Noin 40 vuotta sitten löytyi F.G. Hedbergin 1844 vanhemmilleen kirjoittama kirje ”Uppriktig bekännelse” (Vilpitön uskontunnustus). Käsikirjoitus julkaistiin vuonna 1985 nimellä Autuuden tie. Kirjeen lopussa oleva tiivistelmä on opillisesti kirjeen mielenkiintoisin osa. Siinä Hedberg esittää keskeiset ajatuksensa teesinomaisesti peilaten niitä herännäisyyteen sellaisena kuin hän sen koki.
Kysymys uskon, sanan ja kokemuksen välisestä suhteesta on ollut keskeinen herätysliikkeissä. Niiden väliset jännitteet ovat johtuneet paljolti siitä, miten tämä suhde on ymmärretty. Tässä kirjoituksessa nostan esille Hedbergin kirjeessä olevia sielunhoidollisia näkökohtia, jotka ovat itselleni tärkeitä. Keskityn tiivistelmän kohtiin 7 ja 8, joissa ollaan Hedbergin uskonkäsityksen ytimessä. Nämä kohdat liittyvät kristityn pelastusvarmuuteen.
Kohdassa 7 Hedberg kritisoi sellaista ajattelua, jonka mukaan tilastaan huolestunut syntinen ei saisi pitää itseään armon saaneena ja vanhurskautettuna vain pelkkään Jumalan sanaan nojautumalla, vaan hänellä pitäisi välttämättä olla siitä Jumalan Hengen todistus. Ilman tällaista hän pettäisi itseään ”tyhjällä ajatuksella” ja ”omatekoisella luulolla”.
Kohdassa 8 Hedberg jatkaa: ”Vähimmässäkään määrin emme kuitenkaan tällöin kiellä sitä, että Jumala antaa Henkensä todistuksen niiden sydämiin – huomaa tarkoin! – jotka uskovat evankeliumin Hänen Pojastaan. Väitämme vain, että usko ei mitenkään voi perustua tähän todistukseen. Tämä koskee sekä sitä, että todistusta ei tule tavoitella siihen perustautumisen tarkoituksessa sekä sitä, että todistuksen puuttuminen ei merkitse, että jäisi osattomaksi armon ja totuuden sanasta.”
Omien kamppailujensa koulimana Hedberg tahtoo ohjata etsijöitä luottamaan Raamatun lupauksiin pelastusvarmuuden pohjana. Ohje voi tuntua äkkiseltään itsestään selvältä, mutta käytännön kristillisyydessä asia ei kuitenkaan ole ollenkaan niin selvä. Ihmisellä on luonnostaan voimakas taipumus etsiä tuntuvaa armoa, jonka perusteella sitten voisi päätellä, että suhde Jumalaan on kunnossa.
Herätykseen tullut tai uskonsa alkutaipaleella oleva ajattelee jokseenkin säännönmukaisesti, että oman sisimmän tuntemukset kertovat, onko hän uskossa vai ei. Hän etsii sydämeensä tuntuvaa armoa voidakseen uskoa. Kun rauhan löytäminen ei aina tapahdukaan heti, hän voi joutua suureen ahdinkoon. Hedberg opastaa tällaisessa tilanteessa olevaa: Jumalan Hengen todistusta ei pidä tavoitella siihen perustautumisen tarkoituksessa. Tämä ei toki sulje pois sitä, etteikö Jumala antaisi sisäistä varmuutta ennemmin tai myöhemmin.
Armonkokemukset eivät kuitenkaan pysy sisimmässä kuten vesi pullossa, vaan ne vaihtelevat, niin kuin kaikki muukin elämässämme. Kristitty joutuu kokemaan elämässään myös vastoinkäymisiä ja koetuksia – näihin on varauduttava elämän loppuun asti. Tällaisina aikoina on samoin kuin uskon elämän alkuaikoina tärkeää erottaa toisistaan oman sisimmän tunnot ja Jumalan lapsen asema. Koetuksissa on hyvä muistaa, että ”todistuksen puuttuminen ei merkitse, että jäisi osattomaksi armon ja totuuden sanasta”.
