Kun tulin uskoon 90-luvun lopulla ja aloin käydä kirkossa, huomasin joidenkin pappien saarnoissa olevan ajatuksia, jotka olivat vastoin sitä ydinsanomaa, jota rippikoulussa oli opetettu ja minkä myös itse Raamattua lukeneena tiesin. Siitä alkoi muutaman vuoden kestänyt matka kristinuskon ydinsanoman etsijänä. Selvyyden saaminen hämmentävien suuntauksien, oppien ja mielipiteiden kaaoksessa oli ensin vaikeaa. Raamatun lukeminen jäi minulla alussa hieman vähäiseksi ja se oli suuri virhe. Tartuin eräisiin ”hengellisiin” kirjoihin, joita en enää lukisi ja joita en voi suositella kenellekään kuin ehkä niille, joita kiinnostavat harhaopit. Kirjat olivat liberaaliteologisia, toisin sanoen ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä kristinuskosta vailla raamatullista pohjaa. Toisaalta sen tien kulkeneena, erotan nyt Jumalan armosta kun väärää evankeliumia tarjotaan.
”Poikani, jos sinä otat minun sanani varteen ja kätket mieleesi minun käskyni, niin että herkistät korvasi viisaudelle ja taivutat sydämesi taitoon – niin, jos kutsut ymmärrystä ja ääneesi huudat taitoa, jos haet sitä kuin hopeata ja etsit sitä kuin aarretta, silloin pääset ymmärtämään Herran pelon ja löydät Jumalan tuntemisen. Sillä Herra antaa viisautta, hänen suustansa lähtee tieto ja taito. Oikeamielisille hänellä on tallella pelastus, kilpi nuhteettomasti vaeltaville, niin että hän suojaa oikeuden polut ja varjelee hurskaittensa tien. Silloin ymmärrät vanhurskauden ja oikeuden ja vilpittömyyden – hyvyyden tien kaiken; sillä viisaus tulee sydämeesi, ja tieto tulee sielullesi suloiseksi, taidollisuus on sinua varjeleva ja ymmärrys suojeleva sinut”. Sananl. 2:1-11
Tulin lopulta ymmärtämään, että kirkon on vallannut suurelta osin liberaaliteologia, jota monet ev.lut. papit ja piispat edustavat. Liberaaliteologia julistaa väärää ”evankeliumia”, josta Paavali varoittaa Galatalaiskirjeessä: ”Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu”. Gal. 1:6-8
Liberaaliteologia on yleishumanistinen ideologia tai oppi, jossa ihminen ei ole syntiin langennut ja sovitusta tarvitseva, vaan joka eettisillä ohjeilla, neuvoilla ja esimerkeillä voidaan kasvattaa paremmaksi. Näin ei tarvita Raamatun ilmoittamaa maailman Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, joka sovitti ihmiskunnan synnit ristillä. Liberaaliteologiassa koko kristinuskon ydinsanoma on siis turhennettu ja kadotettu. Jeesus Kristus ja hänen ristinuhrinsa puolestamme on kulmakivi, joka poistamalla aiheuttaa koko rakennuksen romahtamisen. ”Hän on ’se kivi, jonka te, rakentajat, hylkäsitte, mutta joka on kulmakiveksi tullut’. Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.” Ap. 4:11-12
Yhteiskuntamme on jo hyvin pitkälti vieraantunut kristinuskosta. Monella ei ole minkäänlaista käsitystä kristinuskosta saati sitten kristinuskon ydinsanomasta. Vallitsee monin paikoin syvä pakanuus. Pidän kirkkoamme ja teologista opetusta tähän suurelta osin itse syypäänä. Monet ateistitkin tajuavat, että kirkon sanoma on muuttunut!
