”Kuva on avoin sanoille, joita tuskin lausutaan. Ne piirtyvät mieleen mielikuvien kertomukseksi. Riittää, että viipyy katselussa ihmeemmittä odotuksitta. Liikkumattomistakin muistikuvista alkaa itsestään, vaivihkaa läikehtiä, häälyä ja tanssia mielen silmiin kokonainen kuvien saatto, elävien kuvien kirja.” (P.H., Salaisuus. Kirjapaja 1989, s. 11)
Katselin eilen vaikuttavan ja liikuttavan dokumentin television Teemalta ”Valokuvan voimaa” (Minna Savolainen 2014). Oma tekstini, jota alussa siteerasin, tuli samalla voimalla vastaani. Salaisuus. Ihmisen aarre katsoa toista ihmistä vastaantulevana tekijänä, kaivattuna, löäydettynä, nähtävänä kuvien kautta niinkuin ihminen, kohde, itsensä haluaa nähtävän. Jotain yllättävää, jotain tuttua, jotain syvästi ihmisyyttä liikuttavaa.
Suosittelen katsomaan Minna Savolaisen dokumenttisarjaa maanantaisin klo 21.00 Teemalta. Se on ensikokemuksen varassa suurenmoinen matka tunnesiteen kohtaamiseen kahden toisistaan loitontuneen ihmisen välillä, syystä tai toisesta. Näkemäni kaksi naista, vieraantuneet sisaret, olivat upeita etsijöitä omaan minuuteensa valokuvauksen, kuvien ja muistojensa kautta. Itkin kuin vesiputous katsoessani heitä. Tietysti luin mukaan omat kokemukseni sisaresta, jota en enää voi tavoittaa varhaisen kuoleman vuoksi. Myös etäiseksi vetäytyneestä, tunnetorjuvasta äidistä.
Seuraavassa osassa homoseksuelli poika ottaa yhteyttä äitiinsä, jonka on vaikea kohdata poikansa oleminen. On vaikea arvata, mitä kuvallisesta kohtaamisesta aukeaa. Samoin jatkossa, jossa tytär hakee tunnesidettä selvästikin torjuvaan isäänsä. Luultavasti katsojat löytävät tavallani omat kipu- ja hellyyspisteensä ohjelmaa katsoessaan.
”Mietin, kertoisitko minulle pikkuhiljaa tarinan, joka piirtyy kuva kuvalta mieleesi? Älä pelkää – en halua udella. Panenhan sekaan omiani vähän väliä. Tämä on katselun osallisuutta, kuvan kautta meidän välillämme.” (P.H., Salaisuus s.11).
Minna Savolainen ja minä puhumme samaa kieltä. Valokuvausterapian varassa Minna S. etsii hyvyyttä, joka muuten jäisi ihmisten välillä kokematta. Itse olen kokenut, että ”ecce homo”, katso ihmistä, on elämämme suurin haaste. Kohdata vastaantuleva ihminen ehdoittamme, silti omana itsenämme. Kohdata lähimmäisessämme hyvyys, hellyttävä ihmisyyden osallisuus. Kokea kahdallamme lävistetty ja ylösnoussut rakkauden Kristus! Ja hyvyytemme kääntöpuoli, mistä on vaikea puhua mutta jonka voimme tuntea rakkauttakin voimakkaammin, vaikkemme tahtosi.
Päiviltä:
”Kohdata vastaantuleva ihminen ehdoittamme, silti omana itsenämme.”
Näinpä, tässä on varmaan jokaisella oppimista. Minua on paljon puhutellut Simojoen Särkyneiden majatalo -laulun sanoitus, varsinkin kohta, jossa sanotaan näin: ”me tarvitsemme ystävyyttä, ilman yhtään vaatimusta…” Miten paljon ihmisillä onkaan vaatimuksia toinen toisellensa! Sen ymmärrän, että varmasti jokainen toivoo toiseltansa kunnioitusta ja hyvää käytöstä, mutta sen päälle ulkonäköasioista mitättömiin mielipideasioihin asetellaan kaikenlaisia vaatimuksia. Jokaisen ihmisen toivoisi saavan olla tasan sitä mitä on, on käsittämätöntä, ettei tämä ole itsestään selvä asia.
