Tutkimus vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta ei kohuja. Ei pedofiliaa, ei hoitokokouksien taivastelua, ei sanaakaan diskursiivisista käytännöistä. Kirjallisuudesta puuttuu kokonaan Foucault. Mitä ihmettä?
Ketä kiinnostaa?!!?
Syytä olisi. Professori emeritus Jouko Talonen on vanhan ajan kunnon kirkkohistorioitsija, joka ei kuluta paperia historiakuvien jäljittämiseen tai muistin paikkojen merkitsemiseen. Jouko Talosen maallikkosaarnaaja Matti Suo ei ole pohjoisen kolonialistisen herätysliikkeen eteläpohjalainen edustaja eikä kirjassa kertaakaan kyseenalaisteta lestadiolaisen liikkeen sukupuolittunutta kuvastoa.
Luvassa on 141 sivua raakaa kirkkohistoriaa ilman lantrinkia.
Matti Suon elämänkerran kohdalla vähemmän on enemmän ja tuskin koskaan on vähemmän pitänyt paikkansa, että suo siellä, vetelä täällä, mutta asiaan!
———————
Talonen on käynyt läpi kaiken mahdollisen aineiston ja tutkimus on tarkasti, jopa pikkutarkasti lähdeviitoitettu. Noottiapparaatti pursuaa. Jos lähteitä johonkin päätelmään ei riittävästi löydy, Talonen sanoo sen. Kirjallisuuteen en keksi mitään lisää enkä ottaisi siitä mitään pois, paitsi latojan virheet. Sinänsä suppeasti esitelty tutkimuskirjallisuusluettelo on läkähdyttävä.
Yritin tiheällä kammalla keksiä puutteita, mutten löytänyt. Ehkä Ari-Pekka Palolan SRK:n historian kolmas osa olisi myös ansainnut tulla mainituksi.
Talosen edeltäjä Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professorina Juha Seppo kuvasi joskus herätysliikkeiden saarnaajien ja muiden edustajien historiaa ”pikkupietismiksi”. Seppo ei sellaista arvostanut. Mietin, voiko professorin tekemää tutkimusta kutsua pikkupietismiksi, etenkin kun tutkimus huolella laadittu ja pientä kirjassa tuskin muu kuin kohtuullinen sivumäärä?
Jouko Talonen kertoo jo lukioaikana kiinnostuneensa Matti Suosta. Sittemmin eri vaiheissa emeritusprofessori on kerännyt muiden töiden ohella aineistoa myös Matti Suosta. Lähdeluettelosta löytyy jopa Talosen tekemät L.P.Tapanisen haastattelut (sic!). Nyt ilmestynyt tutkimus onkin nähtävä pitkään jatkuneen Matti Suon opin ja elämän-harrastuksen päätepisteenä.
Vanhoillislestadiolaisuus on ollut ja on edelleen vahvasti maallikkoliike. Tälläkin hetkellä ylivoimaisesti enin osa SRK-vanhoillisuuden puhujista on maallikkoja, muistaakseni noin 4/5. Kirkon viralla ei ole mitään erityistä merkitystä ellei viranhaltija ole samalla ”kristitty.”
Avainten valta vanhoillislestadiolaisuudessa on jokaisella kristityllä, liike on siis tässä tärkeimmässä suhteessa varsin demokraattinen. Oppi on omintakeinen, mutta mahtunee yhdeksi ajokaistaksi luterilaisuudessa.
Seuraavassa esittelen Talosen tutkimusta ja kiinnitän sen pohjalta huomion muutamiin vanhoillislestadiolaisuudessa keskeisiin oppeihin. Sitä ennen käsiteselvennys:
SRK-vanhoillisuudella tarkoitetaan sitä osaa vanhoillislestadiolaisuudesta, joka ryhmittynyt paikallisiin rauhanyhdistyksiin Oulusta johdetun Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n sateenvarjon alle. Vanhoillislestadiolaisuutta on Suomessa SRK-vanhoillisuuden lisäksi muun muassa Rauhan sanalaisuus, sen ruotsinkielinen versio LFF, Elämän sanalaisuus, jos siitä jotain on jäljellä jne. Lestadiolaisuuden muita osaryhmiä Suomessa vanhoillislestadiolaisuuden lisäksi ovat esikoislestadiolaisuus ja uusheräys. Rauhan sanasta, joka siis yksi osaryhmä vanhoillislestadiolaisuutta, on joskus käytetty myös ilmausta pikkuesikoisuus, mikä termi juontaa juurensa puolestaan Amerikan lestadiolaisuuden hajaannuksiin.
——————–
Miksi Matti Suo?
Maallikkosaarnaajilla kuten todettua ollut ja on edelleen keskeinen asema vanhoillislestadiolaisuudessa. Esimerkiksi SRK-vanhoillisuuden dogmatiikkaa tai etiikkaa ei ole hiottu akatemioissa tai teologisissa työpajoissa.
Matti Suo toimi maallikkopuhujana 40 vuotta ja Suon kirjallinen tuotanto oli laaja. Suo on vaikuttanut lestadiolaisuudessa postuumina julkaistuina kirjoituksina pitkään myös kuolemansa jälkeen ja vaikuttaa edelleen.
Erikoisen ja erityisen Suosta tekee, että Talosen mukaan Suo on kelvannut oikeastaan kaikille lestadiolaisuuden lukuisille osaryhmille lukuunottamatta Elämän Sanaa eli 1960-luvun hajaannuksen myötä syntynyttä ja sittemmin kuihtunutta pappislinjaa. Erityisen suosittu Suo on ollut SRK-vanhoillisuudessa ja rauhansanalaisuudessa.
Matti Suo kuului 1900-luvun ensi vuosikymmeninä samaan ryhmään vanhoillislestadiolaisia vaikutusvaltaisia maallikkosaarnajia, joita Suon ohella olivat Leonard Typpö, Juuso Runtti, Pauli Rantala ja Heikki Jussila muuutamia mainitakseni. Asuipa Suo elämänsä viimeiset vuodet Oulaisissa vain noin kilometrin päässä Paulus Rantalasta.
———————
Maallikkosaarnaaja Matti Suo suppeasti
Suo syntyi 1861 Jurvassa ja kuoli 1927 Oulaisissa. Suon kotitausta oli äärimmäisen köyhä. Väistämättä tulee mieleen dogmatiikan professorina palvelleen, lestadiolaistaustaisen Antti J. Pietilän lähtökohdat. Molempien lapsuudessa saatettiin aika ajoin nähdä nälkää.