Jeesus sanoi: ”Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät tulisivat sokeiksi.” Muutamat fariseukset, jotka olivat hänen lähellään, kuulivat tämän ja kysyivät häneltä: ”Emme kai me ole sokeita?” Jeesus vastasi heille: Jos te olisitte sokeita, teillä ei olisi syntiä, mutta nyt te sanotte: ’Me näemme’, ja sen tähden teidän syntinne pysyy”. Joh. 9:39-41
Kun kielletään ihmisen syntisyys ja syntien anteeksi saamisen tarve, vahingoitetaan ihmisen omaatuntoa ja tällä on järkyttävät seuraukset sekä yksittäiselle ihmiselle että koko yhteiskunnalle. Syvällä sisimmässään, ihminen tajuaa olevansa vastuussa elämäntavoistaan ja elämää rikkovista valinnoistaan ja tekemisistään. Ihmiselle kertyy siksi patoutunutta syyllisyyttä. Jos tämän syyllisyyden esille tuominen ja siihen Jumalan valmistama anteeksiantamus Kristuksen ristinsovituksen tähden kielletään, ihminen pyrkii turruttamaan omatuntonsa syyttävän äänen ja paatuu. Syyllisyys ei kuitenkaan jätä häntä helposti rauhaan, vaan hänen täytyy etsiä jokin projisointikohde syyllisyydelleen. Tämä kohde löytyy jostakin toisesta ihmisestä tai ihmisryhmästä. Patoutunut syyllisyys purkautuu vihana niitä ihmisiä kohtaan, jotka muistuttavat ihmisiä heidän synneistä ja syyllisyydestä. On siis löydettävä syntipukki. Tällä on järkyttävät seuraukset ja niitä nyt saamme lukea päivän lehdistä. Tiedossa on oikein oikeudenkäynti valtakunnansyyttäjän toimesta Päivi Räsästä vastaan, joka on uskaltanut muistuttaa ihmisen syntisyydestä.
Ihmiskunnan historiassa alusta lähtien syntiinlankeemuksen osapuolet syyttelivät tosiaan, Kain tappoi Aabelin, VT:n profeetat, jotka kehottivat parannukseen, kivitettiin ja tapettiin. Jeesuksen sanat saivat kirjanoppineet ja fariseukset raivon valtaan, koska Jeesus osoitti heidän syntinsä. Suurin osa apostoleista tapettiin. Alkuseurakuntaa vainottiin. Kristityt heitettiin leijonien eteen. Monet marttyyrit poltettiin roviolla, kristittyjä vainotaan aina meidän päiviimme asti. Näin käy kun pakanallisessa ympäristössä tuodaan ilmi ihmisen perusongelma: ihmisen syntisyys ja syyllisyys Jumalan edessä, ja lääke tähän ongelmaan: Jeesus Kristus Ristinherra, syntien sovittaja.
Minulle liberaaliteologia ei edusta kristinuskoa lainkaan, vaan se on eräänlainen uusi oma uskontonsa. Kirkon pitäisi tunnustaa tämä jo ihan rehellisyyden nimissä. Se johtaa nyt ihmisiä harhaan. Mutta näin ei varmasti tule tapahtumaan. Kuljemme kohti Antikristuksen aikaa ja kirkkoa. Ilmestyskirjasta voi lukea langenneen kirkon, suuren Babylonin, maan porttojen ja kauhistuksien äidin kohtalon. Johannes näki sen olevan juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajien verestä. Mutta portto riisutaan paljaaksi ja alastomaksi, sen lihat syödään, se poltetaan tulessa ja sen savu tulee nousemaan aina ja iankaikkisesti.
Seuraavassa katkelmia dosentti Timo Eskolan blogista: https://timoeskola.wordpress.com/2020/09/03/ateistit-alttarilla-ja-sudet-saarnatuolissa-onko-teologia-oikeasti-kriisissa-viimeiset-johtopaatokset-kolmen-vuosikymmenen-urasta-tutkijana/
”Teologien argumentti on sama, jonka aikansa kuuluisin ateisti, professori V.T. Aaltonen esitteli Helsingissä 1950-luvulla kritiikkinsä keskeisenä lähtökohtana: ”Sovitusopin pohjana on käsitys, että Jumala vaatii verta, primitiivisten kansojen kuvitelma, että jumala oli sovitettava ihmisuhrilla… Koko oppi ei ole vain tympäisevä, vaan se on raakalaisuudessaan hirvittävä! Mutta alituisella saarnalla verestä, verestä, verestä, ihmiset on niin hypnotisoitu, että he laulaessaan ’Hannulan verilaulua’ eivät ajattele yhtään mitään.” (Miksi en ole kristitty, 93).
Mistä samalta kuulostavat perusteet juontavat juurensa? Kyse ei ole eksegetiikasta eikä tekstien tulkinnasta. Sen sijaan lähtökohtana on ideologinen kritiikki. Taustalla häilyy kuuluisan ateisti-filosofin Fiedrich Nietzschen haamu. Uuden ajan ajattelijoista juuri hän on kuvaillut Kristuksen sovituskuoleman mielettömyyttä (Antikristus, 41). “Ja nyt sukeltautui esiin tämä mieletön probleemi: ‘kuinka jumala saattoi sallia sen!’ Tähän löysi pienen seurakunnan hämmentynyt järki tämän hirvittävän mielettömän vastauksen: jumala antoi poikansa syntien anteeksiantamukseksi, uhriksi. Minne joutui evankeliumi yhdellä erää? Vikauhri, ja sen lisäksi iljettävimmässä, barbaarisimmassa muodossaan, viattoman uhraaminen syyllisten syntien vuoksi! Mikä hirvittävä pakanuus!”
