LEIRIVAARIN KERTOMUKSIA 1
Taas,kova innostus mahdollisuudesta riparille, valtaa päivittäistä pohdiskeluani. Sain kutsun Keravan seurakunnalta yhdelle ensi kesän leirille ohjaajaksi. Pääroolina leirivaari. Tavoite on luoda yhteyksiä tavallisen seurakuntalaisen ja nuorten välille. Nuorisotyö kun on jäänyt erilleen muusta seurakunnan toiminnasta, niin täällä, kuin monessa muussakin paikassa. Nuoret tulisi saada mukaan muuhunkin seurakunnan toimintaan, kuin omaansa. Mikä tärkeintä heidän tulisi saada kokea se muukin omakseen.
Keski-iän kynnyksellä ja parhaassa iskussa ollessani pyysi Lapinjärven nuoriso-ohjaaja minua sijaisekseen. Sitten saman pyynnön sain vielä kirkkoherralta ja kiinnostusta riitti jo silloin. Sain virkavapaan verotuksesta ja lähdin puuhaamaan olematonta nuorisotyötä pieneen seurakuntaan. Koulutustahan mulla ei sillon vielä ollu. Sitte yksi mummo rukoili mulle rakkautta nuorisotyöhön ja tässä sitä nyt sitte ollaan. Ihan koukussa nuoriin ja erityisesti rippikoulutyöhön. Harrasteena aina yhtä innostava.
Asenteesta jonka silloin sain, en eroon ole päässy, enkä kovasti ole siitä pois pyristelly. Nimittäin vasta alkajan asenne. Haluan oppia jatkuvasti lisää. Koen yhä olevani vasta-alkaja. Jokaisella kohtaamisella nuorten kanssa voi oppia lisää. Leirit ovat siihen mahtavia tilaisuuksia. Luulenpa, että opettaessani lapsia opin itse heiltä paljon enemmän, kuin he minulta.
Nyt tämä leirivaarin rooli vain antaa ihan uuden näköalan ja haasteen koko hommaan. Miten voin unohtaa oman ammatillisuuteni, jota vuosien varrella olen hankkinut ja omistautua vanhan höperön ukon rooliin. Samalla säilyttäen oman arvokkuuteni ja nuorten kiinnostuksen.
Milläpä muulla, kuin olemalla heistä kiinnostunut.
Yksi hyvä ystäväni kertoi, miten hän opettajana luokkaan tullessaan ei muka osannut avata ovea. Jos piti vetää, niin hän työnsi tms. Lapset antoivat kilvan ohjeita. Joku kysyi: ”miten sä voit olla noin tyhmä. Ettet osaa edes ovea avata”.
Näin toimien hän kykeni pääsemään lapsia todella lähelle ja voittamaan heidän pelkonsa töpeksimisestä. Sitä nuori riparilainenkin pelkää varmasti eniten. Tuon pelon voitettuaan, hän vasta kykenee ottamaan vastaan jotain opetusta. Opettamisen oppiminen murrosikäiselle nuorelle on innostavaa ja jotakin pientä opittuaan, koen saaneeni tosi paljon. Sillä pienellä voin nimittäin päivittää koko siihen asti oppimani.
Lasten leiriä lopetellessani laitettiin paikkoja kuntoon porukalla. Jaoin kullekin ryhmälle on tehtävän. Lasten aloitettua osuutensa, minä huomasin yhden tehtävän jääneen jakamatta. Kävin sitä siinä sitten itse hoitamaan. Niinpä en huomannut, kun yksi ryhmä oli saanut tehtävänsä nopeasti hoidettua. He olivat ryhtyneet naljailemaan siitä toisille. Sen seurauksena huomasin,- yks kaks,- olevani ainoa joka teki jotain. Siitä opin yhden hyvin käyttökelpoisen ja tärkeän säännön. Se joka johtaa, hän vai johtaa ja seuraa tilannetta.
Seurakunta työssä on usein rakennetaan ja puretaan jotain talkoilla. Kullakin työryhmällä omat askareensa. Silloin on tärkeää, ettei johtaja ryhdy mihinkään puuhaan, joka estää seuraamasta kokonaistilannetta. Johtaja istuu vaikka vain tietyssä paikassa, josta hänet aina helposti löytää, kun tarvetta on.
Sähköpostissa tuli tuo Niilo Mäki säätiön uutiskirje. Taitaapa sijaita vielä Jyväskylässä. Ainakin tilaamani kirja taisi tulla Jyväskylän yliopiston kuoressa. Jostain syystä tuli Pekka mieleen. Tässä tämmöinen positiivinen asia tosin liittyen edellisen blogin aiheeseen jossain määrin. Mutta aasinsilta tulee tuosta leirivaari ja lukuvaari käsitteestä. Oli se rippivaarikin mukava.
http://www.nmi.fi/fi/ajankohtaista/lukumummi-ja-vaari-toimintamalli-valittu-100-suomalaisen-koulutusinnovaation-joukkoon
Pahoittelut jos menee hiukan ohi aiheen, mutta ajattelin, että saattaa kiinnostaa.
Kiitos Eija liitteestä. Taidankin alkaa käyttää sitä rippivaaria.
Kiitos myös Juhalle. Ajattelinkin tehdä jatkokertomusta. Jospa joku muukin seurakunta innostuu vastaavasta.
Kirjoita jatkossakin leirivaarin kokemuksista. Luen ne, vaikken kommentoi. Kiitos Pekka!
Riparivaari olisi parempi. Rippivaari kuulostaa kuin kyseessä olisi vaari jolle ripititäydytään.
Sepä vasta olisi hienoa, jos saisi synnit julistaa anteeksi annetuiksi.