Tutkiessani herännäisjohtaja Jonas Laguksen uskonkäsitystä, pyrin selvittelemään hänen teologisia juuriaan. Yksi Lagukselle tärkeä kirja oli piispa Erik Pontoppidanin (1698 -1764) kirja ”Uskon peili”. Tällä hartauskirjalla on ollut suuri merkitys pohjoismaisille herätysliikkeille. Suomessa heränneet ylioppilaat lukivat ”Uskon peiliä” kokoontumisissaan. Lagus levitti kirjaa ahkerasti Ylivieskassa, ja siitä julkaistiin pitkiä otteita ”Tidningar i Andeliga Ämnen” -lehdessä. Siihen myös heränneet papit vetosivat joutuessaan puolustamaan käsityksiään Kalajoen käräjillä.
Pontoppidan kirjoitti tämän hartauskirjan pian hengellisen herätyksensä jälkeen 1727. Kirja pyrkii auttamaan herätykseen tulleita löytämään rauhan uskossa Kristukseen. Kirjalle on tunnusomaista tehdä erottelu etsivän ja varmuuteen päässeen uskon välillä. Pontoppidan tähdentää erityisesti sitä, että ikävöivä uskokin on jo vanhurskauttavaa uskoa – ei vasta varmuuteen päässyt usko, joka on Jumalan kristitylle suoma lahja.
Pontoppidan sai kirjaansa vaikutteita eri tahoilta. ”Uskon peilin” syntyyn vaikuttaneistä henkilöistä on kuitenkin mainittava erityisesti ranskalainen hugenotti Petrus Molinaeus (1568-1658), jonka kirjoituksen Pontoppidan on liittänyt kirjansa loppuun lisäten siihen joitakin huomioita. Lyhyehkö kirjoitus on kuin kertausta kaikkeen Uskon peilissä edellä sanottuun. Onkin arveltu, että Pontoppidan on saanut juuri Molinaeukselta innoitusta kirjoittaa niin kuin kirjoitti.
Molinaeuksen kirjoituksen otsikko on ”Vanhurskauttavan uskon todellinen olemus”. Usko pitää kiinni Kristuksen ansiosta, ottaa hänet vastaan pelastajanaan eikä etsi mitään pelastusta hänen ulkopuoleltaan. Tällaista uskoa havaitaan myös niillä, jotka epäilevät ja vapisevat. Esimerkkinä tästä Molinaeus mainitsee riivatun pojan isän, joka huudahti: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani”.
Molinaeuksen mukaan on hyvin ymmärtämätöntä opettaa ihmisille, että usko luja luottamus ja täydellinen varmuus. Se olisi samaa kuin ilman harjoitusta yrittää oppia mestarikappale tai yhdellä ainoalla hypyllä tulla alimmalta portaalta pitkässä portaikossa ylimmälle. Monet jo kappaleen matkaa uskontiellä kulkeneet päätyvät Molinaeuksen mukaan omantunnon rauhattomuuteen, koska ovat kuulleet, ettei ole uskoa ilman samanaikaista varmuutta pelastuksesta. Myös ihmisen omat ajatukset ja luulot ohjaavat häntä helposti tällaiseen päättelyyn. Se on psykologisesti ymmärrettävää. Siinä määrin suuri on sisäisten tuntemuksien tai niiden puuttumisen vaikutus meihin.
Molinaeus kirjoittaa, että hän tarkoituksensa ei ole kuitenkaan riistää uskolta sen varmuutta ja lujaa luottamusta. ”Päinvastoin – paljon enemmän me kehotamme uskovia kaikin voimin tavoittelemaan tätä varmuutta ja lujaa luottamusta siitä, että Jumala on sovittanut itsensä meidän kanssamme Kristuksessa.” Kristitty ei voi jäädä vain yleiseen tietoon Kristuksesta ja hänen hyvistä teoistaan. Sen sijaan hänen tulee vakavasti ja kestävästi rukoilla Jumalaa, että hän saisi sielullensa rauhan ja Jumalan Henki todistaisi hänen henkensä kanssa, että hän on Jumalan lapsi.
