Kuin huomaamatta huomaan siirtyneeni sykliseen ajanlaskuun. Eikä suotta sillä se on armollisempi kuin lineaarinen. Siinä missä lineaarinen aika kiitää suoraviivaisesti eteenpäin, pyörähtelee syklinen yhä uudestaan takaisin mieliaikaani. Siinä missä elämän pikatie etenee vuosien kilometripylväältä toiselle, siinä syttyvät kynttilät taas ja kuin yllättäen kertomaan joulunajasta, niin tutusta ja kuitenkin uudesta. Ei siis ihme, että unohdan vuodet (ainakin yritän) ja keskityn mieliaikaani.
Juuri nyt se mieliaika on adventin ja joulun odotuksen aika. Miten pian se taas tuli, onneksi, sillä syksyn pimeys ehti jo syventyä. Oikeastaan heti kun päivä alkaa pimetä kesän jälkeen, minä aloittelen joulun odotusta. Olkoon lokakuu tai marraskuu, silmissäni vilkkuvat jo joulun valot. Aamulla postilaatikolla käydessäni sihtailen tähtien rippeitä taivaalta, illalla lasken onko kuu suurenemaan vai pienenemään päin. Kaivan komerosta kynttilälyhdyn, etsin kynttilänpätkän, sytytän, vien parvekkeelle – mitä pimeämpi ilta, sitä valoisampi kynttilä. Liisan-päiväksi ripustan havuköynnöksen parvekkeelle ja sytytän ensimmäiset valorenksut ja tarjoan ensimmäiset jouluglögit.
Kun joulunaika ehtii nuutinpäivään, viimeistään silloin alan pyydystää kevään merkkejä, joista ensimmäinen ja vahvin ja nopein on valon lisääntyminen, luonnon valon. Valo tuo lämpöä mahdollisiin helmikuun pakkasiinkin. Kunnes jossakin vaiheessa… ensimmäinen leskenlehti… ensimmäinen valkovuokkojen rypällys… Kevään aikamittari tikittää.
Numerot ovat kovia ja kylmiä. Jos pelkästään niitä jää tuijottamaan, aika on laskutoimitus (matematiikka ei ollut mieliaineitani koulussakaan). Joulun aika ja kevään merkit – niiden asteikolla ajan mittaaminen muuttuu lineaarisesta sykliseksi. Rehellisesti ajatellen toisinaan kadehdin luontoa siitä, että se uudistuu jatkuvasti. Miten on ihmisen laita? Onko minussa mitään mikä uudistuu?
Plerasin Raamatun lehtiä tutkiakseni, miten siellä lasketaan aikaa. ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla”, toteaa Saarnaajan kirja kuin otsikoksi ajan laskemisen ylle. Ajankellon viisareina tikittävät niin ihmisen elämänvaiheet kuin luonnonkiertokin. ”Ja kun olet elämästä kylläsi saanut, otat paikkasi haudassa, niin kuin lyhde saa paikkansa korjuun aikana” (Job 5:26). Ihminen voi törmätä sopivaan tai sopimattomaan aikaan (2.Tim. 4:2), mutta niin kauan kuin vielä aikaa on, se on syytä käyttää hyvän tekemiseen (Gal. 6:10). Ilmestyskirjassa syklinen ja lineaarinen aika yhdistyy: ” `Minä olen A ja O, alku ja loppu`, sanoo Herra Jumala, hän, joka on, joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias” (Ilm. 1:8).
Jostakin luin, ettei aikaa voi mitata, sen voi vain kokea. Lopetan siis laskemisen ja heittäydyn laulamaan ”Hoosiannaa” yhdessä enkelien ja seurakunnan kanssa.
Jahas, taas lainaatan pakanoilta kun omat eväät eivät riitä.
Älä muuta sano!
Raamatun aikakäsitys on syklinen kuten muutenkin antiikissa oli. Lineaarinen tulkinta ko. ajasta perustuu väärinkäsityksiin ja sanan olma ja aion perin tulkinnallisiin käännöksiin.
Avaruustieteiden tarjoama aikakäsitys on valon ja pimeyden varassa. Kun kaikki valon varassa laskettu copernikaaninen ajantaju käy heikoksi – laajenevan avaruuden tähtiä ei näykään maapallolle – olemmeko enää olemassa? Jos olemme, valo on kiinni meistä: valoisasta odotuksestamme, kynntilän liekistä. Valosta, joka syntyyy ja syntyi keskellemme. Joulu on hyvän valoisa aika keskellä pimeää.
JOULUTOIVOMUKSIA
Mitä toivot joululta
tänä vuonna lahjana?
Minä toivon kynttilää
joka sydäntä lämmittää.
Mitä muuta toivot sä
tänä jouluna ystävä?
Toivon tähteä kirkasta
jota katson ikkunasta.
Onko muita toiveita
vielä jäljellä sinulla?
Että rakas ihminen
olisi jouluna iloinen.
Mitä muuta, kerro pois
sulla toiveita olla vois?
Minä toivon kaikkea!
Sydän jouluna on avara!