Suo toimi sotalaitoksen palveluksessa aliupseerina pitkälti toistakymmentä vuotta, ja sen jälkeen sekatavarakauppiaana. Elämän viimeiset vuosikymmenet Suo oli päätoiminen SRK:n puhuja ja matkasaarnaaja. Suon asuinpaikat vaihtelivat Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin ja Mäntsälään ja sieltä Jyväskylään. Viimeiset viisi vuotta (1922 – 1927) Suo vaikutti Pohjois-Pohjanmaan Oulaisissa.
Matti Suo ei osallistunut politiikkaan esimerkiksi K.A.Lohen tai Leonard Typön tavoin. Suo lienee lukeutunut vanhasuomalaisen puolueen ja sittemmin Kokoomuksen kannattajiin. Talosen mukaan Suo, vaikka oli poliittisesti oikeistokonservatiivi, omasi samalla aimo mitan sosiaalista ”paatosta”, jopa radikalismia. Suon mukaan, kun köyhä ihminen kärsii kurjuudessa:
” Rikas ahne makaa rahapinkkansa ja muiden tavaroiden päällä ja pitää seuroja sielullensa sanoen: sielu, sinulle on pantuna hyvää moneksi vuodeksi, lepää, syö, juo ja riemuitse.”
Miten usein kuuleekaan kelpo kristityn eläkkeellä kertovan, kuinka mukava on nyt levätä, purjehtia, matkustella ja makustella maailman makuja. Ikävä tulee monen vanhan saarnaajan värikästä kieltä. Ylittämätön tässä suhteessa tietysti oli Rovasti itse.
Suon vanhin poika sivumennen sanoen taisteli sisällissodassa punaisten puolella. Ehkä sekin terävöitti isän yhteiskunnallista radikalismia.
——————
Seuraavassa pieni näyte maallikkosaarnaajien suomen kielen elävyydestä 1900-luvun alussa (Talonen 2024, 25). Ei jäädä paljoa Aleksis Kivestä jälkeen. Kyseessä ote esikoissaarnaaja David Rautiaisen ”lähetyskirjasta” vuodelta 1903 tilanteessa, jossa etenkin Helsingin lestadiolaisuuden parissa oli jännitettä paitsi muotoutumassa olevien eri lestadiolaisryhmien kesken, myös eri sosiaalisten ryhmien välillä:
”Alkoi herrasväkeä tulla kristillisyyteen erittäin kaupunkilaispaikoissa, joissa enemmistö kristitytkin näyttivät herrasväeltä. Herroja, rouvia, fröökynöitä, pappia ja maistereita tuli kristillisyyteen. Synnit sai uskoa täsmässä anteeksi, eihän niitä kaloja sopinut ruveta puhkomaan, ne jouti koriana sontineen uida armollisen evankeliumin meressä. – – – Suvihuviloita tehtiin maille ihanille paikoille, joissa suvisin lihaa huvitettiin. Köyhäin, vaivaisten ja alastomain puutteet ei tunnolla rasittaneet, sitä vaikutti lihallisen vapauden väärä evankeliumi.”
—————-
Kolmen kyynärän Jumala ja eksklusiivinen seurakuntaoppi
Lestadiolaisuudessa on aika ajoin esiintynyt hieman eriskummallinen oppi ”kolmen kyynärän Jumalasta.” Tämän mukaan Jumala ei vaikuta uskovien yhteisön ylä- eikä alapuolella, ei myöskään ulkopuolella.
Lestadiolaisuus hajosi 1800-ja 1900-luvun taitteessa. Kun piti tehdä rajanvetoa muihin osaryhmiin, erityisesti vanhoillislestadiolaisuuden parissa kolmen kyynärän oppi sai sijaa. Oppiin sisältyy ajatus, että Jumalaa voi lähestyä vain toisen ”kristityn” kautta. Ei Raamatun, ei sakramenttien. Kirjoitettu Sana ei ole mitään, julistettu Sana uskovan veljen suusta on kaikki.
Hieman kärjistettynä kolmen kyynärän opin vaikutus näkyi vanhoillislestadiolaisuuden vuosikokouksessa Kokkolassa 1911, missä todettiin, ”ettei muista uskonnollista suunnista löytynyt uudestisyntyneitä ihmisiä.”
Kolmen kyynärän oppi toki on eri vaiheissa tuomittu vanhoillislestadiolaisuuden parissa, silti sen liittymäkohdat eksklusiiviseen seurakuntaoppiin ovat ilmeiset, kuten Talonenkin toteaa.
Omana huomiona sanoisin, että kolmen kyynärän opissa on kaikki ainekset siihen horisontaaliseen uskoon, jossa sosiologian klassikon Emile Durkheimin sanoin uskonnollinen yhteisö palvoo itseään.
Tuleepa mieleen, kun Oulun piispa Jukka Keskitalo jokin päivä sitten totesi Kotimaa-lehden mukaan, ettei ole kristillisen tai luterilaisen opin mukaista, että jokin liike väittää vain siinä mukana olevien pelastuvan. Keskitalo lisäsi, ettei ole itse kuullut vanhoillislestadiolaisten parista tälläistä väitettä.
Joko patistaisin piispan korvalääkärin pakeille tai sitten kyse piispoillekin ominaisesta arvopohjattomasta realismista ja toisaalta vl-liikkeelle tyypillisestä kaksoiskielestä.
SRK-vanhoillisuus ei käytännössä ole jakaantunut sitten 1960-luvun alun eikä sosiologisiin rajanvetoihin ole sitten 1960-ja 1970-lukujen ollut eksklusiivisen seurakuntaopin ylikorostuksen merkeissä erityistä tarvetta. On mahdollista, että seurakuntaoppi on liudentumassa ja muutenkin hukutettu sanahelinäksi jonnekin teologisiin yläsfääreihin.
Kysyisin mielelläni ja vähän epäortodoksisesti myös sitä, mikä merkitys ekslusiivisella seurakuntaopilla on ollut siihen, että SRK-vanhoillisuus edelleen – kaikista muista herätysliikkeistä poiketen – pysyy jäsenmäärän suhteen miltei omillaan. Kirkollisemmat lestadiolaisryhmät ovat kuihtuneet tai kuihtumassa kerta toisensa jälkeen.
——————-
Lain kolmas käyttö ja hoitokokoukset
Tietäjät tietää (ja monet teologitkin), että lain kolmannella käytöllä tarkoitetaan, että hengellistä lakia on saarnattava myös uudestisyntyneille kristityille, ei pelkästään pakanoille. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa tämä mainitaan Yksimielisyyden ohjeessa.
Niin kutsutut aitoluterilaiset eivät koskaan hyväksyneet lain kolmatta käyttöä, sen sijaan nk. filippistit saivat sen mahdutettua tunnustuskirjoihin mukaan.