Molinaeuksen mukaan luottamuksella Jumalaan on kaksinainen merkitys. Yhtäältä se on pakoa Jumalan luo. Tässä merkityksessä siitä puhutaan esim. psalmissa 31:2: ”Herra sinuun minä turvaan. Älä salli minun ikinä häpeään tulla, vapahda minut vanhurskaudessasi.” Toisaalta se on Pyhän Hengen todistus siitä, että Jumala on sovittanut meidät Poikansa kautta ja että iankaikkinen elämä on annettu meille. Tästä tulee uskon rauha omassatunnossa ja pyhä varmuus.
Tehtyään edellä kuvatun perusjaottelun Molinaeus ottaa esille kahdeksan näkökohtaa, joiden avulla hän perustelee näkemystään. Esitän seuraavassa muutamia niistä.
Molinaeuksen mukaan Jumalan lupaukset ovat annetut etsivää uskoa varten. ”En löydä mistään Raamatusta sellaista kohtaa, jossa sanottaisiin, että pelastusvarmuutta ei annettaisi muille kuin niille, jotka tulevat uskalluksella ja joilla on Jumalan Hengen todistus. Kaikki Raamatun esimerkit ja kehotuksen pyhään uskallukseen ja varmuuteen tähtäävät uskon vahvistumiseen ja täydellistämiseen. Mutta tästä ei seuraa, että ihminen vanhurskautettaisiin varmuudesta.
Ne, jotka vanhurskauttavan uskon lisäksi vaativat tunnetta ja varmuutta, puhuvat Molinaeuksen mukaan itseään vastaan. He ikään kuin tahtoisivat sanoa: Sinun täytyy tuntea ja kokea, että olet vanhurskautettu tullaksesi vanhurskautetuksi Jumalan edessä. ”Mutta tämä sotii kaikkea järkeä vastaan. Ihmisenhän täytyy olla vanhurskautettu Jumalan edessä, ennen kuin hän voi tuntea ja kokea vanhurskauttamisen.” Pontoppidan kommentoi tässä kohdin, että päinvastainen ajattelu olisi samaa kuin valjastaisi vaunut hevosen eteen.
Molinaeus tähdentää, että on välttämätöntä tehdä ero uskon kahden eri ”puolen” välillä. Onhan olemassa monia ihmisiä, jotka ovat ottaneet vastaan Kristuksen, mutta joilla ei ole mitään vahvaa tunnetta siitä, että he ovat saaneet hänet. Nämä eivät ole sen vähemmän vanhurskautettuja kuin ne, joilla on tunnettava usko. ”Me emme nimittäin tule vanhurskaiksi sen tähden, että koemme uskovamme, vaan sen tähden, että uskomme.”
Ne taas jotka väittävät ettei varmuutta voi saada, itseasiassa esittävät ettei Jumalan sanaan voi luottaa.
” …ikävöivä uskokin on jo vanhurskauttavaa uskoa – ei vasta varmuuteen päässyt usko…” – usko mihin? Varmuus on harhaa ja herjaa! Mitkä olivatkaan Jeesus Kristuksen viimeiset sanat ristinpuulla: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Uskova ja Jeesuksen seuraaja ei voi koskaan lakata tutkiskelemasta sielunsa syövereitä, sillä se antaisi liikaa tilaa ylpeydelle!
” Varmuus on harhaa ja herjaa!”
Pietari tosin joutui luopumaan luulouskonsa varmuudesta katkeralla tavalla? Eihän meitä varmuudesta vanhurskauteta, kuten blogissa todetaan, vaan yksin uskosta. Jumalahan vapahtaa meidät vanhurskaudessaan armosta, josta seuraa myös Pyhän Hengen todistus sovituksesta Kristuksen kautta. Sovitus on siten varma ja kuten blogissa todetaan, ”kristitty ei jää pelkästään yleiseen tietoon Kristuksesta,” vaan Kristus on itse uskossa läsnä. Vaikka me saammekin tämän varmuuden sovituksesta sydämeemme, ainakin omasta mielestäni uskon voidaan sanoa olevan odottavaa tai ikävöivää, jonka ymmärrän myös vanhurskuttavaksi uskoksi. Nuo molemmat lienevät merkitsevän samaa, sillä eihän meidän uskomme ole staattinen tila, vaan kilvoituksen alainen elämän vastoinkäymisissä. Vaikeaksi ahdingon alla uskon Jumalaan tekee se, että Jumala, kuten myös Hänen tekonsa ovat salattuja. Tästä Jesaja toteaa: (45:15) ”Totisesti, sinä olet salattu Jumala, sinä Israelin Jumala, sinä Vapahtaja.”
