Jumala tuntee tavatonta myötätuntoa niitä kohtaan, jotka käyvät läpi tätä kriisiä hengellisessä elämässään. He eivät tiedä mitä heille tapahtuu, vaan keskittyvät sen hajoamiseen, mihin ovat olleet kiintyneitä, sen sijaan että suuntautuisivat todelliseen hengelliseen kasvuun, jonka mahdollisuus on heille avautumassa.
Törmäsin viitisentoista vuotta sitten Thomas Keatingin, amerikkalaisen munkin ja papin, kirjaan Opetuslapsen tie. Kirjan alaotsikkona on ”Matkalla aikuiseen uskoon”, joka kertoo hyvin mistä kirjassa on kyse. Keating käsittelee – kaiketi omaan ja sielunhoidolliseen kokemukseensa perustuen – kristityn matkaan kuuluvia kriisejä ja niiden tarjoamaa mahdollisuutta kasvuun. Keatingin mukaan usko ja rakkaus ovat ne kaksi kenttää, joiden alueella kasvun tulisi tapahtua ja joilla kriisit myös koetaan. Usein nämä kriisit nivoutuvat myös toisiinsa.
Viehätyin Keatingin rohkaisevasta ja sielunhoidollisesta otteesta. Vaikka hän edustaa trappistimunkkina itselleni vieraampaa teologista traditiota, minun oli helppo samaistua moniin kirjoittajan kuvaamiin kokemuksiin. Jumalan tiet ihmisten elämässä lienevät usein samankaltaiset riippumatta siitä, mihin kirkkokuntaan he kuuluvat.
Keatingin mukaan Joh. 4:n lopussa oleva kertomus kuninkaan virkamiehen hädästä ja Jeesuksen tavasta toimia on hyvä esimerkki uskon kriisistä ja sen tarkoituksesta. Virkamiehen poika oli kuolemansairas, ja isä pyysi Jeesusta tulemaan apuun. Jeesus oli kuitenkin vastahakoinen lähtemään miehen matkaan. ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Tästä isän hätä vain yltyy ja hän huudahtaa epätoivoisena: ”Herra, tule ennen kuin poikani kuolee”. Jeesus on ei kuitenkaan lähtenyt sairaan luo vaan sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.”
Keatingin mukaan Jeesus muutti asennoitumistaan ihmisiin sen mukaan, miten heidän uskonsa määrä vaihteli. Kuninkaan virkamies uskoi Jeesuksen läsnäolon voimaan. Hän on Keatingin mukaan vertauskuva niistä, jotka tarvitsevat Herran aistein koettavan läsnäolon tuntemusta uskonsa ylläpitämiseksi. Auttaakseen virkamiehen kasvua uskossa Jeesus kieltäytyi lähtemästä hänen kotiinsa. Kun virkamies palasi Kapernaumiin sanaan uskoen ja sai nähdä poikansa parantuneen, hän alkoi uskoa Jeesuksen jumalallisuuteen ja läsnäoloon kaikkialla. Hänen kriisinsä – matka pelkän sanan varassa – johti kasvuun uskossa.
Eräänlaisena vastapoolina tälle tapaukselle on Keatingin mukaan kertomus sadanpäälliköstä, joka uskoi Jeesuksen sanan riittävän oman palvelijansa parantamiseen ja torjui Herran tarjouksen lähteä hänen mukaansa.
Painotan uudelleen, että Herran tunnettavan läsnäolon puuttuminen on hänen normaali tapansa lisätä meidän uskoamme ja johdattaa meitä siihen pisteeseen, että uskomme yksin hänen sanansa voimaan, ilman ”merkkejä ja ihmeitä”, eli ilman tunnetta hänen läsnäolostaan tai muita ulkoisia tukipylväitä. Jeesus johdattaa kuninkaan virkamiehen käymään läpi juuri uskon kriisin, ja suurella menestyksellä. Siitä pitäen virkamies uskoi. Itse asiassa koko hänen talonväkensä sai siunauksen siitä, että hän kasvoi uskossa.
