Kehitysyhteistyörahojen massiivinen ja ennakoimaton leikkaus valtion budjetissa on jo moneen kertaan uutisoitu. Vuosi 2016 lähestyy ja seuraukset alkavat realisoitua. Katselen tilannetta etenkin täältä Kambodzhasta käsin, ja laajemminkin Mekongin alueelta. Mitä siis tapahtuu ruohonjuuritasolla?
Tässä on muutama esimerkki isolla pensselillä. Kuurojen liiton tukemassa hankkeessa Kambodzhassa lukuisat paikalliset työntekijät on jo irtisanottu, osa toimintoja lakkautetaan, kehitys hidastuu ja osa avunsaajista jää vaille tukea. Fidan hankkeet Kambodzhassa jatkuvat ilman irtisanomisia – heillä leikkaukset ja irtisanomiset kohdennettiin Laosiin ja Vietnamiin. Kirkon ulkomaanavun hanketoimintaa Kambodzhassa on leikattu huomattavasti ja tuhannet syrjäytymisvaarassa olevat ihmiset jää suunnitellun avun ulottumattomiin. Suomen Lähetysseuran kaikkien Kambodzhan kuuden kumppaniorganisaation budjetit leikataan tuntuvasti, ja osa hankeaktiviteeteista lakkautetaan. Mekongin alueella koko Vietnamin eli kolmen kumppanin tukeminen lopetetaan kokonaan.
Kehitysyhteistyön hankehallinto on tullut yhä vaativammaksi ja aikaa vievemmäksi. Juuri kun kumppanit olivat saaneet vaativat osallistavaan suunnitteluun pohjautuvat vuoden 2016 hankesuunnitelmansa budjetteineen valmiiksi meille rahoittajille, joutuvat he käyttämään rajallisia resurssejaan kaiken uudelleen suunnittelemiseen rahoittajien odottamattomien ja aiempien sopimusten vastaisten päätösten vuoksi. Niitä resursseja, joita he haluavat käyttää itse työhön kuluu jälleen moninkertaiseen suunnittelu- ja hallintoprosessiin. Olemmeko esimerkki kohti ennakoitavaa, suunnitelmallista ja pitkäjänteistä hanketyötä?
Voi toki sanoa, että mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos ja että tämähän on arkipäivän johtamista joka bisneksessä. Ulkoiset olosuhteet muuttuvat ja meidän on muututtava sen mukana. Mutta kehitysyhteistyö ei ole bisnestä. Muutoksia ei tehdä kabinettipäätöksillä vaan yhdessä kaikkien osallisten kanssa. Ja muutosprosessit eivät syö osakkeen omistajien resursseja vaan kaikista köyhimpien ja syrjäytyneimpien entisestäänkin vähäisiä resursseja.
Mitkä ovat tunnelmat tämän kanssa elävillä paikallisilla toimijoilla? Kaikki muut tunteet vellovat nyt päällekkäin, peräkkäin ja sisäkkäin, paitsi riemu. Pettymystä, petetyksi tulemista, työn arvon kieltämisen tunnetta, pelkoa, surua, ahdistusta. Sen rinnalla elää toivo, yrittelijäisyys, usko oman työn ja arvojen merkityksellisyyteen, periksiantamattomuus ja sinnikkyys jatkaa sitä rakkauden missiota, johon kukin taho on omien kohderyhmiensä kanssa sitoutunut ja saanut kutsun lähteä liikkeelle. Onneksi monet vanhat tukijat jatkavat ja jopa lisäävät tukeaan ja uusiakin tukijoita vielä löytyy maailmalta. Ihmiskaupan uhreja pelastetaan ja tuetaan uuteen alkuun, köyhien kylien ruokaturvaa vahvistetaan, vähemmistökansojen asemaa parannetaan, vaikuttamistyötä viranomaisten suuntaan jatketaan, vammaisten oikeuksia ja palveluita edistetään, lapsia suojellaan seksuaaliselta hyväksikäytöltä ja huonojen lastenkotien toiminnalta, koulutus- ja toimeentulotyö jatkuu.
Työtä on tehty ennen UM:n rahoitusta ja se tulee jatkumaan tavalla tai toisella tekipä Suomen hallitus mitä päätöksiä tahansa. Totta on myös, että osa työstä päättyy, vaikka sen tulisi juuri nyt jatkua. Onko siis se ja sama, mitä Suomi tekee? Minä en kohta enää tunnista omaa Suomeani, jos sen nykyinen linja jatkuu. Täällä kansainvälisen seurakunnan saarnassa aiheena oli itsekkyys, vain omista joukoista välittäminen ja farisealaisuus. Saarnaaja käytti varoittavina esimerkkeinään Suomea ja Australiaa. Että tällaista brändäystä tänään. Paikallisista järjestöistä ja niiden henkilökunnasta olen ylpeä ja olen jo muutaman kerran vuodattanut kiitollisuuden kyyneleet heidän halulleen, uskolleen ja toivolleen jatkaa työtään
Ari Muttonen
Suomen Lähetysseuran johtamisen erityisasiantuntija Mekongin alueella