Vanhoillislestadiolaisuuden parissa ei lain kolmatta käyttöä ole koskaan hyväksytty. Koska näin, se on jouduttu ikään kuin takaovesta huppu päässä salakuljettamaan sisälle neuvoina ja ohjeina, ”rakkaudellisina”, totta kai.
Äärimmäinen osoitus lain kolmannen käytön ”korvausteologiasta” oli 1960- ja 1970-lukujen niin kutsutut hoitokokoukset eli julkiset parannuksentekotilaisuudet. Ne olivat ilmentymiä siitä, mihin väljä oppi ja ”arjen” teologia saattaa pahimmillaan johtaa.
Talonen nostaa esiin, kuinka uusheräyksen ja vanhoillislestadiolaisuuden epäonnistuneessa sovintokokouksessa 1911 uusheräyksen saarnaajat Pietari Hanhivaara ja Matti Junttila pyysivät anteeksi menettelyjään. Hanhivaara ”heikkouttaan ja rakastamattomuuttaan”, Junttila ”taitamattomia sanojaan ja rakastamattomuuttaan.” Kummankaan julkista parannusta vanhoillislestadiolaisten parissa ei hyväksytty, koska sitä ei tehty ”oikeasta asiasta.”
Lisäisin, että sama toistui 1945 antinpäivän sovintokokouksessa ja muissa kokouksissa, joissa vuosien 1934/1935 hajaannusta yritettiin sovitella. Taaskaan ei parannusta sitä vaativien mielestä tehty oikein eikä oikeasta asiasta.
Liittymäkohdat 1960- ja etenkin 1970-luvun hoitokokouksiin ovat jälleen ilmeiset. Silloinkin sidottiin, kun parannuksentekijä ei tehnyt parannusta oikeasta asiasta. SRK:n hoitomiehet saattoivat tuntikausia yömyöhään rääkätä hoidettavaa. Talosen sanoin: parannus piti tehdä juuri siitä asiasta, jonka ihmisen ulkopuolinen taho määritteli synniksi – ei siis siitä, minkä asianomainen itse omassatunnossaan koki aiheelliseksi.
Lain kolmannen käytön hylkääminen ja sen kanssa rinnan seiniä ja vähän pellon pientareitakin myöten julistettu mahdollisimman avara evankeliumi on osaltaan ikään kuin omalla painovoimalla johtanut julkisiin sielunhoidollisiin neuvottelutilaisuuksiin, jos asian haluaa kauniisti ilmaista.
———————
Suomalainen kirkkohistorian tutkimus
Kirkkohistoriaa ei enää julkaisekaan kuin Väyläkirjat ja Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, mistä jälkimmäistä voi kiittää Talosen tutkimuksen julkaisusta. PSHY on Väyläkirjojen ohella julkaissut ison osan varteenotettavasta kirkkohistoriallisesta nykytutkimuksesta.
On toki selvää, että suomalaisen herätysliikehistorian tutkimusaseman ohi kirkkohistorian pendolino meni jo. Jouko Talosen jälkeen ei edes Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professuuria enää täytetty, mikä on ilmeinen vahinko. Talosen tutkimus kuitenkin todistaa, että herätysliikkeistä edelleen löytyy tutkittavaa. SRK-vanhoillisuuden hajaannus 1960-luvun alussa on kokonaan tutkimatta. Hoitokokouksista on luvattu jo vuosia väitöskirjaa, ehkä sellainen onkin jossain vaiheessa tulossa. Niin ikään sotien jälkeisen ajan uuspietismin parissa lienee runsaasti sarkaa, mikäli näin vanhanaikaisiin aiheisiin edelleen löytyy kirkkohistorian kyntäjiä.
Tuntuu vain, että kirkkohistoriallinen mielenkiinto on nykyisin muualla ja erityisesti teologian opillinen osaaminen on köyhtymässä, ja saanut antaa tilaa muodikkaimmille sivuaineille.
Talosen tutkimuksellisen junamatkan erityinen ansio on mielestäni siinä, että normaalikirkkohistoriaan nähden se nimenomaan poikkeaa edukseen opillisen annin johdosta. Siinä oikeasti käydään kootusti läpi vanhoillislestadiolaista maallikkodogmatiikkaa. Maallikkodogmatiikka ei tarkoita terminä, että vanhoillislestadiolaisuudessa olisi olemassa jokin toinen, teologien tupeeraama dogmatiikka. EI. Silloinkin kun sellaiseen on ollut yritystä, se on sysätty rauhanyhdistysten eteisiin ja lopulta heitetty ulos ja pistetty ovi lujasti säppiin.
Talosen sivumäärältään suppea, mutta muutoin painava tutkimus korostaa, että vanhoillislestadiolaista historiaa, oppia ja elämää on mahdoton ymmärtää tajuamatta uskomisen syvää eksistentiaalista ulottuvuutta tavallisten kansan ihmisten keskuudessa. Uskomassa oleminen ei ole ollut harrastus eivätkä opit mielipiteitä.
Kirja kannattaa lukea jokaisen, joka kauhistelematta haluaa perehtyä vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen historiaan, oppiin ja erääseen sen keskeiseen edustajaan viime vuosisadan ensi vuosikymmeninä. Kirjan perusteella voi myös kysyä, onko liike lopultakaan yli sadassa vuodessa opin ja etiikan suhteen paljoa muuttunut? Toimintaympäristö ja liikkeen puhujien sosiaalinen status sen sijaan varmasti on.
Kuten edellä on todettu Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professuuria ei enää Talosen eläköidyttyä täytetty. Kyse on suomalaisessa kirkkohistoriassa suuresta linjan muutoksesta. Nyt Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran ”uuden tutkimuksen illoissa” pohditaan todellakin jotakin uutta: feministiteologiaa Afrikassa ja äidinkasvoista Jumalaa.
Mikäpä siinä.
Sivuraiteelle – jos sinnekään – on sysätty suomalaisen kirkkohistorian vankin traditio: pietismin ja sen perillisten herätysliikkeiden tutkimus. Tämä on mielestäni jättimäinen vahinko siinäkin mielessä, että suomalainen kirkkohistoriantutkimus etääntyy vauhdilla siitä mitkä asiat ja mitkä uskonnolliset viiteryhmät kirkossa juuri nyt ja näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa eniten puhuttavat.
——————–
Esitelty ja vähän arvioitukin kirja:
Jouko Talonen, Lihaa säästämättä, armosta tinkimättä. Matti Suo vanhoillislestadiolaisen maallikkodogmatiikan edustajana. PSHY Studia Historica Septentrionalia 91. Vaasa 2024.