…jokainen ymmärtää, että esimerkiksi kiistassa sovituksen merkityksestä tai Jeesuksen jumaluudesta ei ole kyse mielipiteistä. Niissä on kyse väitteistä, joiden mukaan kristinusko joko seisoo tai kaatuu. Ei vähempää eikä enempää.
Myös kristologia ja tämän myötä Jumala-käsitys muuttuivat. Ehkä merkittävimmät teologiset muutokset koskevat käsityksiä Jeesuksesta. Monet tutkijat tulkitsevat Kristuksen kuoleman pelkäksi marttyyrikuolemaksi. Hänen kärsimyksensä katsotaan olevan vaikkapa äärimmäinen esimerkki inhimillisen elämän vaikeuksien kohtaamisesta – mutta ei muuta. Olennaista on pelkistää käsitys Jeesuksesta tavallisen inhimillisen toiminnan piiriin. Jeesus ei ole ollut tutkijoille enää maailmaan inkarnoitunut Jumalan Poika. Samalla kristologian muiden piirteiden kohdalla ero on suuri. Koska Jeesusta ei pidetä syntien sovittajana eikä koko maailman Vapahtajana, hän ei ole Jumalan valtakunnan Messias, joka yksin olisi tie ikuiseen elämään. Teologisen radikalismin kohdalla äänessä on evankelista Latteus, jolla ei ole oikeastaan mitään sanottavaa tämän raadollisen maailman ihmisille. Radikalisoituneen teologian piirteisiin on välttämätöntä kohdistaa kritiikkiä, sillä se pitää tyhjää maljaa syntisen huulilla. ”
Miten sitten yksittäinen kristitty voi löytää kristinuskon ydinsanoman, sen oikean evankeliumin ja saada rauhan sielullensa? Jeesus sanoo, että jokainen etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Tämä on totta tänäkin päivänä. Etsi ja kolkuta: lue Raamattua avoimin mielin ilman ennakkokäsityksiä (aloita mieluiten Uudesta Testamentista), anna Raamatun sanan puhutella sinua, ole rehellinen itsellesi, rukoile Jumalalta ymmärrystä, hanki joku vanha hyvä hengellinen kirja. Jumala ei mitään niin hartaasti halua kuin että käännyt hänen puoleensa, tunnustat hänelle syntisi ja avaat sydämesi oven Kristukselle. Särjettyä ruokoa hän ei muserra ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta.
Jeesus sanoo: ”Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen. Varas ei ole tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys. Minä olen se hyvä paimen. Hyvä Paimen antaa henkensä lammasten edestä” Joh. 10:9-11.
Kari Roos: ”Älä ota kaikkea henkilökohtaisesti, kun se ei ole tarkoitus. ”
Vaikeaa olla ottamatta kun erota sanomaa ja henkilöä. Näin täällä tekevät muutkin.
Kommenttini Kari Roosille piiti olla:… kun et erota sanomaa ja henkilöä. …
Ja lisäys, en siis ole loukkaanunut mistään.
Anssi Saarela: ”Riitan mielestä Jeesus ja apostolit eivät saarnanneet rakkautta vaan evankeliumia.”
Ei mikä tahansa rakkaus. Siitä kirjoitin jo aiemmin.
Evankeliumi kyllä määritellään Raamatussa ja sen sisältö on aina sama. Kaikki apostolit julistivat sitä samaa evankeliumia. Ei ole mitään muuta. Kaikki muu on väärää.
”Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet. Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan, ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista. ” 1 Kor. 15:1-5
Anssi Saarelan siteeraamat kohdat ovat ohjeita ja lakia, eivät evankeliumia. Jeesus on täyttänyt lain. Emme pelastu lakia noudattamalla, vaan uskomalla Jeesukseen syntien sovittajana. Me elämme jo täytetystä työstä. Rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.
Jumalan rakastaminen on ennen lähimmäisen rakastamista. Sitten tuo oikeanlainen rakkaus Jumalaan näkyy lähimmäisen rakastamisessa. Siteeraamasi kohdat paljastavat, että et ole ymmärtänyt mikä on evankeliumi.