Me emme käsitä Häntä, sillä hän vie meidät alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen tavalla, jota me emme ymmärrä. Jumala kätkee olemuksensa pimeään, eikä Hänen tarvitse selitellä tekojaan. Jumalastahan sanotaan, että ” hän pani pimeyden verhoksensa, majaksensa yltympäri: mustat vedet, paksut pilvet (Ps18:12)”. Miten me voisimme tunkeutua Jumalan salaisuuksiin, kun edes Hänen oma Poikansa ei Isäänsä ymmärtänyt, kun Jumala verhosi itsensä pimeään Getsemanessa ja Golgatalla. “Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Tässä äärimmäisessä uskon koetuksessa Jeesus kuitenkin antoi henkensä Isänsä käsiin uskon luottamuksessa. Tätä samaa uskon luottamusta Jumalan sanaan mekin joudumme harjoittamaan ikävöivässä/odotavassa uskossa keskellä elämän ahdistusta mitä se sitten onkin, että oppisimme elämään uskosta emmekä näkemisestä. Tarpeen mukaan (ahdingon alla) Jumala tosin myös ilmaisee itsensä näkyvästi ja niin yllättävällä tavalla, että joudumme ihmetyksestä sanattomiksi. Jumala on Isämme, vaikka Hän onkin salassa oleva Isä.
Pekka osui ytimeen. Juuri varmuuteen meidän tulisi kasvaa, ettei meitä mikään eksyttäisi pois vakaalta perustukselta. Jumalan lupaukset ovat varmat ja lujat.
Panettelija (perkele) on se, joka pyrkii riistämään Kristityltä ilon ja rauhan.
”Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.
Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, hänen tuntemisensa kautta, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään, joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, niin pyrkikää juuri sentähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja, avuissa ymmärtäväisyyttä, ymmärtäväisyydessä itsenne hillitsemistä, itsenne hillitsemisessä kärsivällisyyttä, kärsivällisyydessä jumalisuutta,
jumalisuudessa veljellistä rakkautta, veljellisessä rakkaudessa yhteistä rakkautta.
Sillä jos teillä on nämä ja ne yhä enenevät, niin ne eivät salli teidän olla toimettomia eikä hedelmättömiä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa.
Jolla sitävastoin ei niitä ole, se on sokea, likinäköinen, on unhottanut puhdistuneensa entisistä synneistänsä.
Pyrkikää sentähden, veljet, sitä enemmän tekemään kutsumisenne ja valitsemisenne lujaksi; sillä jos sen teette, ette koskaan lankea; sillä näin teille runsain määrin tarjotaan pääsy meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan.” 2.Piet.1:2-11
Saatana kadehtii ja vihaa:
Jos olet kristitty, joka etsii Jumalaa koko sydämestään, olet myös maalitaulu. Vuosisatojen ajan nimekkäät kristityt ovat yrittäneet löytää syyn siihen, miksi vanhurskaat ihmiset joutuvat kärsimään. Vastausta ei kuitenkaan tunnu löytyvän. Joka kerta kohdatessani jonkin ankaran koettelemuksen minun on vaikea soveltaa siihen yhtäkään niistä aiemmista totuuksista. jotka olen omista kärsimyksistäni oppinut. Sen sijaan huomaan rukoilevani : ”Herra, minun täytyy etsiä Sanastasi neuvoja tähän nykyiseen tarpeeseeni.”