Kari-Matti, kiitoksia tästä! Yksi kommentti vanhoillislestadiolaisesta teologiasta. SRK on jo usean vuoden ajan julkaissut teologista kirjallisuutta. Sen valossa, mitä itse olen sitä lukenut, papit ja teologit ovat kyllä keskeisessä asemassa. Luther, laki ja evankeliumi sekä monet muut kysymykset ovat esillä. Ennakkoehtona on tietysti, että 1960-luvulla paalutettua ei kyseenalaisteta, mutta muutoin kyse on hyvinkin luterilaisesta normaalidogmatiikasta, jossa käydään läpi kolminaisuusoppi, hyväksytään moderni raamatuntutkimus ja luonnontiede. Lain 3. käyttö torjutaan teologisesti argumentoiden, mutta niin myös fundamentalismi. Kokoomateos ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sisältää yllättäviäkin kirjasuosituksia.
Marko: Kiitos kommentista! En sanoisi ihan noin. Korjaa, jos olen väärässä, mutta muun muassa SRK:n historian kirjoittanut ja monia kirjoja toimittanut Ari-Pekka Palola on fil.tri, ei pappi eikä teologi. Lain kolmannen käytön torjuminen ei sinänsä ole teologisesti vaikeaa, mutta voi johtaa hankaluuksiin muuten. Mainitsemaasi kirjaa joskus selailin, mutta en jaksanut lukea.
SRK-vanhoillisuus mielestäni edelleenkin on hyvin kaukana siitä voisiko sanoa virka- ja sakramenttiherätyksestä, mikä muutoin ”vaivaa” monia muita herätysliikkeitä. Edelleen mielestäni 1960-luvulla paalutetun opin pohja luotiin aika yksi yhteen jo 1900-luvun alussa, eron tekoina muihin syntymässä oleviin lestadiolaisiin osaryhmiin.
1960-luku näyttäytyy kovin kirkkaassa valossa ja erilaisina, kun vl-liikkeeseen toisen maailmansodan jälkeen melkeinpä rynnisti pappeja ja teologian opiskelijoita ja liike alkoi hetkellisesti muuttua niin sosiologisesti kuin teologisesti. Saattaa olla niinkin, että 1960-luku oli kurssinkorjaus vanhaan, siihen, miten oli ennenkin uskottu, kuten tapana on sanoa.
Jos lyhyesti SRK-vanhoillisuutta määrittelisi, niin kyllä kai edelleen pätee, että se on maallikkoliike ja opin keskus on oppi ”Jumalan valtakunnasta” eli seurakuntaoppi.
Kari-Matti. Näkökulmasi on kirkkohistorioitsijan, minun systemaatikon. Tuossa mainitsemassani kokoomateoksessa on useampikin teologi tekijöinä. Tuo 1960-luvun hajaannus on vielä perusteellisesti selvittämättä, mutta muistelen Pekka Tapanisen toteavan Jussila-elämäkerrassaan, että samaan aikaan kun vanhoilllislestadiolaiset papit kokoontuivat veljespiiriin, maallikkosaarrnaajat päätyivät omassa kokouksessaan (1957) jo selväpiirteisesti maallikkolinjan sakramenttikäsitystä edustavaan kannanottoon.
Mitä oppiin tulee, kyllä kansankirkkokin pitää – muodollisesti – kiinni vaikkapa Tunnustuskirjoista, mutta tulkintahorisontin muodostaa kouristuksenomainen halu pitää kiinni kansankirkosta ja veronmaksajista. Jos SRK:n opin ydin on tuo ”Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus”, asetelma ei ole yhtään sen merkillisempi. Paitsi, että ytimessä on edelleenkin uskonvanhurskaus ja ero koskee sen saavuttamisen tapaa. Kun anteeksiantamuksen välittää vain ennen uskoneen julistama sana, parannuksen armon saaneet pysyvät tietenkin tässä uskonyhteydessä.
– – –
Sakramenttiherätys vaikkapa ”vitoslaisuudessa” on suora seuraus siitä, että herätysajat ovat kaukana takana ja sielunhoito korvannut herätyssaarnan. Evankelisuus ja rukoilevaisuus taas ovat aina pitäneet arvossa pappisviran ja ehtoollismessun.
Marko. Itse asiassa liikkeessä oli ollut jo aiemmin tapana pitää pappien veljeskokouksia tai yhteisiä pappien ja maallikkosaarnaajien kokouksissa. Syksy 1957 oli erityisen kuuma muutoinkin kun sään puolesta. Papit pitivät elokuussa veljeskokouksen Utajärvellä. Kirjallisuuden perusteella tunnelma oli toiveikas. Originelli tohtori Aimo Murtonen sanoitti, ettei rajaa epäuskoisen maailman ja Jumalan valtakunnan välillä voi vetää matemaattisella tarkkuudella. Erkki Jokela, Haukiputaan khra, jopa totesi, että hengellinen kotimme ei ole lestadiolaisuus vaan evl kirkko. Papeissa oli niitä, jotka katsoivat, että evl kirkko on muutakin kuin suojakuori. On väitetty, että kokouksessa jopa osa papeista oli sitä mieltä, ettei saarnavirassa tulisi lainkaan olla maallikkoja.
Syyskuussa 1957 maallikkosaarnaajia (n. 20?) kokoontui Oulun rauhanyhdistykselle. Nämä kokivat, että maallikoiden asema perinteisessä maallikkoliikkeessä oli vakavasti uhattuna. Samalla esitettiin kutsu pelkästään maallikkoveljien kokoukselle, ensimmäistä kertaa liikkeen historiassa.
Maallikkosaarnaajat kokoontuivat marraskuun alussa 1957 Oulussa. Tilanne oli, että edes SRK ei enää nauttinut maallikkosaarnaajien luottamusta!! Pappien veljeskokouksia oli ollut tapana pitää, mutta nyt maallikot kokoontuivat yhteen ensimmäisen kerran ilman pappeja. Kokouksessa käsiteltiin kaikkia keskeisiä opillisia kysymyksiä: sakramentteja, synninpäästöä, pappeutta ja kirkkoa. Samoin seurakunnan rajoja. Aika yleinen oli ilmeisesti ymmärrys, että liikkeen papiston piirissä esiintyi ”sakramentalismia.”
Minusta maallikoiden kokous vaikuttaa selkeästi reaktiolta. Maallikkosaarnaajien näkökulmasta papit olivat kaappaamassa vallan ja opillisesti näiden katsottiin melkein joka suhteessa olevan menossa harhaan verrattuna liikkeen perinteisiin opinkäsityksiin. On sanottu jossain, että jos Oskari Heikki Jussila olisi saanut elää, ei hajaannusta välttämättä olisi tullut. Kirjoittelin ulkomuistista. Minulla on asiaan liittyvää kirjallisuutta, muun muassa Juhani Holman pieni kirjanen jossain, mutta en löydä sitä mistään. Samoin tietysti ”totuuden kuuliaisuudessa” tapahtumat on Pekka Raittilan toimesta tarkasti raportoitu, vähintään pappislinjan perspektiivistä.