Anssi Saarela, vielä muutama kohta mitä evankeliumi on:
”Mutta sitten kuin Johannes oli pantu vankeuteen, meni Jeesus Galileaan ja saarnasi Jumalan evankeliumia ja sanoi: ’Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi’ (Mk 1:14,15).”
Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman…
’Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen’ (Lk. 4:18).
Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta… Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin (1 Piet. 1:10,12).
Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan (Room. 1:2,3).
Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden,
joka loistaa kansallesi Israelille (Lk.2:29–32).
Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia (Room. 1:1).
Riitta, olihan tuo Vähäsarja hiukan masentava. Tuossa paistoi tuollainen perisynnin raadollisuus ja vankeus,josta sitten tehdään parannusta, mutta paremmaksi ei tulla. Tätä rata tämä elämä sitten jatkuu, jatkuvaa tarvetta tämmöisessä suppeassa kehässä. Jotkut tarvitsevat tätä, troppi jatkuvasti koska he uskovat perisynnin turmeluksen itsessään, kuten julistajatkin. Julistajat pitävät sitten tätä yllä ja seurakunta tarvitsee näitä julistajia. Kierre on valmis.
Riitta alä nyt pelästy, mutta tätä voisi pohtia onko ajatuksissani mitään perää. Miten Augustinuksen perisyntioppi vaikuttaa.
Riitta,
Voisit kutsua minua ihan etunimellä vain, sopiiko?
Voisit ehkä kirjoittaa uuden blogin, kun tämä alkaa tulla niin pitkäksi, ellet siiten etsi kommentointiennätystä.
Evankeliumi = ilosanoma. Mistä? Messiaasta eli Jeesuksesta Kristuksesta. Mitä se tarkoittaa? Sitä, että Isä Jumala on päättänyt armahtaa meidät Poikansa kautta/Pojassaan. Siis voidaan sanoa, että Jeesus toi Jumalan armon ja rakkauden meille.
Jeesus itse siis on se evankeliumi.
Ihminen ei pelastu lakia noudattamalla, totta, mutta pelastunut ihminen noudattaa lakia juuri siksi, että on pelastunut ja saanut siihen erityisen voiman ja motivaation. Ei ”pelastumisen” ja ”lain”, tai ”evankeliumin” ja ”lain”, välillä tarvitse nähdä ristiriitaa. Toteathan Riitta itsekin Johanneksen kirjeiden tyyliin, että ”rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä”. Rakkaus ei kuulu kristinuskon marginaaliin eikä ole evankeliumiin kuulumaton asia.
Itse en näe Raamatun opettavan, että Jumalan rakastaminen on ”ennen lähimmäisen rakastamista”. Jeesushan sanoi, että ne ovat yhtä tärkeitä (Matt. 22:36-40). Sitä paitsi uskon, että ne tarkoittavat pohjimmiltaan samaa eivätkä voi joutua kilpailuasetelmaan. Moni Jumalan rakastamisen puolesta kiivaileva vähättelee herkästi lähimmäisen rakastamista (koska jälkimmäinen on usein vaikeampaa ja paljastaa velkamme), vaikka sellaista abstraktia Jumalan rakastamista ei pitäisi oikeastaan olla edes olemassa (1. Joh. 4:20-21).
Ihmisen helmasynti on aina kääntää katseensa pois lähimmäisestä, milloin milläkin valehurskaalla verukkeella, ja Jumala haluaa aina kääntää sen takaisin veljeen tai sisareen. Uskon että silloin, ihme kyllä, näkee ja kohtaa myös Jumalan. Minua on aina kiehtonut kirkkoisä Tertullianuksen erikoinen sana ”Vidisti fratrem, vidisti dominum tuum” (nähdessäsi veljesi näet herrasi). Hän väittää sen olevan peräisin Jeesukselta itseltään! En tiedä oliko hänellä oikeaa perimätietoa, mutta ajatus on mielestäni sama kuin viimeisen tuomion kuvauksessa (Matt. 25:40, 45). Eli kaikki mitä teemme tai jätämme tekemättä lähimmäiselle, heijastaa sitä, tunnemmeko Jumalan vai emme. Pelastus ei pelkisty vain siihen, uskommeko Jeesuksen olevan syntien sovittaja.
