissä, jos useammassa sadassa, kommentissa tuonut esille sielun hoito·opetuksen asiaa mitä kirkoltamme toivoisin. Kyse on asiasta minne psykologiakin katsoi ennen luonnontieteellistymistään.
Toki lupaamansa sielunhoito on asiaa kirkoltamme mitä kirkko jostain syystä ei avaa jotta sen perään voisivat Ihmiset kysyä.
Ajatukset lehtorin virasta kuin työtehtävästä tulevaisuudessa syntyvät pappien johtamassa kirkossa kateudesta ja pelosta.
Ei haluta myöntää asiaa lehtoreitten toimenkuvassa sopivalla koulutuksella ja ohjauksella ilman papin statusta olla auttamassa Ihmisiä nuoruudesta vanhuuteen samoin kuin työelämässä palvelevia aina haastavissa kysymyksissä oman elämän arvopäämäärien kuin läsnäolevien kysymysten vierellä.
”Naisille saatiin aikanaan pappisoikeudet, mutta samalla ne mahdollisuudet meni niiltä teologiopiskelijoilta, jotka sitä vastustivat.” Näinhän elämässä käy. Oikeudet menetetään, kun niitä vastustetaan.
Lehtorin työn säilyttäminen niin mies kuin naismaisterille tulevaisuudessa ilman papin statusta hyvin voi olla kirkon tulevaisuuden avaimia.
Täällä ollut ajatus ammattikorkean yhteistyöstä on myös hyvä kun halua opiskelijalta löytyy niin lasten, nuorten, aikuisten, kuin vanhusten kohtaamiseen.
Kenellekään ei pitäisi olla huomaamisesta pois nuoremme tarvitsevan koulukuraattoreiden työn lisäksi usea·alaista vierelläkäymistä elämisensä haasteisiin joista asioista monet heikosti tiedostetun lisäksi ovat alitajuisia, ja näin sanallisesti usein hitaasti tavoitettavia yhteisesti jaettavaksi ja niistä edelleen keskustelemiseksi eteenpäin pääsemiseksi.
Nuoret aikuiset, työssä jo olevat, ja vanhuksemme kuuluvat samaan asiahoito kokonaisuuteen.
Näin lehtorin työn alasajo on käsittämätön ajatus kirkon mahdollisuuksissa palvella, antaa sielun hoito·opetusta, ja ennenkaikkea kulkea Ihmisten rinnalla eri ikäkausina.
Edellisen toteutuminen tarkoittaisi Tiedekunnan joltista uudistumista, mutta eiköhän asia ole siellä jo vireillä.