Sama ajatus on löydettävissä myös kotoisemman kristillisyyden piiristä. Herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen puhuu ”lasten leivän” poisottamisesta ja ”toisista läksyistä”. Kristitty joutuu Ruotsalaisen mukaan kohtaamaan tilanteen, jossa tuntemukset otetaan pois. Tällöin tunnetaan murhetta ja kaipuuta. Kristityn ei pidä kuitenkaan langeta epäuskoon, vaan pysyä kärsivällisenä kunnes Herra katsoo hänen puoleensa. Tämä on Ruotsalaisen mukaan ”vapaatahtoisen luontokappaleen velvollisuus” ja uskossa kasvamisen tie.
Keating tarkastelee myös Lasaruksen sisarten Martan ja Marian vaiheita sekä kanaanilaisen naisen tapausta esimerkkeinä uskon kriisistä ja sen tarkoituksesta. Näissä Jeesus viivyttelee ja tuntuu vaikenevan. Hän vaikuttaa piittaamattomalta, mutta välittää enemmän kuin hädässä olevat ymmärtävät. Raskaiden odottamisen aikojen tarkoituksena on vahvistaa heitä uskossa. Tällaista kasvua Jeesus tavoitteli myös opetuslastensa kohdalla – ja tähän hän Keatingin mukaan yhä pyrkii.
Jeesus halusi opettaa heille, miten tärkeää on tämä kasvu meidän omassa persoonassamme. Kasvu, joka syntyy suostumisesta pettymyksiin ja kärsimyksiin, jotka tulevat kohdallemme jumalallisen toiminnan kautta, on niin tavattoman tärkeää, että sen rinnalla kaikki muu toiminta – apostolinen mukaan lukien – saa odottaa kunnes hänen työnsä on tehty, tai ainakin päässyt hyvään alkuun.
Keatingin mukaan jokainen meistä on Herralle enemmän tai vähemmän pulmallinen tapaus, jota hän harjoituttaa uskossa sopivaksi katsomallaan tavalla. Jeesus toimii kuin personal trainer, joka pyrkii vahvistamaan ihmisen lihaksia ja luomaan niihin kestävyyttä.
Keating kirjoittaa myös rakkauden kriisistä. Kriisien tarkoituksena on johtaa kristittyä paitsi uskon vahvistumiseen myös rakkauden puhdistumiseen. Kun Jeesus vastasi kohtaamilleen ihmisille arvoituksellisesti ja näennäisesti nuhdellen, hänen vastauksensa oli kutsu jumalallisen rakkauden laajenemiseen.
Kertomus lesken rovosta on Keatingin mukaan esimerkki siitä, kuinka rakkaus voi puhjeta heikkouden keskellä kukkaan. Nainen pani uhriarkkuun kaiken omistamansa, kaksi pientä kolikkoa. Sellaisena hän on esimerkki ihmisestä, joka ei anna liiastansa, taskun pohjalta, vaan tuo Jumalalle sen, mitä Jumala syvimmältään haluaa: ihmisen itsensä.
Lahja, jonka Jumala toivoo meidän antavan, on hyvin paljon vaikeampi antaa kuin mikään muu palveleminen, sillä se on koko olemuksemme lahja – meidän sisin itsemme, mitä se sitten onkin. Tavallisesti siihen kuuluu paljon kurjuutta, heikkoutta ja syntisyyttä. Juuri se pyrkii hallitsemaan tietoisuuttamme. Tämä lahja meidän hengellisestä puutteenalaisuudestamme on lahja, josta emme kenties koskaan saa hyvitystä tässä elämässä. Me olemme Kristukselle mieliksi, kun meillä ei ole mitään näytettävää pitkinä palvelemisen vuosina, mutta silti yhä palvelemme häntä. Mutta kun sellainen ihminen pääsee taivaaseen, siellä tulee olemaan suurenmoinen yllätys!