Minusta SRK:n opillinen metacentrum on seurakuntaoppi. Kaikki liittyy, lähtee ja palautuu siihen tai siitä.
Käsityksesi viidesläisyyden sakramenttiherätyksestä voi hyvin pitää paikkansa. Minulle se on jotenkin mysteeri. Ja että rauhansanalaisuus (ja LFF) on mukana puuhaamassa jotain uutta ”kirkkoa” (?) yhdessä Raamattuopiston, Kansanlähetyksen ja Sleyn kanssa osoittaa, että vanhoillislestadiolaisuudessa on liikkeiden rajat varsin etäällä toisistaan.
Kari-Matti. Me tarvitsisimme perusteellisen teologianhistoriallisen tutkimuksen SRK-vanhoillisuuden hajaannuksesta.
Kommentoin hiukan muita näkemyksiäsi. Olen itse ollut ”viidesläinen” (Raamattuopisto-Opko) noin 1987 – 1991. Se, että samaan aikaan olin SLEYN Concordia-teologipiirin aktiivi 1988 – noin 1996 ja Perustan toimituksen monivuotinen jäsen, johti siihen, että viidesläisyyden merkittävä kulissien takainen vaikuttaja Olavi Peltola ilmaisi olevansa
”huolissaan” teologisesta linjastani (olin kai tehnyt liian myönteisen kirja-arvostelun Pieperin dogmatiikasta ja muutamasta Missourin julkiaisemasta muusta vanhaluterilaisesta opuksesta). Ymmärsin Peltolan huolen koskevan juurikin ”sakramentalismia”, erityisesti kasteteologiaa ja evankelisen liikkeen korostuksia (mitä ne lopulta olivat, ei koskaan ole minulle
selvinnyt). Ajattelen, että tietyt viidesläisyyden johtajat ja työntekijät ovat vuosikymmenten ajan tehneet kärsivällisesti opetustyötä ja johtaneet joukkoa pois vanhasta muromalaisuudesta ja hyvä niin
Oma tieni on johtanut minut lestadiolaisuuden pariin vuodesta 1991 alkaen. Nykyiseltä näköalapaikaltani voin vain todeta, että LFF on hyvin heterogeeninen porukka. LFF on kauan ollut kirkkokriittinen (=papit ovat monelle välttämätön paha). Tästä EI kuitenkaan seuraa, että herätysliike kokonaisuutena olisi lähtemässä kansankirkosta yhtään mihinkään. Yhtäältä siksi, että liikkeeltä puuttuu varsinainen keskusjohto ja toisaalta siksi, että yllättävän monet eivät arvostelusta huolimatta halua lähteä kirkosta mihinkään. Lähtijöitä on ollut, mutta toistaiseksi he ovat jakaantuneet ”rukoushuoneseurakuntien” eli jonkinlaisen oman vapaakirkon kannattajiin ja LHPK-läisiin. Jonkin verran lähtijöitä on ollut myös Wisconsinin synodin yhteydessä toimivaan vapaaseurakuntaan ja paikallisiin perinteisiin vapaakirkkoihin. Lisäksi joitakin täysin ”villejä” kasteita, joissa lapset on merkitty väestörekisteriin. Kun muutaman tuhannen hengen herätysliikkeessä on vetoa kansankirkkoon, vapaakirkkoihin, luterilaiseen ortodoksiaan, pietistiseen matalakirkollisuuteen ja ihan vain mututuntumalla tehtyihin ratkaisuihin, jäisin kyllä odottamaan, mitä
tulevaisuus tuo tullessaan. Lyhyesti voin todeta, että LFF on nykyään aika kaukana vanhasta emoliikkeestä ja tämä kehitys on tapahtunut 20 viime vuoden aikana. Myös kielimuuri vaikuttaa asiaan.
Marko. Mielenkiintoista. Minuun joskus vetosi voimakkaasti Peltolan ”syntikurjuus-teologia”, joka kieltämättä näkee ihmisen realistisesti, olipa kyse ns. luonnollisesta tai uudestisyntyneestä ihmisestä. Muromalla kieltämättä oli joitakin käsityksiä, jotka ovat vähintään yhtä kaukana luterilaisesta normaalidogmatiikasta kuin monet vl-liikkeen opit, esimerkiksi ihmisen vapaa tahto etsikon aikana.
En usko, että kansankirkon motiivi pitää kiinni esimerkiksi vanhoillislestadiolaisista, tarkoitan ennen muuta SRK-vanhoillisuutta, olisi niinkään halu pitää kiinni ahkerista kirkollisveronmaksajista. Joka suhteessa täysin omavaraista herätysliikettä on myös hankala kiristää, kuten esim. Kansanlähetystä tai Sleytä. Pohjois-Pohjanmaalla on jonkin verran vl-pappeja, mutta tuskin kirkon penkit paljoa enempää tyhjenisivät, vaikka vanhoillislestadiolainen väki irtoaisi kansankirkosta. Melkein luulisin, että konservatiivisista herätysliikkeistä SRK-vanhoillisuus on viimeinen, joka kirkosta lähtee, jos on lähteäkseen. Voi olla, että vl-väki on kirkon uskollisia jäseniä vielä siinäkin vaiheessa, kun kaikki muut jo lähteneet ja kirkkoonkuulumis% alle 20. SRK ei sitä paitsi joudu oppinsa vuoksi samoihin ristiriitatilanteisiin kuin monet muut herätysliikkeet.
Kari-Matti. SRK:n ero kirkosta romahduttaisi Oulun hiippakunnan: seurauksena olisi sekä akuutti pappispula että vielä isompi pula kanttoreista. Myös talous saisi aikamoisen tällin. Toisaalta papeille ja kanttoreille ei ole merkittävässä määrin töitä tarjolla kirkon ulkopuolella ja papin palkkaaminen jokseenkin asiallisella palkalla sivukustannuksineen on aikamoinen menoerä.
Minusta tämä spekulointi on kuitenkin turhaa, koska SRK:n identiteetti nimenomaan Suomessa on symbioottisessa suhteessa kansankirkkoon. Jumalan valtakunta on kahden kuoren suojassa ja mikäs sen parempaa. Sitä paitsi ei ole oikein, että mekin taas kerran spekuloimme ison kristittyjen joukon kirkkosuhteesta, eivätkä nämä itse osallistu keskusteluun.
