Tuoreimman tutkimuksen mukaan diakonia mielletään jokaiselle kuuluvaksi sosiaaliavuksi. Kehitys on kulkenut siihen suuntaan, että yhä useampi tulee vastaanotolle maksamattomien laskujen takia. Toisilla on ollut voimia avata laskukuoret, toisille pinot ovat vain kasaantuneet. Rästejä voi olla tuhansia euroja, kun avun hakemista on lykätty mahdollisimman kauan.
Hyvä kysymys on, miksi diakoniaa on alettu pitää kaikille kuuluvana sosiaaliapuna. Onko yhteiskunta vähitellen siirtänyt vastuuta vähävaraisten auttamisesta ja toimeentulosta kirkolle? Onko käytäntö opettanut, että kirkolla on velvollisuus auttaa? Kirkko auttaa niitä, joita ei muutoin auteta, mutta eikö yhteiskunnalla ole jo perustuslain mukaan velvoite huolehtia kansalaisistaan?
Kaikenkattavia vastauksia ei ole, joitakin selityksiä toki löytyy. Toimeentulotuen hakeminen koetaan usein monimutkaiseksi. Hakemuskaavaketta ei osata täyttää, ajan varaamista pidetään ongelmallisena ja jonot saattavat olla pitkiä. Sosiaalityöntekijän asenne tuntuu joskus välinpitämättömältä, toisinaan liian virkaintoiselta. Apu voi myös tulla hitaasti. Sosiaalityöntekijöiden virkavelvollisuuksiin kuuluu asiakkaan asioiden selvittäminen, ja se voi viedä aikaa.
Diakoniatyöntekijän vastaanotolle pääsee helposti. Päivystysaikana tulijat otetaan vastaan, ja heidän tilannettaan selvitellään siinä kiireessä. Toki vaadimme toimittamaan meille toimeentulotukipäätöksen ja kaikki muutkin asiaan vaikuttavat paperit, mutta olemme kuitenkin kohdanneet asiakkaan. Ensimmäinen askel on otettu. Tällaiselle välittömälle kohtaamiselle on nykyään tarvetta, kun niin moni asia pitää hoitaa jonottamalla, ajanvarauksella tai numerosysteemillä.
Yhä enemmän teemme myös yhteistyötä sosiaalitoimen kanssa. Asiakkaan käsitys sosiaalityön joustamattomuudesta tai häpeän kokemus voi muuttua, kun diakoniatyöntekijä on mukana solmuja availemassa. Puhemiestä tarvitaan usein tällaisissakin asioissa!
Diakonia kuuluu kaikille, mutta taloudellinen auttaminen ei saa olla se, mistä työmme ensisijaisesti tunnetaan. Missään tapauksessa diakonian ei pidä olla pelkän sosiaaliavun synonyymi. Avustustoiminnasta on tullut osa tämän päivän diakoniaa, ja ruoan jakaminenkin kuuluu siihen, mutta käsite on paljon laajempi.
Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa on pelastusarmeijan määritelmä hengellisestä työstään. Sama sopii evankelisluterilaisen kirkon diakonialle. Ihmiset tarvitsevat ruokaa, vaatteita ja asunnon, mutta he tarvitsevat myös ystävää, kuuntelijaa, sielunhoitajaa ja sanomaa Jeesuksesta. Kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen kuuluvat nämä kaikki elementit, ja juuri sitä diakoniatyö on. Yhden palasen puuttuminen muuttaa koko paketin.
Diakoniatyössä evankeliumin sanomaa viedään eteenpäin hyvin arkisesti. Punaisena lankana mukana kulkee kuitenkin aina se, että jokainen tarvitsee ja kaipaa armollista katsetta. Vähäosaisten auttaminen on yksi perustehtävistä, mutta ei saa unohtaa sitä, että myös vähän varakkaampi ja hyvin toimeentuleva tarvitsee kuuntelijaa. Joskus hän voi tarvita jopa taloudellista apua, akuutin kriisin iskiessä.
Itsestäänselvyydet, kategoriset määritelmät tai ennakkoasenteet eivät kuulu diakoniaan.
Oman seurakuntani diakoniatyössä olen huomannut, kuinka paljon hyötyä on hyvin moniammatillisesta tiimistä. Asioiden selvittely ja eteenpäinmeno helpottuu. Itselleni on tärkeää, että toimin sen hengen mukaisesti, minkä Kristus meille opetti. Hän kertoi selkeästi, mikä on väärin, mutta ei jättänyt pulaan.
Lippulaiva vai jalokivi
