Olen perusseurakunnan kasvatti – siellä tulin uskoon, tai siis kasvoin uskoon, tai siis usko tuli minuun, tai siis lakkasin vastustelemasta…ihan miten vain 🙂
Sen jälkeen olen liikkunut melkein kaikkien kirkossamme vaikuttavien virtausten piirissä: ollut viidesläinen, karismaattinen, kansankirkollinen, hiljaisuuden ystävä, ekumeenikko ja yhteiskristillinen. Olen elänyt monia uskon vaiheita; ollut palava ja kuiva, epäilevä ja varma. Olen työskennellyt useimmilla kirkon sektoreilla; paikallisseurakunnassa, yhtymässä ja useammassakin järjestössä. Olen monissa asioissa konservatiivi ja aika monessa myös liberaali, uudistusmielinen – haluan säilyttää ja kehittää yhtä aikaa. Mikä siis olen – sen sinä varmaankin tiedät minua paremmin?
Yhtä asiaa olen kirkon piirissä ihmetellyt ihmettelemästä päästyäni: sitä, miten nopeasti ja peruuttamattomasti olen saanut mitä ihmeellisempiä leimoja otsaani. Se on tapahtunut nanosekunnissa, ehkä yhden keskustelussa heitetyn kommentin perusteella. Tai usein ei tarvita edes sitä kommenttia vaan riittää, että on tiettyyn aikaan tietyssä paikassa. Tai ei edes sitä. Olen törmännyt ihmisiin, joilla on ollut minusta voimakas mielipide ilman, että olen ollut heidän kanssaan edes samassa tilassa tai ilman, että he ovat koskaan edes lukeneet minusta riviäkään. Jotenkin he vain tietävät millainen olen.
En ole ainoa merkitty. Lähes kaikki tietämäni kirkon ja herätysliikkeiden ihmiset kantavat näitä leimoja otsassaan. Joku on liberaali. Oli kuulemma kerran sanonut jossain jotain vähän epämääräistä. Toinen on konservatiivi, koska oli käynyt jonkin järjestön tilaisuudessa, kuulemma. Joku on veneenkeikuttaja ja yhteistyökyvytön. Joku on niin kansankirkollinen. Joku karismaatikko. Joku taas vitoslainen. Tai jonkun usko on kuulemma kriisissä. Toinen on niin jyräävä. Se ja se vastustaa varmaan naispappeutta. Ja luultavasti naisia ylipäätään. Niin ja se on ihan kauhea äärifeministi. Tai mitä nyt kenestäkin keksitään.
En kuvittele tällä blogillani lopettavani ilmiötä. Kirkko on kai sen verran pieni yhteisö, että leimat ovat osamme. Mutta haluan kuitenkin sanoa, että en välttämättä ole juuri sellainen kuin miksi sinä lukijani minut luokittelet. Etkä ehkä sinäkään tunnista itseäsi siitä kuvasta joka minulla on sinusta. Yritän kilvoitella, että en änkisi sinua liian ahtaaseen boksiin. Vähintään aion kilvoitella siinä, että en muodosta sinusta kuvaa sen perusteella, mitä sinusta sakasteissa puhutaan vaan vain sen perusteella, miten itse sinut koen, kun keskustelen kanssasi.
Erinomainen kirjoitus, tärkeä asia. Ihmiset ovat hämmästyttävän monenlaisia, jos annamme itsellemme mahdollisuuden tutustua heihin hiukankaan paremmin.
Ymmärrän, että monilla on joku yksittäinen aivan luovuttamaton asia, josta hänen mielestään ei voi ajatella toisella tavoin. Usein kyse on asiasta, joka on hyvin henkilökohtainen ja kenties oman identiteetin ytimiin menevä. Se on inhimillistä. Ymmärrän, että jokainen kaipaa ja tarvitsee turvallista tilaa.
Samalla niin kovasti toivoisin, että aito, vilpitön vuorovaikutus mahdollisimman eri tavoin ajattelevien ihmisten ja myös eri tavoin uskovien tai uskomattomien kesken olisi mahdollista. Siinä voi aina yllättyä. Iloisestikin.
Emilia Karhu
Olen tällainen rivijäsen myöskin joka pitää konservatiivisiä arvoja hyvin tärkeinä. Toisaalta olen valmis tarjoamaan erilaisia messutoteuksia kansalle, koska arvelen, että sitä kautta kirkko tavoittaa entistä enemmän ja esimerkiksi nuoriakin. Tolkullisten liberaalien kanssa, joita kuuluu tuttuihini, uskoisin pystyväni tekemään yhteistyötä, jos tarvitaan. Myös teidän liberaalien on ymmärrettävä, että kirkko on moniääninen.
Antto Hautamäki
”Myös teidän liberaalien on ymmärrettävä, että kirkko on moniääninen.” Tämä on hyvä esimerkki leimaamisesta. Se yksi piirre on keskenään hyvinkin erilaisten ihmisten niputtaminen yhteen kaavaan: ’te liberaalit’. Itseään on mahdollisuus arvioida avarammin: ’Olen tällainen rivijäsen myöskin joka pitää konservatiivisiä arvoja hyvin tärkeinä.’
Mitä muuten ovat ’konservatiiviset arvot’?
Mietin tätä:
Miksi evl-kirkon piirissä nähdään usein kovasti vaivaa, jotta ei tultaisi määritellyksi jollakin selkeillä käsitteillä? Onko se jokin suojautumiskeino? – Jos näin, niin keneltä?