Toivoisin hyvä Riitta, että sanoisit kanssakeskustelijoillesi mieluummin, että ”olet ymmärtänyt eri tavalla” kuin ”et ole ymmärtänyt”. Kristinuskoa ja Raamatun moninaista sisältöä voi tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla eikä toisen tulkintaa voi rajata kristinuskon ulkopuolelle tai kristillisen keskustelun ulkopuolelle vain sillä perusteella, että se on enemmän tai vähemmän toisenlainen kuin omani. Ja oma tulkintammekin voi vuosien saatossa muuttua, kuten itsekin aiemmin taisit kirjoittaa.
Anssi Saarela kirjoittaa, ” Kristinuskoa ja Raamatun moninaista sisältöä voi tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla eikä toisen tulkintaa voi rajata kristinuskon ulkopuolelle tai kristillisen keskustelun ulkopuolelle vain sillä perusteella, että se on enemmän tai vähemmän toisenlainen kuin omani. ”
Tämä tietysti riippuu kirkkokunnasta. Kirkko on aina kirkolliskokousten kirkko, jossa linjaukset tehdään. Protenstanttisessa viite kehyksessä se menee näin kuten Anssi kuvaa. Luterilainen muotiperiaate antaa mahdollisuuden tuhannelle ja yhdelle tulkinnalle.
Tarkoittaako tämä, Sami, että kun kirkolliskokous päättää jotain, niin sinä olet tasan samaa mieltä ja sopeutat oman ymmärryksesi siihen?
Sama tietysti on periluterilaisella, joka luottaa Tunnustuskirjoihin kuin vuoreen.
Onko kiellettyä ajatella joku asia toisin kuin kirkolliskokous tai Tunnustuskirjat sanovat?
Ihmiset nekin ovat pähkäilleet, tietysti Raamattuun tai traditioon perustaen.
Kari, jos ajattelemme luterilaisia tunnustuksia, niin kaikissa luterilaisissa kirkoissa ei käytetä niin laajaa tunnustus materiaalia kuin meillä. Periaatteessa luterilaiseen ilmaisevat uskon tunnustuskirjoissa.
Luterilaisuudessa on yksilö se joka ratkaisee, ei kirkko. Luterilainen itse arvioi oman kirkkonsa opin. Niinpä Luterilainen voi uskoa oman kirkkonsa oppia vastaan seuraamuksista. Tämä on nyt vähän kärjistettyä.
Luterilaisuudessa on kovin vähän traditiota, tai se on karsittua, trditio on muokattu uudesta.
En tiedä vastasitko kysymyksiisi.
Sami,
Ajattelen ettei mikään kirkko ole enemmän kuin jäsentensä summa. Jokainen jäsen on inhimillinen ja erehtyväinen, ja sitä ovat väistämättä heidän teologiset kokoontumisensa ja niiden päätöksetkin. Dogmaattisesti ei pitäisi koskaan tulla tilannetta, että levätään vain laakereilla ja toistellaan valmiita kaavoja – kielletään keskustelu ja kysymykset. Protestantit ovat ymmärtäneet tämän seikan mielestäni parhaiten.
Mielipiteiden hajontaa, toisinajattelua ja reformistisia pyrkimyksiä on silti jossain määrin myös katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa, vaikka teoriassa ja paperilla paavit tai kirkolliskoukset ovat määritelleet ”kaiken” lopullisella, erehtymättömällä ja ajattomalla tavalla.
Anssi,
Tämä kysymys on varsin laaja, kenellä on oikeus kirkossa tehdä päätöksiä ja ovatko ne sitovia? Perinteisesti ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat ne, joille kirkossa on annettu auktoriteetti. Kirkko on aina tukeutunut tähän kanoniseen, patristiseen ja hierarkiseen traditioon. Tästä myös seuraa, että näillä on myös tulkintaoikeus kirkossa. Inhimillisyys ja erehtyväisyys eivät ole niitä kysymyksiä, joita ensimmäiseksi tulee mieleen. Dogmattiset kaavat ovat laajan keskustelun tulos, eivät sen rajoittava tekijä.
Tämä tulkintahorisontti on monelle protestantille vieras ja outo. Tästä johtuu myös protestantisen kirkkosiiven jatkuva ja enenevä jakaantumisprosessi. Yksin Raamattu periaate on vain yksi osa-alue laajassa kokonaisuudessa jossa on tuhat ja yksi tulkintaa.
Sami, ortodoksit ovat todella perinteisesti ajatelleet, että ”kyllä isät osaa”. Ja paljon he osasivatkin. Patristisessa traditiossa on paljon ajatonta ja kestävää.