Mikäli kristitty pimeinä koettelemuksen aikoina ajattelee, että ”nyt evankeliumin sana ei koske minua, eikä siihen sovi pitäytyä. Henki minun on saatava, juuri henkeä ikävöitävä”, hän eksyy uskosta kokemusten etsimisen orjuuteen. Sisäinen vakuuttuneisuus ei voi olla uskomisen perusteena. Heprealaiskirjettä siteeraten Hedberg toteaa, että usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan (mutta ei vielä omisteta) eikä se epäile sitä, mitä ei nähdä (se on: ei tunneta, koeta).
Tässä yhteydessä on paikallaan todeta, että toki myös herännäisjohtajat pitivät Raamatun sanaa uskon perustana. Kristityn varmuus perustettiin Kristukseen katsomiseen – sanan kautta. He ymmärsivät uskon korostetusti Kristuksen odottamisena ja ikävöintinä juuri sen tähden, että hänen läsnäolonsa tunto ei ole pysyvä tila. Herran lähelle ja hänen elävään tuntemiseensa on kyllä pyrittävä aina uudelleen, mutta armonkokemusten varaan ei kuitenkaan rakenneta. Olennaista on uskon jatkuva harjoitus ja liike kohti Kristusta.
Karrikoiden voidaan sanoa, että herännäisjohtajat taistelivat väärää varmuutta vastaan, kun taas Hedberg taisteli väärää epävarmuutta vastaan. Mielestäni kristitty voi löytää sekä Hedbergin että herännäisjohtajien kirjoituksista rakennuspuita elämäänsä, kun hän lukee niitä rohkaisua etsien eikä absolutisoi kumpaakaan.
Tärkeää erilaisten uskontulkintojen keskellä muistaa, että usko on syvimmältään Jumalan lahjaa. Tämän 1800-luvun hengelliset isätkin oppivat: Hedberg Lutherin äärellä, Paavo Ruotsalainen sepän luona. Näin myös kirkkomme tunnustuskirjat opettavat: Jumala vaikuttaa uskon niissä jotka kuulevat evankeliumin, missä ja milloin tahtoo.
Jumala tunnustaa jokaisen lapsensa omakseen. Paavali sanoo, että Henki todistaa meidän henkemme kanssa…
Jos Kristuksen rakkaus on vuodatettu sydämeen Pyhässä Hengessä, niin olisi perin outoa, jos se ei miltään tuntuisi. Tunnoton usko muistuttaa liikaa paatumusta.
Jorma P.,
”Jumala vaikuttaa uskon niissä jotka kuulevat evankeliumin, missä ja milloin tahtoo.”
Jokainen ihminen kokee Isän vedon, Jeesuksen pelastettavaksi. Se on kokemista tavalla jos toisellakin, mutta aina on kysymyksessä Isän kutsu pelastukseen. Minulle Jumalan ’kutsukellot’ pelastukseen soivat jo hyvissä ajoin ennen kuin täytin kymmenen vuotta, jolloin kenenkään huomaamatta, kokouksen lopussa, nostin käteni merkiksi, että suostun pelastettavaksi. Tätä konkreettista kädennostoa ei kukaan nähnyt, vaikka se on ollut käytäntö helluntailaisissa kokouksissa. En edes huomannut, ettei kukaan huomannut, koska Jeesus itse muutti minuun sisäisesti asumaan. Hän on asunut minussa sitten vuoden 1956.
Olen tietänyt ja kokenut, että olen Jumalan Pojan uskossa. Tuo Armon, Pyhän Hengen vaikuttama usko ei ole jäänyt eikä jättänyt toimettomaksi, todistus minussa vaikutti Jeesuksen todistajan olemista, mikä on täyttänyt tekemiseni. Eli uskon, pelastuksen tietoisuus ei ole sidottu päivittäisiin tapahtumiin eikä puutteellisuuteemme. Siksi on tärkeä erottaa koettelemus ja kiusaus. Ensimmäinen työntää Ristin juurelle toinen sallii lihamme ’tartuntapinnan’ alttiiksi kiusauksille, jolloin ’leijonan karjunta’ kuulostaa seireenien laululta.
Sakramentaalisuuteen liittyvän opetuksen lohdutus on siinä, ettei tarvikkaan tuntua miltään. Se on lihallisen kerroksemme hoitoa, mikä alkaa viihdyttämään, mikä kuoleman tullen osoittautuu paatumukseksi.
Tässä on kysymys pelastusvarmuuden huomaamisesta yhtälailla kuin sen huomaamattomuudesta niin Paavaliin kuin Lutheriin katsoen jolla Oikean Uskon saattaa antaa vai Jumala Itse.