Olen muutoin sitä mieltä, että me tarvitsisimme koko joukon akateemisia perustutkimuksia lestadiolaisen liikkeen vaikuttajista ja heidän opinkäsityksistään: Aatu Laitisesta, Pauli Rantalasta, Väinö Havaksesta ja Leonard Typöstä. Myös Paavo Viljasesta, jota aikanaan kuulemma pidettiin ”legendaarisena” (näin kertoi muuan vanhemman polven SRK-lainen, joka oli ollut Viljasen rippikoulussa ennen 1960-luvun hajaannusta).
Aatu Laitinen on sikäli mielenkiintoinen, ettei suuressa hajaannuksessa tainnut valita puolta. Perustutkimuksia kyllä, mutta eiköhän vähintään joka toinen lestadiolainen teologian opiskelija ole tehnyt gradun jostain liikkeensä hahmosta, siis pikkupietismiä parhaimmillaan. Juhani Holma muuten on kirjoittanut kelpo artikkelin/pikku kirjasen Paavo Viljasesta. Sekin mulla on, jos vaan löytäisin sen jostain. Kohta epäilemättä hukkaan itsenikin.
Heikki Saaresta käsittääkseni on tehty gradu, sukulaispoika(?) tehnyt. Saaren vaikutushistoria sen verran mittava, että laajempikin tutkimus olisi tarpeen. SRK:lla muistaakseni 70 vuotta suurelle osalle arkistomateriaalin vapaata käyttöä aikarajana.
Jos SRK irtoaisi kirkosta, voisi Pohjois-Pohjanmaalla hetken olla pappispulaa, ja useiden pikkuseurakuntien talous menisi vararikkoon, joskin se on jo nyt kuralla. Mutta vaikeampi olisi ennakoida, mitä syvempiä muutoksia se saisi aikaan. Mutta ei SRK minnekään lähde.
Kotimaa24:ssa on sivumennen sanoen käyty noin 12 653 ja puoli keskustelua samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä ja muistaakseni keskusteluun on osallistunut viimeisein viidentoista vuoden aikana neljä tai viisi homoa, että ei liene suuri rikos jaaritella joskus SRK-vanhoillisuudesta ilman että liikkeen jäseniä osallistuu keskusteluun:)
Kiitos Kari-Matti mielenkiintoisesta blogista kuten myös Markolle kommenteista.
Ensimmäinen kosketukseni lestadiolaiseen eksklusiiviseen seurakuntaoppiin liittyy isoäitini vakavaan sairauteen. Sairaalassa ollessaan hän sai kuulla eräältä sairaanhoitajalta oikein ”armon evankeliumia”, kun hän sanoi isoäidilleni; ”Teidän uskollanne ei taivaaseen päästä.” Äitini paikallaolleena lievästi sanoen kertoi ”kirkastuneensa” tällaisesta ”armon julistuksesta”.
Seuraava kosketukseni lestadiolaisuuteen liittyy L. L. Laestadiukseen itseensä ja A. Saarisalon hänestä kirjoittamaan elämäkertaan (ja myös Seppo Lohen). Mieleeni on jäänyt mm. Laestadiuksen itsetietoinen kommentti, kun hänelle virkaa hakiessaan todettiin; ja sinua me emme siihen virkaan valitse! Siihen he saivat tulevalta rovastilta selkeän vastauksen; ”Ja – se ei ole teidän asianne” – ja sai viran. Tämä siis muistinvaraisesti. Laestadiuksen uskonnonfilosofisen kirjan – Hulluinhuonelainen – ostamiseen minullakin oli aikoinaan hieman ennakkoluuloja.
”Hulluinhuonelaisen” kautta pääsenkin Kullervo Leinosen äskettäin ilmestyneeseen kirjaan isästään piispa Hannes Leinosesta – Pappi, piispa ja patriootti. Hannes Leinosen työ ja elämä 1916–1986, jonka Jussi Rytkönen on Kotimaa-lehdessä esitellyt. Toisaalla Leinosesta todetaan, että ”hän lukeutui siihen herätysliikkeensä papiston enemmistöön, joka joutui 1960-61 puhjenneessa kriisissä SRK:n ulkopuolelle asettuen selkeästi evankelisluterilaisesta tunnustuksesta nousevan sakramenttikäsityksen taakse. Enemmän kuin kansan ääntä kirkon asiana on kuunnella Herransa ääntä. Tämä jäi kaikumaan Leinosen sanomana kevään 1975 kirkolliskokouksesta.” (prof. Jouko Talosen Kansallisbibliografian artikkeli).
Hieman ”mustan huuomorin” hengessä Kullervo Leinonen toteaa artikkelissa – Lahja Leinonen – opettaja, puoliso, äiti ja piispatar – isästään Hannes Leinosesta sotaan liittyen:
”Hannes oli haavoittunut useista tykistön kranaatin sirpaleista, joista yksi iso oli keuhkoissa ja toinen pienempi sydämessä. Hannes eli ennusteen vastaisesti vielä seuraavana aamunakin, joten hänet vietiin lentokoneella Kajaaniin. Kun Hannes ei vielä sielläkään kuollut, kuten oli ennakoitu, häntä alettiin hoitaa.” Ei kuollut – vaan hänestä tuli Oulun hiippakunnan piispa. Hieman ”hurskaasti” voinee todeta, että ihmeellisiä ovat – Herran tiet.
Kiitos Kosti kiinnostavasta kommentista! En vielä ole lukenut Leinosen elämänkertaa. Luin jokunen vuosi sitten Hannes Leinosen hyvin persoonalliset ja hiukan omalaatuisen huumorin sävyttämät muistelmat sekä väitöskirjan. IKL-papiksi Leinonen oli hyvin moniulotteinen. Teki muun muassa tasokkaan väitöskirjan Englannin ”kristillisestä sosialismista” 1800-luvulla eli Frederick Denison Mauricen sosiaalietiikasta. Sen verran jäänyt Hannes Leinosesta mieleen, että tuli erinomaisen hyvin toimeen Kemissä pappina olleessa kommunistitaustaisten työläisten kanssa. Jäi SRK-vanhoillisuuden 1960-luvun hajaannuksessa liikkeen ulkopuolelle, mutta ei leimallisesti liittynyt myöskään Elämän sanalaisiin. Ulkopuolelle jäämisestä huolimatta suhtautui varsin neutraalisti ellei jopa positiivisesti piispana ollessaan SRK-vanhoillisiin. Arkkipiispa Mikko Juva sai jopa aiheen implisiittisesti hiukan moittia passiivisuudesta hoitokokouksien riehuessa Oulun hiippakunnassa.