”Julkisuudessa somalit esitetään usein negatiivisten asioiden yhteydessä, kuten toimijoina rikoksissa tai konflikteissa. ”
Minkäs sille mahtaa jos tilastot sellaiseen viittaavat.
Juuri pari päivää sitten julkaistiin tilastotiedot Suomessa tehdyistä rikoksista, ja ulkomaalaisten osuus oli moninkertainen heidän väestöosuuteensa verrattuna. Eräänä suurena ryhmänä somalit.
Joten jos lehdet kirjoittavat ja kansa puhuu, niin ei se johdu vain pelkästä xenofobiasta saati rasismista, eikä myöskään impivaaralaisuudesta.
(Ja huom: kyseisessä tilastossa suomen kansalaisuuden saaneet ulkomaalaistaustaiset lasketaan suomalaisiksi.)
Iltalehti kertoi tästä viikonloppuna, ja myös Tilastokeskus on julkaissut materiaalia.
Hyvä tahto ja realismi eivät sulje toisiaan pois.
Tässä hyvä blogi missä puhutaan hengellisestä tiennäytöstä ja opetuksesta Jeesuksen mukaan nyt elettävässä elämässä, ja missä vähän kun ollenkaan kallistetaan kuoleman kynnyksen yli mikä on sitten oma asiansa.
Hienoa Raamatun aarteiden käsittelyä Jeesuksen sanojen ja tekojen pohjalta.
Pari Raamatun kohtaa nousi tuosta mieleen:
”Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän.” Joh 16:7
Meille on hyväksi, että Jeesus suoritti työnsä ja meni pois, sillä ilman sitä meillä ei olisi Pyhää Henkeä.
Paavalille taas Herra sanoi: ”Ja hän sanoi minulle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. (johon Paavali )Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä. 2.Kor.12:9-10
Ja vielä on kirjoitettu niistä, jotka uskon kautta saavuttivat luvatun päämäärän:
”Jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, pitivät vanhurskautta voimassa, saivat kokea lupauksien toteutumista, tukkivat jalopeurain kidat, sammuttivat tulen voiman, pääsivät miekanteriä pakoon, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa, ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot. ” Hebr.11: 33-34
Voimistuivat heikkoudesta… Siinä on Kristityn kasvun haaste! Emme tahtoisi riisuutua, vaan pukeutua… Ja kuitenkaan Jumala ei pue, jollei ole ensin riisunut.
ismo malinen
Jaa, että vanhurskautta pidetään voimassa kukistamalla valtakuntia, entäpä jos niissä valtakunnissa on myös vanhurskaampia kuin kukistaja ?
Kiitos syvälleluotaavasta ja sielunhoidollisesta blogista. Tuota Thomas Keatingin kirjaa en ole lukenut, mutta samat kokemukset näyttävät olevan kaikilla, joilta ”lasten leipä” on otettu pois ja tilalle ovat tulleet toiset tavat. On jouduttu ”odotushuoneeseen”, jossa murhehuoneessa alamme epäillä, kun Jumalan auttava apu viipyy monesti, kuten siltä tuntuu – liian pitkään. Valotkin ovat sammuneet ja olemme joutuneet keskelle pimeyttä, eikä loppua näy. Tässä järkemme joutuu äärimmäisen ahtaalle, kun joudumme elämään tämän Jeesuksen sanan valossa, ”autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.” Valoa vaikka en näekään, sen tiedän loistavan..” (Anders Odhelius 1745). Kun sitten Jumalan aika tulee, me myös näemme – armosta.
Kosti Vasumäki
Eikö se ole Jeesuksen sana, ” Ei lasten leipää penikoille ”
Hän kertoi tulleensa etsimään vain Israelin huoneen kadonneita lampaita.
