Tapahtui mahdollisesti näin.
Elettiin 1800-luvun viimeisiä vuosia. Kiuruvedellä talon isäntä valjasti hevosen rekensä eteen ja lähti ajamaan kohti Nivalaa, körttiseuroihin. Ajoi päivän, pääsi perille juuri kun seurat olivat alkamassa. Veisasi, kuunteli puheita, keskusteli ystävien kanssa, nukkui yönsä tuvan penkillä. Lähti paluumatkalle seuraava aamuna mieli ja sydän täynnä kuultua. Hyräili veisattuja virsiä. Joidenkin sävelmät muistuivat helpommin mieleen kuin toisten, se ei kuitenkaan haitannut, isäntä veisasi omasta päästään ja niin kuin hyvältä tuntui. Palasi kotiin, kertoi terveiset, veisasi oppimiaan virsiä, opetti muillekin. Oli syntynyt sävelmä, jonka alkuperän tunnisti, mutta joka kuitenkin poikkesi siitä, poikkesi myös muilla paikkakunnilla laulettavista versioista. Oli syntynyt toisinto Kiuruvedeltä.
Siionin virsien sävelmät ovat pääasiassa kansansävelmiä, toisintoja, joiden alkuperäinen sävelmä löytyy useimmiten Saksasta tai Ruotsista. Kansanmusiikin ja kansansävelmien eräs piirre on, että ne ovat usein korvakuulolta opittuja, niitä muunnellaan ja koristellaan sen mukaan, mitä laulaja pitää kauniina ja sopivana. Tai mikä siinä tilanteessa tuntuu hyvältä. Nuottiviivastolle kirjoitetut nuotit ovat likiarvo ja lähinnä muistuttamassa sävelmästä.
Siionin virsien sävelmäuudistuksessa on haluttu kannustaa veisaajia rohkeasti ”täydentämään” kirjaan painettuja sävelmiä lisäniekuilla. Niillä, joita on ehkä oppinut muualla Suomessa, tai mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Painetun kirjan muutamien virsien nuottiin on kirjoitettu pikkunuotteja muistuttamaan tästä mahdollisuudesta.
Eräs kysyi, eikö se ole häiritsevää, kun jotkut laulavat vähän eri tavoin kuin toiset. Ehkä se on häiritsevää, jos tavoitteena on hyvin yhdenmukainen, hallittu yksiääninen veisuu. Jos toiveena on veisuun elävänä säilyminen, saattaa olla tärkeää kuulla ja sietää kirjoitetusta poikkeavaa. Aika näyttää, minkälaiset versiot jatkavat eloaan, minkälaiset toisinnot yhteisö ottaa omakseen ja mitkä kuihtuvat pois.
Huolimatta siitä, että Siionin virsien uudistettu laitos on hyväksytty ja kirjoja painetaan, sävelmistöuudistusta tehdään edelleen siellä, missä Siionin virsiä veisataan. Nuotit ovat vain likiarvo.
Ulla Tuovinen
Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran työssä Hongkongissa kirkollisen työn koordinaattorina ja Siionin virsien uudistustoimikunnan sävelmäjaoston puheenjohtaja.
Hieno blogi. Kiitos. Se vain joskus häiritsee, että jotkut esilaulajat huutavat niin kovaa, että yhteisestä laulusta tulee kilpahuutoa johon ei mahdu omia niekkuja. Minun veisaamiseeni sopii paremmin hiljainen, mietiskelevä tyyli. Sellaisen Paavon pirtin iltalaulun jälkeen sanoja ymmärtämätön nuori brittineito loihe lausumahan: Aivan kuin olisi ollut Taizessa.
Jos lähellä on toinen yhtä kovaa veisaava, tuemme toisiamme ja voimme vapautuneesti painaa menemään. Usein kuitenkin kuulen läheltäni vain hiljaista hyminää ikään kuin taustakuoron. Silloin kuulen oman ääneni voimakkaana ja alan epäillä olevani väärässä paikassa väärään aikaan.
Hieno blogi minunkin mielestä.
Tuo toisinto-käsite tuli nyt erittäin selväksi. Sitä aikaisemmin tuntematta olemme joskus laulaneet neljän hengen porukalla virttä 332. (Herraa hyvää kiittäkää) niin, että kaksi porukasta laulaa a-sävelellä ja toiset kaksi b-sävelellä. Havaintomme on, että virsi tällä tavalla laulettunakin toimii hyvin. Laulutavan mahdollistaa se, että sävelmät ovat nykyisessä virsikrjassamme samassa sävellajissa ja tietenkin sävelmien ”sukulaisuus”.
Virren 332. a-sävelmän säveltäjä on Henrich Albert 1640 / Ruotsissa1840 ja b-sävelmä on suomalainen toisinto.
Kiitos, Ulla. Näin on myös usein omassa elämässämme.
Minä odotinkin sovellusta sävelmistä sanoihin ja ajatuksiin. Nekin ovat yleensä toisintoja.
Kuorossa veisaamisen idea on siinä, että kukin pääsee ääneen omillaan. Luvan perästä voi päästellä menemään, JOS on ensin harjoittelun kautta sovittanut äänensä kokonaisuuteen.
Seuraveisuu sensijaan kuuluu raakana, JOS uskaltautuu käyttämään ääntään vapaasti.
Kuoronjohtajan asiantuntemuksella toteutettu äänentuotto on kaunista kuulla. Se ylentää. Se hivelee. Se on balanssissa.
Kuorov e i s u u s t a puhutaan harvoin. Veisaamisella tarkoitetaankin omaäänisyyttä. Laulaminen on kepeämpää. Se on paradoksaalisesti myös hallitumpaa, koska se sisältää t u t k i t u m m a n ilmaisun. Kuorolaulussa toteutuu oppi ja käytäntö.
Kuinka me täällä kentällä, kirkkokansa, voimme nauttia, osallistua valmistautumattomina? Kuinka me taitaisimme yhtyä yleiseen? Veisaamalla. Jätämme laulun harrastajille.
Veisaamisen ja hoilaamisen ero ei ole musiikillinen vaan henkinen, hengellinenkin. Jossakin välimaastossa kaikuu urheilukatsomon Maamme-laulu.