Mutta eikö olisi luontevampaa ajatella, että jokaisen ajan kirkko on oikeutettu tekemään teologiaa ja teologisia päätöksiä viime kädessä oman aikansa tiedon pohjalta? Käsitys todellisuudesta, Raamatusta ja tuonpuoleisuudesta ei ole voinut tulla valmiiksi ja erehtymättömäksi jo antiikin aikana. Tarkennettavaa ja rukattavaa on jäänyt yllin kyllin myöhempienkin aikojen pyhille. Todellisuutta ei hevin saa haltuun, se on jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa.
Minkään ajan kirkkoa ei voi syyttää siitä, että se tekee teologiaa oman aikansa edellytyksistä käsin. Sen mikä milloinkin jää puutteelliseksi, korjaavat myöhemmät teologipolvet. Mutta mielestäni olisi kuitenkin pohdittava, onko todella mielekästä tehdä meidän aikamme teologiaa pelkästään tai ensisijaisesti menneen ajan edellytyksistä käsin.
Anssi,
Jokainen aika kohtaa omat haasteensa, kuten alussa ja myöhemmin. Moni kristillisen opinkohta jouduttiin hahmottamaan ja miettimään pitkienkin prosessien kautta. Kirkon elämässä aika ja ajattomuus kohtaavat, tämä antaa aivan toisenlaisen ulottuvuuden käsiteltäville asioille. Pyhä Henki jakaa sellaista viisautta kirkollensa, jota emme muualta löydä. Jos tämä näkökulma puuttuu, menetämme paljon. Kirkko ei ole inhimillisen kokoontumisen tulos, vaan sen ajatteluprosesseissa leikaavat aika ja ajattomuus, jota Henki johtaa.
Vanhat kirkot ovat ottaneet historian saatossa ajankohtaisiin kysymyksiin aina kantaa. Tämä prosessi jatkuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tradition hylkäämistä tai sen poistoa. Onko sinulla mielessä jokin tarkennus tai rukattava, vai ajatteletko asiaa vain yleisellä tasolla?
Sami, mielestäni niihin ajankohtaisiin haasteisiin vastataan parhaiten ajantasaisella teologialla. Ei katsomalla pelkästään taaksepäin. Jos ja kun kirkon ajatteluprosesseissa leikkaavat aika ja ajattomuus, niin lopputuloksena ei voi olla pelkästään ajatonta totuutta. Jotain opitaan matkan varrella. Sitä mikä ei ole kestävää, täytyy voida arvioida uudelleen myöhemmin, jotta ei menetettäisi sitä, mikä on. Ei ole kyse tradition hylkäämisestä tai poistosta vaan päivittämisestä ja uudelleen tulkitsemisesta. Se on ainoa keino pitää traditio elävänä. Tällaista tapahtuu jo VT:n ja UT:n välillä.
Moni asia selviää todellakin vain pitkien prosessien ja yritysten ja erehdysten kautta, koska todellisuus on äärimmäisen monimutkainen ja jatkuvassa liikkeessä. Teologia ei tullut valmiiksi vuonna 787, 1580 tai 1960-luvulla. En henkilökohtaisesti usko, että Henki tekee kenestäkään ihmisestä tai yhteisöstä (eilen tai tänään) erehtymätöntä sen enempää kuin moraalisesti täydellistäkään. Kristikunnan opillinen hajaannus ja jakaantuminen, jotka koskevat myös idän kirkkoa, on siitä yksi painava todiste.
Uudistusta kaipaavia arkaaisia käsityksiä kirkoissa on paljon, joskin minulle läheisimmät vanhat protestanttiset kirkot ovat niitä jo kiitettävästi tehneetkin. En nyt ala luettelemaan tämän blogin alla, ettei Riitta kimmastu. ?
Pauhataanko tässä Kari Roos lakia?
https://www.youtube.com/watch?v=fMzGVxtNCis
Riitta, piti tulla tähän tämä vastaus.
Uskallankohan Vähasarjaa kuunnella, kun Samikin sanoi masentavaksi…?
Kuuntelin kuitenkin ja minusta se oli ihan hoitavaa evankeliumia eli Kristusta korottavaa sanaa, rauhallisesti kerrottuna.
Miksi, Sami, sanoit sitä masentavaksi? Olihan siinä tietty perisynti esillä, mutta miten sinä sitten näet asian? Mikä on vaihtoehto perisynnille? Lyhyesti, kiitos.
Kari Roos, mikä on vaihtoehto perisynnille. Täytyy mennä sinne missä perisynti keksittiin. Sitten uskonpuhdistuksen aikaan jossa sitä lutherin toimesta jalostettiin. Tämän jälkeen täytyy löytää vaihtoehtoja. Siinä se.