”Ortodokseille pääsiäinen on vuoden tärkein juhla.”
On se meille luterilaisillekin vuoden tärkein juhla – vaikkei pääsiäistä tietenkään olisi myöskään ortodokseille ilman joulua.
”Kaikki maailman ortodoksit”, toisin sanoen suomalaiset (noin 60000) ja muut (noin 220 miljoonaa). Vain suomalaiset ortodoksit viettävät pääsiäistä paavin kalenterin mukaan. Joulun ym. pyhien ajankohta on eri asia.
Tänä vuonna pääsiäinen sattuu samalle päivälle myös juliaanisessa kalenterissa.
Kerrankin olen Martti Vaahtorannan kanssa samaa mieltä.
Miten olisi jos media alkaisi sanoa, niinkuin olisi totuudenmukaista, että pääsiäinen on kristittyjen suurin juhla.
Kannatan kovasti kuniotetun kurssikaverini ehdotusta 🙂 .
Osuvammin asiasta on haastava kirjoittaa. Kiitoksia Teille.
Hannu Ahti: ”Jos pidämme vuotta 1945 uutena ajanlaskun lähtövuotena eli vuotena nolla, huomaamme, ettei mitään myönteistä ole sittemmin tapahtunut.”
Mitään ja mitään. Oikeastaan kaikki ihmisten hyvinvointia kuvaavat mittarit ovat ottaneet aimo loikan eteenpäin tuon vuoden jälkeen. Sotia, sodissa kuolleita ja väkivaltaa on paljon vähemmän kuin tuolloin. Ihmiset ovat terveempiä, äärimmäinen köyhyys on vähentynyt, lapsikuolemat vähentyneet ja ihmiset elävät pidempään ja paremmin.
Vain muutamia myönteisiä tapahtumia luetellakseni.
Kaikki mitä sanot on totta. Tarkoitin kuitenkin pyrkimyksiä, jotka liittyvät ihmiskunnan kokonaisturvalli-suuteen. Kauneimmatkin saavutuksemme, jopa koko kulttuurimme, saattavat hetkessä kadota ydin-sodan syttyessä.
Ajattelen näin. Paikallinen ydinsota käydään esim. neutronipommein, jossa vapautuu neutronisäteilyä enemmän kuin atomipommista. Onnellinen on se vähemmistö, joka kuolee sotilaiden tavoin välittömästi kuin siviileistä koostuva enemmistö, joka kuolee hitaasti mätänemiseen rinnastettavalla tavalla.
Ydinaseethan ovat olleet vaikuttamassa siihen, että suurvallat eivät ole sotineet keskenään pitkään aikaan. Toistaiseksi niillä on siten ollut nimenomaan kokonaisturvallisuutta edistävä vaikutus.
Tulevaisuudesta ei voi toki tietää, mutta se, että ihmiskunnalle dramaattinen ja laajamittainen ydinsota on teoriassa mahdollinen, ei tarkoita, että se toteutuisi väistämättä.
Toteaisin vielä, että pelkkä uhkailu saattaa tuottaa laajojakin kärsimyksiä kymmenille miljoonille ihmisille. Toiseksi kauhuntasapainoon ei juuri omaatuntoa tarvitse. Pidän omantunnon todellisuutta kauhuntasapainoa parempana.
”Toteaisin vielä, että pelkkä uhkailu saattaa tuottaa laajojakin kärsimyksiä kymmenille miljoonille ihmisille.”
Pätee myös helvetillä ja muulla uskonnollisella jargonilla uhkailuun.