Tämä blogi kätkee mielestäni melko tehokkaasti blogistin identiteetin. Olen toisinaan miettinyt sitä, että menettääkö taitavasti itsensä määrittelemättömäksi tekevä henkilö ehkä jotakin…
Päinvastoin, mähän olin avoimempi kuin varmaan koskaan blogeissani!
Leima avaa ovia. Leima sulkee ovia. Leima kertoo kuka sinä olet. Leima jättää kertomatta paljon. Leima pelkistää. Leima rajoittaa. Leima uhkaa. Leimalla varustettu voi menettää paljon kuten Manu Ryösö miettii. Leimaton on myös väritön ja helpommin sulautuu massaan. Ilman leimaa voi sivusta kommentoida saamatta leimaa, jäämättä määrittelemättömäksi. Leimaton on vapaa arvostelusta. Kuka kuuntelee leimatonta? Ketä leimaton kiinnostaa? Onko leimattoman palkkaaminen leimallisille helppoa vai uhka? Kenen joukossa seisot, kenen lippua kannat?
Leima voi olla negatiivinen. Jolloin se merkitsee hylkäämistä. ”Et kuulu meihin”. Leima voi olla myös positiivinen. Luen Timo aina mielenkiinnolla sinun blogisi, koska sinussa on hyvän tyypin leima.
Blogistilta tärkeä muistutus meille kaikille. Sanotaan, että pelko on paras aidan rakentaja. Raamatussa taas kirjoitetaan, että Rakkaus karkoittaa pelon.
Miksi pelkäämme niin paljon ja rakennamme niin helposti aitoja toisten ympärille, ja lyömme leimoja juuri niiden otsaan, joita emme edes kunnolla tunne?
Tulee mieleen Jeesus ja spitaaliset, sekä opetuslapset, joilta puuttui rohkeus. Siltojen rakentajat ovat aina uteliaasti menneet uutta kohti, kun lahkoissa taas helposti rakennetaan korkeat aidat suojaksi.
Jospa tuntisimme toisemme vain Armon ja Totuuden mukaan, emmekä lihan mukaan vaan sen Armon Hengen, joka meidät kaikki lopulta Pelastaa ilman omia ansioita.
Nykyiselle keskusteluilmapiirille on ominaista jyrkät mustavalkoasenteet. Kuitenkin ei ole vain kahdenlaisia mielipiteitä, saati sitten vain kahdenlaisia ihmisiä. Enemmän soisi olevan tilaa tuommoiselle toisaalta-toisaalta-ajattelulle, sillä todellisuus ei kuitenkaan ole joko-tai, vaan useinkin sekä-että. Tarkoitan siis sitä, että hyvinkin vastakkaisia kantoja voidaan aivan oikeutetusti perustella. Kirkossa saa ja pitääkin olla sekalainen seurakunta. Ainoa asia, joka rajaa kristittyjen joukkoa on pysyminen uskontunnustuksessa, kaikesta muusta saa olla montaa mieltä.
Kari Paukkunen sai kiinni ajatuksistani. – Leimoihin liittyvät asiat ovat monisyisempiä… Itsessään leimaaminen voi olla negatiivista, mutta usein rohkeus näyttää väriä ja ”leimaantua” luo myös luottamusta, joka voi avata ovia… Vai mitä?
Kristityt ovat aina kantaneet tiettyä stigmaa, jonka Jumala on lyönyt otsaan. Lyötiinhän Jeeuskseenkin häpeä leima ja Hänet maailman silmissä häpäistiin ristillä.
Kuitenkin on Jumala saattava kerran häpeään ne jotka Hänen uhrinsa ylenkatsovat.
Leima voi toisiaan olla kahtalainen. Paavali kirjoittaa seuraavassa rohkeasti kantamaan Kristityn leimaa ihmisten edessä.
”Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen. Älä siis häpeä todistusta Herrastamme äläkä minua, hänen vankiaan, vaan kärsi yhdessä minun kanssani vaivaa evankeliumin tähden, sen mukaan kuin Jumala antaa voimaa, hän, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsumuksella, ei meidän tekojemme mukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa ennen ikuisia aikoja, mutta nyt ilmisaatettu meidän Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen ilmestymisen kautta, joka kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden evankeliumin kautta, jonka julistajaksi ja apostoliksi ja opettajaksi minä olen asetettu. 2.Tim.1:7-11
Voin toki ymmärtää blogistin toiveen varoa harkitsematonta ja pelkistävää leimaamista. En kuitenkaan pidä realismina, enkä edes ideaalina, että tietyt uskon identiteettimerkit voitaisiin täysin häivyttää ja olla vain sisaruudessa ja veljeydessä kuin pienet ihanat lapset. Se olisi toki kaunista, muttei vielä todellisuutta. – Paavali kirjoittaa:
”Täytyyhän teidän keskuudessanne olla puolueitakin, että kävisi ilmi, ketkä teistä kestävät koetuksen.” 1Kor.11:19
”En kuitenkaan pidä realismina, enkä edes ideaalina, että tietyt uskon identiteettimerkit voitaisiin täysin häivyttää ja olla vain sisaruudessa ja veljeydessä kuin pienet ihanat lapset.” Miksi ’uskon identiteettimerkit’ olisivat välttämättä sen esteenä, että voisimme olla ’sisaruudessa ja veljeydessä kuin pienet ihanat lapset’? Yhteys, josta meidät kristityt pitäisi tunnistaa, on mielestäni sitä, että tunnistamme ja tunnustamme toisemme sisariksi ja veljiksi Kristuksessa kaikista ’identiteettimerkeistämme’ huolimatta.