Onko vaihtoehtoja?
Kari, totta kai on, sinun pitää niihin itse tutustua.
Tämä perisyntikysymys on mielenkiintoinen. En haluaisi kuitenkaan tässä kovin syvälle siihen mennä. Saattaa olla, että Luther on mennyt vähän liian pitkälle siinä, että kukaan ihminen ei pystyisi mihinkään hyvään. Ei Paavalikaan mielestäni näin ole sanonut. Kyse on siitä, että mikään hyvän tekeminen ei riitä ilman Jeesusta. En oikein ymmärrä sitä, että jokainen ihminen olisi teoistaan riippumatta jotenkin tasavertaisen, kauhean suuri syntinen. Siinä ymmärretään sekä Jeesusta että Paavalia hiukan väärin. Väärin ymmärtäminen toki on ihmiselle enemmän kuin tyypillistä. Tosin sillä ei kuitenkaan taida olla Jumalan edessä merkitystä, kuinka suuri tai pieni syntinen on. Sillä on merkitys, turvaudummeko Jeesukseen vai emme. Eikö lopputulema ole kuitenkin sama, ajattelemme sitten perisynnistä niin tai näin?
Kari, ihminen on pohjimmiltan hyvä, ei kuten uskonpuhdistus tulkitsi Paavalia.
Hyvä että kuuntelit Kari! Oikeastaan kun täällä on ollut kaksi Karia, niin siksi aloin kirjoittaa aina sukunimen. Uskon kyllä sen, että ns. ”palopuhujia” on joskus ollut. En ole milloinkaan kuullut sellaisia Raamattuopistolla. Eräässä toisessa herätysliikkeessä kyllä olen.
Hoitavaa evankeliumia. Tätä juuri minä ainakin haluan kuulla. Tiedän etten paremmaksi muutu, siis sellaiseksi että itsessäni kelpaan taivaaseen. Ainoastaan Jeesuksen sovitustyön tähden ja siihen turvaten kelpaan ja kun sen omalle kohdalleni olen vastaanottanut.
Kari, en etsi ennätystä. Jossain vaiheessa saatan kirjoittaa uuden blogin.
Anssi Saarela: ”Pelastus ei pelkisty vain siihen, uskommeko Jeesuksen olevan syntien sovittaja.”
Kyllä sehän on juuri se oikea evankeliumi . Toista ei olekaan. Ja sanot tässä että ei ole tai ei pelkästään. Olen toista mieltä ja saan olla. Itse evankeliumiin ei tule tuoda mitään rinnalle.
Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi
Näin Jumalan rakastamisesta kirjoittaa Kari Kuula Kirkko ja Kaupunki -lehdessä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kuula-jumalaa-ei-voi-rakastaa-yli-kaiken#290466b3
”Kuula: Jumalaa ei voi rakastaa yli kaiken
Rakkauden kaksoiskäsky ymmärretään usein väärin. Oikeasti se antaa meille vapautta olla sellaisia kuin olemme.
Rakkauden kaksoiskäsky on käskyistä tärkein. Harmi vaan, että sitä selitetään usein ihan väärin. Sanotaan että Jumalaa pitäisi rakastaa yli kaiken, enemmän kuin mitään muuta.
Mutta ei se näin mene, ei ollenkaan. Eihän se ole edes mahdollista.
Jumala ei ole mikään tämän luomakunnan olio. En näe tai kuule häntä, halaamisesta puhumattakaan. Miten voi olla rakkaista rakkain, jos on useimmiten poissa? Joka ei anna selvää merkkiä itsestään. Jonka koko olemassaolosta ei voi olla varma.
Lisäksi minä ainakin olen välillä vihainen Jumalalle. Ja moni muukin, Vanhan testamentin valituspsalmeista alkaen. Miksi ihmeessä, Kaitsija kallis, sallit sen ja tämän kamaluuden? Miksi kätket itsesi? Miksi et auta? Miksi et vastaa, niin että ahdistunut mieleni rauhoittuu?”
Näin sivuutetaan 1. käsky Kari Kuulan tapaan. Tämä ilmentää sitä, että ei ole ymmärtänyt Raamattua. Kaikki kun juuri lähtee siitä. Jeesus sanoo että se on kaikista tärkein. Sitten tärkeä ja saman Mutta se saadaan omistamalla Jeesuksen sovitustyö itselleen.