Leinonen kertoo muistelmissaan, kuinka saattoi vielä sotien jälkeen kutsua tuomiokapitulia ”kirkolliseksi huoneenvuokralautakunnaksi.” Kommunisteihin pohjoisessa Leinonen suhtautui yllättävänkin ennakkoluulottomaksi, mistä muistelmissa useita esimerkkejä.
Mielenkiintoista tekstiäsi lukiessa tuli mieleeni oma pieni 30-sivuinen opinnäytetyö SRK:sta. Tein sen pari vuosikymmentä sitten, 2006. Nyt vasta luin sen uudelleen. Ihan kelvolliselta ja asialliselta se tuntui näin jälkikäteen.
Omasta hoitokokouksestani (1979) ja vl-erosta oli silloin kulunut jo 27 vuotta. Olin saanut kokea hoitokokouksen seuraukset jokaisessa vl-kohtaamisessa. Enhän ollut enää ’jumalanterve-kerhossa’. SRK-seurakuntaoppi alkoi tuntua minusta entistä selvemmin olevan opetuksen, tapakultuurin ja ’talostelun’ taustalla. Kuuliaisuuden vaatimus lisämausteena!
Seminaariesitelmäni aihe oli eksklusiivinen seurakuntaoppi. Se, miten ’vainme-oppi’ näkyy ja kuuluu SRK-suviseurasaarnoissa. Perhon suviseurajulkaisussa oli 37 saarnaa, joista poimin niitä kohtia, jotka viittasivat mielestäni eksklusiiviseen seurakuntakäsitykseen. Löysin niitä monta. (Olin itse läsnä noissa seuroissa 2005.)
Seminaarin palautekeskustelussa joku henkilö taisi hieman epäillä asiaa ja tulkintaani? En tiedä, oliko kommentoija itse vl tai sitten henkilö, joka ei ole törmännyt henkilökohtaiseen puhutteluun sielunsa tilasta?
Näinhän se näyttää olevan tänäänkin!
Lahja H. SRK:n julistusta pitää usein osata myös ”lukea” rivien välistä. Taidolliset tietävät, että monet sinänsä neutraalit muotoilut pitää osata ymmärtää seurakuntaopin valossa. Viime vuosina eksplisiittinen seurakuntaoppi on väistynyt monissa saarnoissa taustalle samalla kun se esitetään uudella tavalla. Esimerkiksi evankelioivassa julkaisussa ”Löysin Jumalan valtakunnan” seurakuntaoppi tulee esille ihmisten todistuspuheenvuoroissa: joku kertoo kipuilustaan sen kanssa, että tulee juuri tämän tietyn uskovaisten joukon hyväksymäksi eikä sydämellä ollut rauhaa ennen kuin tuo hyväksyntä tuli. Tai kerrotaan ohimennen, että uudenheräyksen ja Pohjanmaan ruotsinkielisten lestadiolaisten seurat eivät olleetkaan sitä samaa kuin Jumalan valtakunnan väen jne.
MarkoS:
Ymmärrän, mitä tarkoitat, vaikka en ole mainitsemaasi kirjaa lukenutkaan. Kertomasi esimerkit ovat tuttuja. Aiemmin niitä kuuli enemmänkin. Saarnoissakin.
Tuoreimman esimerkin olen kuullut melko hiljattain. Vl-ulkopuolisen sanotaan lähteneen siunattuna, kun hän myöntyi vl-ihmisen tarjoamaan siunaukseen antamalla pienen merkin hyväksymisestä. Se on ihan iloinen uutinen, vaikka sen taustalla on selvästi SRK-seurakuntaoppi. Ja uutinen on tarkoitettu meille muillekin ulkopuolisille muistutukseksi oikean uskomisen tärkeydestä ja palaamisen armosta.
Näin tapahtui myös aikoinaan omien eivl-vanhempieni kohdalla. Dementoitunut isäni hyväksyi vl-siunauksen, äitini oli sen verran jääräpäinen ja vihainenkin, että tuo siunaus jäi saamatta. Jotenkin surullista ja perhettä hajottavaa toimintaa kaikkineen, kun omaa kohtaani peilaan vl-ihmisten ja -sukulaisten katsantokannan mukaan.
Lahja H, näitä kokemuksia ihmisillä valitettavasti on. Nykyinen painotus – Kesäseuraradion perusteella – on, että aivan tarkkaa valtakunnanrajaa ei piirretä, koska jokuhan voi käsittää evankeliumin radiosta kuunnellessaan ja kuolla seuraavana yönä halvaukseen ilman että kukaan ihminen saa sitä tietää. Mutta opetus Pyhän Hengen virasta, armonjärjestyksestä ja ”samalla tavalla uskomassa olevien” muodostamasta seurakunnasta ei ole muuttunut. Tosin myönnetään, että yksimielisyys koskee ainakin uskon keskeisiä asioita.
MarkoS!
Kun SRK-julistus on kuultavissa ja nähtävissä ympäri maailmaa, niin joku voi ihan oikeasti uskoa synninpäästön sanat kohdalleen ilman, että ns. oikeassa hengessä oleva vl-ihminen on henkilökohtaisesti julistamassa.
En ole kysellyt tuota keneltäkään vl:lta. Enkä itse viitsi testata sitä kertomalla, mitä olen mahdollisesti uskonut vl-papin puheesta tv-jumalanpalveluksessa. Lupauksia kyllä vl-saarnoissa olen kuullut runsaasti, mutta ’uskovainen’-nimitys ja vl-yhteisön hyväksyntä lienee siitä kaukana?
”Heitä ja Herraa Jeesusta seuraaminen” on tärkeää, jos elonpäiviä kilvoitteluun on annettu. Näin olen vielä ymmärtämässä. Vai onkohan sekin jo muuttunut jotenkin?
Useimmat seurat lienevät nykyään myös virtuaalisesti kuultavissa. Ei siinä ole mitään väärää, jos lähetystä kuunteleva uskoo saarnaajan julistaman synninpäästön omalla kohdallaan Jeesuksen nimessä ja veressä todeksi.
Suomessa on luterilaisia uskonnollisia yhteisöjä, jotka toisinaan tiukastikin määrittelevät, kuka on kelvollinen ehtoolliselle. Vähemmän, jos lainkaan kiinnitetään huomiota, kuka on kelvollinen toimittamaan ehtoollista. Kenellä on Pyhä Henki? Jeesus sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.”