Pitkään jatkuneiden koettelelemuksien kanssa kamppailevien mieleen nousee monia kysymyksiä: Herra , ” Herra, olenko murehdutanut Sinua jollakin tavalla ? Onko elämässäni jotakin sellaista, mikä estää Sinua kuulemasta avunhuutoani ? Olen ollut uskollinen Sanallesi. Miksi siis tämä päättymättömältä vaikuttava koettelemus? Raamatussa sanotaan, että Sinä et salli minun kärsiä yli voimieni. Miksi kuitenkin olen murtumaisillani?
Olen täysin vakuuttunut siitä, että kaikkein ankarimmat hengelliset taistelut käydään uskovien mielissä. He eivät kykene karistamaan mielestään menneiden epäonnistumisien masentavia muistoja. Ja niin he päätyvät ajattelemaan, etteivät he ole Jumalan kumppanuuden ja siunauksien arvoisia.
Saatana näkee jokaisessa Jeesukselle omistautuneessa kristityssä jotakin sellaista, mikä on tuhoisaa hänen valtakunnalleen. Tämä tapahtuu joka kerta, kun joku Jumalan lapsi päättää luottaa kaikessa yksin Herraan, kun hän pyrkii lähelle Jumalaa kaikissa kivuissa ja vaikeuksista huolimatta.
Saatana tajuaa, että tällainen kristitty voittaa myös muita ihmisiä Jeesukselle sekä rukouksen että omaan uskoonsa liittyvien vaikeiden kärsimysten kautta. Kun saatana näkee tällaista uskoa, hän tietää, että helvetin perustuksia ravistellaan.
Kiitos Ismo ja Erkko. Syvästä ahdistuksen ja masennuksen suosta olen räpiköimässä ylös ja sananne ovat balsamia haavoihini. Raamatun lohdutuksen kautta meillä on toivo ja sen rohkaisun kautta jota veljet ja siskot osaavat oikeassa tilanteessa jakaa. Joskus vain Jumala näkee hyväksi vetäistä omiensa alta maton pois. Jolloin ei enää voikaan turvautua oman uskonsa päivittäiseen hoitamiseen, koska siihen ei enää pysty. Jumalan armo on kuitenkin sama ja Hänen rakkautensa muuttumaton. Näin Jumala ihmeellisellä tavalla hoitaa omiensa uskoa. On hienoa tietää, ettei Jumala muutu, vaikka minun omat hengelliset kokemukset voivat kadota, kuin tuhka tuuleen. Mihinkään omaan ei tarvitse uskovana luottaa. Yksi Hänen Sanansa riittää jopa kuoleman rajan yli.
Koettelemuksemme eivät aina ole Jumamalan meille antama testi:
Ystäväni, tämä kertoo minulle, etteivät monen tällä hetellä kärsimät koettelemukset ole testejä vaan koulutusta. Meitä valmistetaan maailmaan, missä ei ole enää kärsimyksiä eikä tuskaa. Tuon maailman asukkailla on uudet ruumiit. Paavali kertoo, että nykyiset hautaan vaipuvat ruumiimme poikkeavat täysin ylösnousemusruumiistamme. Me saamme uudet ruumiit, joiden DNA on sama kuin Kristuksella. Kun katselen tänä päivänä ympärilllemme, niin näen ikävä kyllä joukoittain uskovia kristittyjä, joilla on voittoisa usko, mutta jotka eivät kuitenkaan kaipaa Jeesuksen läheisyyttä. Sen sijaan he ovat kiinnittäneet katseensa tämän maailman asioihin ja niiden hankkimiseen. Olen huomannut, etteivät tällaiset ihmiset halua kuulla mitään katseen kiinnittämisestä taivaaseen tai tämän maailman hylkäämisestä. Heille tällainen sanoma merkitsee katkoa siihen ”hyvään elämään”, josta he täällä nauttivat.
Eräs körtti, kun häneltä kysyttiin taivaaseen pääsystä, vastasi: Armosta sinne päästään, jos päästään.
Lauseen alku on hyvä, mutta ei lauseen loppu. Ei siis ollut palastusvarmuutta.