Hups, lähti liian aikaisin
Tässä Kuulan artikkelin jatkoa: ”RAKKAUDEN KÄSKY EI SIIS TUNGE KETÄÄN MIHINKÄÄN ITSELLE VIERAASEEN. PÄINVASTOIN.
Ei ketään voi vaatia rakastamaan tällaista Jumalaa enemmän kuin mitään muuta. Eikä Jeesus niin teekään. Käskyn pointti on aivan toinen. Se ei laita rakkauksia tärkeysjärjestykseen. Katsotaanpa tarkkaa sanamuotoa. Siinä ei sanota, että Jumalaa on rakastettava enemmän kuin mitään muuta, vaan että häntä rakastetaan koko sydämellä, sielulla, voimalla ja ymmärryksellä.
Avain on ilmauksessa ”koko sydän”. Sillä tarkoitetaan avoimuutta, rehellisyyttä ja omakohtaisuutta. Jumalaa rakastetaan omalla sydämellä ja sielulla eli sillä tavalla kuin itselle on mahdollista. Ei kuten joku toinen käskee.
Jollekin jo sana rakkaus on liikaa tässä kohdassa. Jumalaa pikemminkin kunnioitetaan tai hänen kanssaan painitaan. Kiin(nit)tyminen Jumalaan voi olla tätäkin. Annetaan lupa myös epäilylle, haluttomuudelle ja kyseenalaistamiselle. Samoin vahvalle uskolle ja luottamukselle, silloin kun sen aika on.
Tällainen kokosydämisyys Jumalan edessä vapauttaa pakosta ja teeskentelystä. Muut eivät minua määräile. Saan olla reilusti sitä mitä olen.
Suhteeni Jumalaan on minun, ei kenenkään muun.
Rakkauden käsky ei siis tunge ketään mihinkään itselle vieraaseen. Päinvastoin. Se vapauttaa sellaisesta. Komentamisen sijaan se antaa luvan.
Siksi se on käskyistä tärkein. Se tekee Jumalasta minun Jumalani.”
Kuula: ”Jumalaa rakastetaan omalla sydämellä ja sielulla eli sillä tavalla kuin itselle on mahdollista. ”
Jumalalle on kaikki mahdollista vastasi Jeesus, kun opetuslapset kysyivät kuinka kukaan voi pelastua. Kaikki rakkaus lähtee siitä, että Jumala on ensin rakastanut meitä. Sen rakkauden omistamme kun otamme Jeesuksen syntien sovittajana vastaan omakohtaisesti. Siitä lähtee oikeanlainen lähimmäisenrakkaus.
Kari Kuula on nähdäkseni myös syvällinen pohtija enemmän kuin saarnaaja. Siksi ehkä koen hänen kirjoituksensa itselleni läheiseksi. Kaikki eivät häntä ymmärrä, en minäkään aina. Pohdinnat menevät joskus ohi, joskus osuvat hyvinkin ytimeen. Tässä hän mielestäni etsii sitä, miten meidän rakkautemme Jumalaa kohtaan voisi olla inhimillisesti mahdollista. Jumalalle kaikki on mahdollista, mutta meille ei. Mitä on kokosydäminen rakastaminen? Aika vaikea määriteltävä. Voiko se olla muuta kuin se, mihin meistä kukin pystyy? Emme pysty mihinkään kovin ”ylimaallisiin” suorituksiin. Tämän kautta tästäkin ”lain käskystä” tulee oikeastaan evankeliumia. Meillä on lupa rakastaa Jumalaa sen verran kuin pystymme ja osaamme. Ei vaadita enempää, ei vaadita itsemme ylittämistä. Ei tosiaan ole mitenkään helppoa rakastaa jotain, mitä ei voi aistia. Näemme ja tunnemme Hänen tekonsa meissä itsessämme ja luonnossa, ”kuulemme” eli luemme Hänen äänensä Raamatussa, mutta emme voi aistia Häntä itseään. Jeesuksen aikalaiset pystyivät aistimaan Jumalan Jeesuksessa sen ajan, kun hän oli heidän keskuudessaan. Tästä on kyse tuossa Kuulan kirjoituksessa.
”Jumalalle on kaikki mahdollista vastasi Jeesus, kun opetuslapset kysyivät kuinka kukaan voi pelastua. Kaikki rakkaus lähtee siitä, että Jumala on ensin rakastanut meitä. Sen rakkauden omistamme kun otamme Jeesuksen syntien sovittajana vastaan omakohtaisesti. Siitä lähtee oikeanlainen lähimmäisenrakkaus.”
Tämä on silti ihan totta.