Kenellä on Pyhä Hengen valtuus? Sitähän jo Oulun triviaalikoulun entinen rehtori Laurentius Ulstadius kyseli Turun tuomiokirkossa 1688, kun keskeytti epäuskoisen papin saarnan. Minun on mahdoton uskoa, että se olisi kaikille, edes useimmilla papeille pelkän viran perusteella. Sen verran sekavaa sakkia siinäkin hommassa on vuosikymmenten varrella ollut ja enenevässä määrin on.
Lahja H. Pointti on siinä, että tuo ympäri maailmaa kuultavissa oleva sana nimenomaan on ”elävää” eli Pyhän Hengen saaneen uskovaisen saarnamiehen julistamaa, vaikka etäisyys olisi tuhansia kilometrejä. Siksi myös se voi välittää Pyhän Hengen ja tehdä uskojastaan Jumalan lapsen. Tietysti jatkopointti on, että tämän sanan radiosta tai netistä uskonut haluaa saada muunkin laisen yhteyden ”samalla tavalla uskoviin”. Näinhän toimii myös arabimaihin suunnattu ei-vanhoillislestadiolainen medialähetystyö.
Ymmärrän oikein hyvin, että kuvaamasi tilanne voi ”entisen” kannalta olla jokseenkin jakomielinen. En tiedä, kuinka yleisestä muutoksesta on kysymys, mutta sieltä ja täältä kuuluu viestejä siitä, että ”uskomassa olevat” voivat tervehtiä ”eriseuraisiakin” aivan tietoisesti Jumalan terveellä (tietenkään eivät kaikki ja varsinkaan saarnaajat). Myös aikaisempi tiukka käyttäytymisnormisto näyttää olevan lievenemässä samalla tavoin: joku ottaa vähin äänin saunaolusen tai kaksi tai käy teatteriesityksessä.
Mutta minusta on jotenkin surullista, kun kristityn ”vapauden” tunnusmerkiksi tulevat tällaiset, perinteisen luterilaisuuden näkökulmasta puhtaasti ehdonvallan asiat (tai pietistisesti: maailmalliset asiat). Joka tapauksessa: kaikki isot muutokset voivat lähteä vain ja ainoastaan uskonnollisen yhteisön sisältä, yhteisöstä riippumatta. Itse iloitsen kyllä kaikista niistä, jotka ovat vanhoillislestadiolaisuudessa käsittäneet evankeliumin ja löytäneet Jumalan valtakunnan. Riippumatta siitä, miten valtakunnan rajat ymmärretään.
Tiukan SRK-laisen elämäntapanormiston eli (aiemmin) elämänvanhurskauden muuttuminen tuntuu kyllä minusta melko jakomielitautiselta. Uskonvanhurskaus on kai pääosin entisellään? Se, miten tullaan ns. autuaaksi ja miten uskoa ylläpidetään? Siinä on varmaan Valtakunnan rajat ja julkinen hengellinen ’talostelu’ yhteisössä jotenkin tutussa muodossa?
Salaiset muutokset ja taustalievennykset ovat eri asia. Karkein esimerkki on televisio. Entistä käytäntöä on pidetty julkisesti esillä, vaikka muutokset ovat vl-sisällä olleet jo ihan yleisiä. Se on vaikuttanut jopa kiusalliselta aiheelta melkein näihin päiviin.
Minun kanssani vl-ihmiset eivät halua keskustella niistä. Enkä itsekään kerjää riitaa ko.aiheesta. Toki entisten painostusten ja puhuttelujen taakka on jossakin sisimmässäni. Ja pieni ’ilkeilynpoikanen’ nostaa helposti päätään, kun kuuntelen nykyistä vl-suhtautumista esim. ns. liikkuvaan kuvaan.
Vl-yhteisön sisäpiireissä ovat monet asiat olleet luvallisia, vaikka niistä saarnoissa ja julkaisuissa on selkeästi varoiteltu ja synneiksi sanottu. (Nyt sanotaan tyhmäksi heitä, jotka ovat ottaneet ne tosissaan.)
Mutta sekin aika lienee nopeasti muuttumassa ja julistus keskittyy SRK-taholta Valtakunnan ydinsanomaan eli syntienanteeksisiunaamiseen laajasti koko maailmassa. Elämäntapa-asiat on pakkokin unohtaa, kun evankeliumia halutaan viedä ihan toisenlaisiin kultuureihin?
Lahja H. Minun ymmärtääkseni vanhoillislestadiolainen normisto palautuu keskeisiltä osiltaan vanhaan pietismiin. Siitä vain on pidetty kiinni kauemmin kuin muissa herätysliikkeissä ja sen noudattaminen selitetty autuuden ehdoksi. Itse normeissa on minun mielestäni myös ollut paljon hyvää, vaikkakin ne voivat näyttäytyä eri tavoin mielivaltaisina. Kaksi isointa kipupistettä ovat minun ymmärtääkseni hoitokokouksiin liittynyt henkinen ja hengellinen väkivalta, jota ei ole vieläkään riittävässä määrin käsitelty, sekä eksklusiivisen seurakuntaopin ylilyönnit. (Siinäkin kannattaa samalla muistaa, että kaikki ortodoksitkaan eivät pidä meitä muita oikeina kristittyinä ja myös Trenton konsiilin roomalaiskatolisuus oli luonteeltaan aika eksklusiivista pelastuskysymyksessä).
Marko. Taitaa olla niin, että SRK-vanhoillisuus on ainoa herätysliike, missä vanhan, ”klassisen” pietismin keskeisiä elementtejä edelleen mukana. Jos siis esikoisten enemmistöä ei lasketa mukaan. Pia desideria: siirtymä kuolleesta uskosta elävään uskoon, puhtaasta opista hurskaaseen elämään, virkapappeudesta yleiseen pappeuteen, vanhurskauttamisen korostuksesta pyhitykseen. Rajanveto maailmaan. Collegium pietatis, uskovien konventikkelit (seurat), sakramenttien väheksyminen jne.
Kun SRK-lestadiolaisuuden tietyt pääjuuret ovat syvällä satojen vuosien takaisessa pietismissä, niin keskustelu pinnallisista ilmiöistä ja nykymuutoksista tuntuu todella turhalta. Selkeä, luovuttamaton SRK-eksklusiivisuus on liitetty yhteisön oppiperusteisiin jo yli sata vuotta sitten. Samalla paikkakunnallahan voi olla vain yksi oikeittten uskovaisten ryhmittymä ev.lut.kirkkomme sisällä!
Kaikki ylimieliset lähimmäisrakkauden ohittamiset ja osin vaivihkainen ostrakismi vl-kohtaamisissa ovat olleet vain pieniä roiskeita yhteisön toimintakokonaisuudessa. Niistä valittaminen tänään tuntuu vielä enemmän ’turhuuksien turhuudelta’!