Stefan Prätorius (1536-1603) Hengellisessä Aarreaitassa opetti Jumalan lasten lohdutuksesta heidän kantaessaan ristiään. Heidän täytyy kärsiä moninaisissa murheissa ja vastoinkäymisissä. Silloin paras lohdutus on se, ”että meillä on sovitettu, armollinen Jumala taivaassa.” Me olemme kaikesta huolimatta Jumalan rakkaita ystäviä ja lapsia. Daavidin kanssa voimme sanoa: ”Jumalan armo on minun lohdutukseni”. Vaikka teemme joka päivä syntiä, Jesajan kautta Jumala vakuuttaa: ”Vuoret siirtyvät ja kukkulat liikkuvat, mutta minun armoni ei siirry sinusta eikä rauhani liitto liiku”. (Jes. 54:10) Näin Herra on luvannut. Vaikka Jumala on sallinut ”niin monen myrskyn ja rajun tuulen meitä kohdata”, rakastaa hän kuitenkin meitä. Hän on auttaja hädässä ja turva hädän aikana. (Dan. 6:27, Ps. 9:10)
Lohdutus tähänkin ajankohtaan
No nythän körtit ovat saaneet ansiotonta arvonnousua, vai?
Itse kokisin tosi raskaaksi elää jatkuvassa epävarmuudessa haikailemassa pimeydessä ”toivon ja valon ja armon ja totuuden perään”
”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.”
On autuasta olla Jumalan lapsi.
Arvonnousu ? Ansioton ? Ihmisellä on itseisarvo, joka ei ole kiinni uskomisesta, eikä ihmisten mielipiteistä. Kaikki ihmiset ovat pimeydessä, toiset vain luulevat….
Jumalan aikuisena on parempi kuin ikuisena lapsena.
Jaha
Olipas törkeä herja! Mennä nyt väittämään, että ”heränneet” olisivat myös ”uskovaisia”! Mutta körtit ovat nöyriä ja ottavat tämänkin solvauksen koettelemuksena vaivatulle … hmmmm ,,, uskolleen … ?.
Olin aistivani kannanotossasi ivallisen, jopa herjaavan sävyn. Miksi yhtyä pilkkaajien joukkoon?. Jos viidesläiset lähetyshiippakuntalaisineen kokevat nykyherännäisyyden ”alkukörttiläisyydestä” poispoikenneena liikkeenä, olisi syytä kysyä miten voimallisesti Urho Muroman ääni ja julistus – uudestisyntymisineen – kuuluu tämän päivän viidennessä herätysliikkeessä. Tuntuu siltä,että Sleyn teologiset painotukset ovat nakertaneet muromalaisuuden ydintä? ( tukea on tullut ”L-säätiöstä”.
Seuraava aihetta koskeva kommenttini on vastaus kommenttiisi, Sakari.
Salme Kaikusalo
Entä jos kysymys onkin tästä?
”Katsot, Jeesus, säälivästi Puoleen köyhän syntisen, Kutsut häntä lempeästi Tieltä synnin harhojen. Vaan en luokses löydä minä, ellet johda sinne sinä. Tartu käteeni ja vie, Ole, Jeesus, itse tie.
Sinne käännä Aina mieli; Missä kiitosta soi kieli, Missä pyhät Pyhän kohtaa. Voiton kruunu siellä hohtaa.” ( Siionin virret 58,värssy 2 ).
Siitäpä juuri on kyse. Jeesus tarttuu käteen ja johdattaa, mutta ei kuljetuta minne sattuu vaan vie Tietä pitkin päämäärätietoisesti taivaskotia kohti.
Minusta ”etsiväkin usko” on ”uskoa”, ja sillä tavoin uskova on ”uskova”.
Ei ”uskovaksi” nimittäminen ole varmasti oikeille heränneille ”nimittelyä”, ei varsinkaan raflaavaa sellaista. Jos olisi, ”körtit” asettuisivat muun kristikunnan ulkopuolelle.
Martti kirjoitti lyhyen ytimekkääst uskon olemuksesta. Tuli mieleen Ukko-Paavon kirjeen teksti Julius Immanuel Berghille ( Jaakko Eleniuksen ”Paavo Ruotsalainen Kirjeitä ).
”Sana herättää sinussa kaipiota Kristuksen perään, kaipio sytyttää.sydäntäsi huokaamaan ja ikävöimään toivottua elämän lähdettä, ja ennenkuin luulisit, herää sinussa Kristuksen elämä. Kuitenkin tiedä, ettei Roomaa yhtenä päivänä rakennettu, et sinä yhdessä päivässä eli muutamassa viikossa kasva, niinkuin mielestäsi tahtoisit, kristityksi, vaan opi Jumalan viipymiseen tyytymään, kuitenkin niin, ettet anna suruttomuuden voittaa sinua ikävöimisen työssä…”.
Tämä ”kaipio” on juuri sitä ”etsivää” ja sellaisena jo ”pelastavaa” uskos, jota tarkoitin. Silti usko voi myös ”omistaa”.
Jos tuosta ”kaipiosta” tehdään ideologia, josta käsin arvostellaan ”uskovia”, ollaan väärällä tiellä.