Minä ainakaan en halua elää sellaisessa epävarmuudessa kuin tuo körttipappi. Tosin tämä pappi on jo poistunut keskuudestamme.
Toisen uskoa on paha mennä arvioimaan yhden lauseen perusteella. Tuossakin on tulkittu lauseen loppuosa tulkitsijan omien arvioiden mukaa, Eikä tarkistettu sitä, mitä sanoja oli tarkoittanut.
Tunsin kyllä enemmänkin tuon körttipapin ajatuksia ja opetusta.
1. Varmana laulaa Herrasta saan, / joka on suuri rakkaudessaan. / Hän minut osti kuolemallaan, / periä taivaan kerran mä saan. / :,:Tämä on laulu sydämeni, / ylistän Herraa ikuisesti.:,:
2. Lahjan sain kalliin, täydellisen, / syytä on olla onnellinen. / Enkelten laulu soi yli maan, / Herraani kiitän rakkaudestaan. / :,:Tämä on laulu sydämeni, / ylistän Herraa ikuisesti.:,:
3. Lepään ja nautin, katsella saan / Vapahtajaani, rakkauttaan. / Matkani jatkuu taivasta päin, / saaliiksi Herran hyvyyden jäin. / :,:Tämä on laulu sydämeni, / ylistän Herraa ikuisesti.:,:
SK 356.
Vastoinkäymiset ovat väärinymmärrettyjä myötäkäymisiä
liittyen Vanhurskauttavaan uskon olemukseen
”Mutta minä tahdon, että te, veljet, tietäisitte, että se mitä minulle on tapahtunut, on koitunut evankeliumin menestykseksi”( Fil.1:12) Tässä jakeessa Paavali toivoo, etteivät Filipin kristityt kantaisi huolta kaikesta, mikä häntä on kohdannut, mukaan lukien suuret kärsimykset ja heikkoudet!
Paavali koki pahimmat kärsimyksensä niiden käsissä, jotka kutsuivat itseään uudestisyntyneiksi kristityiksi. Jotkut hänen vastustajistaan olivat kateellisia seurakunnanjohtajia, jotka käänsivät kokonaisia seurakuntia häntä vastaan. He pilkkasivat hänen elämäntyyliään, ja ivasivat hänen saarnojaan, vääristelivät hänen sanomaansa ja epäilivät hänen arrvovaltaansa. Minne tahansa Paavali menikin, näytti siltä, että hän kohtasi pelkkää kärsimyksiä, vaikeuksia ja surua.
Mielestäni tämän miehen elämä oli uskomaton. Oletko samaa mieltä? Paavali kohtasi kärsimyksiä ja vaikeuksia joka käänteessä. Pyhä Henki pyysi häntä valitsemaan tietyn laivan lähetysmatkaansa varten, ja sen jälkeen tuoPyhän Hengen valitsema laiva upposi ja Paavalin täytyi uida pelastaakseen henkensä. Tämän jälkeen apostoli vaelsi jalkaisin seuraavaan kohteeseensa, ja matkan varrella hänet ryöstettiin. Lopulta Paavali pääsi määränpäähänsä
Tässä kohdin sinä ehkä sanot: ” Hetkinen, sinä puhut nyt Paavalin elämästä etkä minun elämästäni.
Jumala asetti hänet tälle kärsimysten paikalle. Ei minua ole kutsuttu elämään tällaista elämää. ”Väärin! Raamattu sanoo: ” Monta on vanhurskaalla kärsimyksiä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista” ( Ps.34: 20).
Toteamus ” monta on vanhurskaalla kärsimystä” pätee paitsi Paavalin, myös meidän kaikkien elämään. Uskon, että mitä vanhurskaampia olemme, sitä enemmän kärsimyksiä joudumme kohtaamme. Jakeen loppuosa on kuin hunajaa korvillemme: ”…mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista. Mutta
Vanhurskauttavan uskon varassa saa varautua kaikkeen, mutta siitä huolimatta mennään täysin purjein kohti uusia pettymyksiä.