Tarja Parkkila
Olet oikeassa siinä, kun Jeesus toteaa, ettei ”Häntä ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö.” Tuo nainen kuitenkin suostuu pitämään itseään ulkopuolisena, mutta hän ei anna periksi ja toteaa: ”Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat.” Tämä hänen uskonsa saa Jeesukselta vastauksen paitsi, että Jeesus toteaa hänen uskonsa suureksi myös sen, että tuo nainen saa mitä hän pyytää. ”Hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve.” Joka Jeesukseen uskoo ja turvaa häntä ei käännytetä pois. Mielestäni tämä on kaunis esimerkki Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan meitä kaikkia ihmisiä kohtaan.
Lesken ropo ihanteena on epäoikeudenmukainen, koska Mooses nimeomaan kehoitti pitämään huolta leskistä ja orvoista.
Eli siitä uhriarkusta kuului auttaa leskiä orpoja, eli päinvastoin.
Olet Tarja suorastaan raivostuttavan johdonmukainen…:-)
Tietääkseni Jerusalemin temppelissä, niin sanotussa naisten esipihassa, oli kolmetoista uhriarkkua. Tässä kertomuksessa Jeesuksen istumapaikka lienee ollut lähellä kolmattatoista uhriarkkua. Tähän uhriarkkuun pannut varat menivät suoraan Jumalalle eli hänelle uhrattavaa ylimääräistä polttouhria varten. Tuo leski luotti Jumalaan ja tiesi, että kyllä Jumala pitää hänestä huolen, vaikka hän antoi koko omaisuutensa. Tämän takia Jeesus keskeytti opetuksensa ja antoi muidekin ymmärtää lesken rovon arvon.
Tarkoitako Vasunmäki vihjata että suomalaisten köyhien leskien pitäisi anta koko omaisuutensa eli esim. rahaa alituisesti ’Jumalale’ kinuaville eetterikerjäläisille ja luottaa siihen, että kyllä Jumala hänet ja mahdoliset lapsensa ruuassa ja lämmössä ja vaatteissa pitää?
Nuo tuoloiset polttouhrit menivät muuten papeille eikä Jumalale, sillä papit saivat pitä uhrieläinten käräytetyt lihat.Oli tuottoisaa bisnestä, sillä eläimiä oli hirmuisen paljon.
Heprean sana ’uhrata’ merkitseekin kirjaimelisesti ’elättää’ ja melkomoisia elättiläitä senkin ajan pyhät miehet olivat.
Tuo köyhän lesken uhrilahja, kaikkensa antaminen Jumalan huoneelle, johon (Mar12) viittaa edeltää kertomusta Jeesuksen omasta tiestä kohti ristin uhrikuolemaa, kaikkensa antamiseen meidän syntiemme edestä.
”Opetuslasten tiellä” matkalla kohti iankaikkista hyvää emme voi tässä maailmassa välttyä kärsimykseltä ja ahdistukselta, jotka kohtaavat meitä ennemmin tai myöhemmin Jumalan tahdosta. Ristin ja ahdistuksen alla uskon lamppu alkaa sammua, kun me emme oikein tahdo ymmärtää Jumalan toimintatapaa, tuota Jumalan salattua viisautta lihalle vastenmielistä ristin tietä. Paavali tosin ”kerskaa myös ahdistuksista, sillä se saa aikaan kärsivällisyyttä”, mutta ahdistus on aina vaikea kestää, sen jokainen tietää, joka on ristin Jumalan armosta saanut kannettavakseen. Olemme valitettavan hidasoppisia, kun Jumala vie meidät sille tielle, jolle me emme luonnostamme halua, mutta joka kuitenkin on meille parhaaksi. Ehkä sisimmässämme olemme silloin tajunneet jotakin Jumalan teistä, kun voimme sydämestämme yhtyä virteen (August Ludvig Storm 1891)
”Kiitos sulle jokaisesta
elämäni hetkestä.
Kiitos päivän paistehesta
niin kuin pimeydestä.
Kiitos sulle taisteluista,
rististäkin, Jumalain.
Kiitos, että aina muistat,
autat mua tuskissain.”