Martin kommentissa hyvä näkökulma: kuinka itse kukin osaisimme rohkaista, monenmoisten kolhujen ja pettymysten murjomille lähimmäisillemme osoittaa ”kotitietä”, itse murrettuina, vierellä kulkien. Aku Rädyn elämä ja opetukset ovat itselleni merkittäviä silloin, kun suorituskeisestä uskosta sai etsiytyä ”lahjavanhurskauden” ilmapiiriin. Ne löytöretket alkoivat vuoden 1978 paikkeilla ja jatkuvat edelleen.
No, mikäli immeinen uskoo Kolmiyhteiseen Jumalaan ja tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, niin kyllä hän uskovainen silloin on. Ei sitä käy kieltäminen. Metro-lehti on otsikoinut kenties raflaavasti, mutta aivan totuudenmukaisesti. Kyllä körtit uskovaisia ovat.
Körttiläisyyden ”ydinsanomalla” kurjan syntisen armahtamisesta uskossa Kristukseen on selvä tilaus Suomen hengelliseen kenttään: nyt liikkuvat entistä väkevämmin ne virtaukset, jotka valehdellen ja ihmisiä naruttaen uskottelevat, että ihminen voi jonkillaisen ”ilmestystiedon” ja ”parantavien enkelien” avulla saavuttaa ylimaallisen ”kirkkauden tason”. Tuo Urpo Karjalaisen tulkinta uskosta löytää perusteluja Sanasta,eikä sitä tulisi ohittaa ivallisesti tai vähätellen: Mooses halusi nähdä Jumalan kirkkauden; hänet laskettiin pimeään rotkoon ja sai Jumalasta nähdä vain ”selkäpuolen”: mikä olikaan ristin roiston asema: kaamea pimeys ja kuitenkin suurin mahdollinen kirkkaus oli lähellä: Kristuksessa.
On pelkästään hyvä asia, että maassamme on yksi hengellinen suuntaus, joka Siionin Virsineen ja monien mielestä puutteellisine seurapuheineen yrittää edes tarjota jonkilaista rohkaisevaa näkökulmaa uskon todellisuudesta niille, joille on luvattu täysi sairaattomuus tänne kipujen maahan. Jotka joutuvat paljon lupauksia saaneena, mutta sisäisesti rikkirevittyinä palaamaan kokouksistaan kotiin.
Sakari, minä näen kyllä muitakin vaihtoehtoja kuin nuo kuvaamasi kaksi. Ja muistutan, että se, mitä Mooses ei vielä voinut katsoa, peitettiin Marian kohdussa meidän ihmisyyteemme niin, että Kristuksessa voimme katsella Jumalaa kasvoista kasvoihin ja omistavassa uskossa tarttua Hänessä täyttyneisiin lupauksiin.
Matka voi silti olla pitkä ja tie joka tapauksessa kaita. Siinä on käyttöä myös körttiläisten piirissä löytyvälle vaeltajien viisaudelle.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin… 😉
🙂
Kyllä minäkin mieleni niin pahoitin. Jos K24 toimittajan mielestä on raflaavaa, että pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä leviävä ilmaisjakelulehti nimittää körttiläisiä uskovaisiksi, niin joutuu kysymään, missä maailmassa Simo Alastalo oikein elää.
Kyllä tavallisen M-junalla Myyrmäkeen matkustavan vantaalaisen mielestä herättäjäjuhlille kokoontuvat körttiläiset todellakin ovat maallisella otsikkokielellä uskovaisia, varsinkin kun he seurojensa päätteeksi taipuvat polvirukoukseen ja polvistuvat urheilupuiston ehtoollispöytään.
Siinä ei paljon Urpo Karjalaisen selittelyt auta eikä hänelle otsikon tekijän ura urkene. Vähän vaikea on otsikkoon taivuttaa yhteen sanaan ja meille vantaalaisille ymmärrettävään muotoon ihmisjoukkoa, ”jotka ovat toivon ja valon ja armon ja totuuden perään, mutta ovat itse mieluummin pimeässä”.
On tuo körttiläisyys nykyisin sellaista hifistelyä, että olisi Ukko-Paavolla ihmettelemistä. Saattaisi sanoa pahan sanan Helsingin herrojen kielipeleistä. Ja Kotimaan uutisköyhyydestä, kun pitää tällaisestakin yrittää uutista vääntää. Se tässä onkin raflaavaa.
Körtti= sellainen, joka ikävöi toivon ja valon ja armon ja totuuden perään, mutta on itse mieluummin pimeässä.
Voisiko sen enää ytimekkäämmin sanoa?:-)
Montako körttiä tarvitaan vaihtamaan lamppu?
Ei yhtään. Körtit viihtyvät pimeässä.
Luulen, että tässä on asia, josta kaikki kirkon suuntaukset ovat yhtä mieltä: körtit eivät ole uskovaisia.
”Pidetään ikävää”
”Uskovainen”-termillä voi kai tarkoittaa ihan mihin tahansa eri asiaan uskovaista. Esimerkiksi rotuoppiin tai islamiin ”uskovaista” jne. Minä en halua ola ”uskovainen”. Sen sijaan haluan olla kristitty.