Raamatun sana varmasti on Armon kokemuksen päänimittäjä Ihmiselle asiaa huomatessaan.
Impliseettisesti ei kuitenkaan voi sanoa etteikö asiaan muukin jo aiemmin saatu todistus vaikuttaisi.
Hyvä todistuspuheenvuoro avaa sitkeämmänkin korvan kun vaikeudet viettelyksien kanssa yhdistyvät aktuaaliseen elämäntilanteeseen.
Jos hieman jatkan kelvollisuusasiasta aina Lutherin sittemmin muotoiluun ripistä.
Taustana on Lutherin ripin malli minkä katumuksen sisältö on oikeasta Uskosta syntynyt synnintunto.
Vaivahan tässä on päästetyn asian kestävyys kuin pysyvyys ajan kanssa muutoksessa seuraavaan epäuskon hetkeen saakka kun inhimillisesti Ihminen usein on sivuuttanut Ihmisarvoisen katumuksen ja syyllisyyden prosessin.
No, oikeamielistyykö vaikko vanhurskautuuko Ihminen sanojen eri tavalla kirjoittamisella.
Oikeamielinen sana hyvin johdattaa meidät prosessiin muutoksessa mihin täytyy sisältyä aito katumus ja syyllisyyden huomaaminen jotta parantuminen olisi pysyvää.
Näin paras on kirjoittaa Ihminen vanhurskautuu, tai oikeamielistyy kosketuksessa Jumalaansa mikä tarkoittaa uskossa muutosprosessiin suostumista.
Kun kirjoitetaan Ihminen vanhurskautetaan on asia epäselvästi ilmaistu oikean uskonkin kautta koska parantuminen oikeamielistyneeksi on joltinen prosessi ja harvoin hetken hujaus vaikkakin sitten saadusta Oikeasta Uskosta, ja edellinen Armosta.
Vanhurskautetuksi tulemisen mahdollisuus lupauksissa Oikean Uskon hedelmissä omistamisessa sallittuna lahjana kirkon opetuksessa tarvitsee vielä huomion saarnan tai puheen tähän johdattavassa kehyksessä.
Puuttuva palanen on synnistä muistuttaminen perisynnin seurauksena mitä ilman emme voi tai saa elää päivän töissä, ajatuksissa, tai vaikkapa kirjoittaessa.
Synnistä muistuttaminen sopii hyvin Armon asiaan kun meille kerrotaan Kristuksen tähden saavamme kaikki synnit uskoessamme anteeksi, ja näin olevan vanhurskauttamisen tiellä vaikkakin sitä emme tiedä lähtömmekään jälkeen.
Mitään kausaalista yhteyttä enTheos mielessä synnillä, vielä perisyntiin sidottuna johdannaisena, ei pitäisi olla parannuksen asiassa jokaisen Ihmisen elämässä sen tarpeen huomatessaan muuten kuin alkaa käyttäytyä paremmin niin töissä kuin muutenkin mutta kirkon opetus ei symmetrisoi arkea vaan puhuu liikaa sen yläpuolelle asemoidusta hengellisestä
Uskon hedelmät ovat tosia samaten kuin nopeat Uskoontulemisen kokemukset. Kuitenkin Ihmisellä elämisen lainalaisuudet saaduissa Jumalan lahjoissa tuottavat samanlaista parantumista synnistä olkoon se hyvinkin erilaista Ihmisen suostuessa prosessiin parantumisessaan.
Näin kysymys vanhurskautetuksi tulemisesta ymmärtämisessä vaikko oikeamielistymisprosessiin tulemisesta suostumisessa on tärkeä kysymys kirkon jäsenille.
Voidaanko näin herätysliikettä katsoa yhtenä erillisenä Ihmisten joukossa jotka tahtovat tunnusttaa ja uskoa mahdollisuuden tullessa.
Näin kansankirkon ja herätysliikkeiden asia jossain kumman erillisyyden näkemisessä on marginaalinen herätysasian tukiessa samalla kansankirkon asiaa.
Yhteinen haaste, konsensus nimeämättömissä asioissa uskontotuuteen, kuin vielä pois laitettu jäsenyys valtakirkossa, ovat yhdistävää tekijää kuin asiaa.
Siksi meidän on päivittäin vartuttava uskossa, armossa, Hengessä ja kaikissa Hengen hedelmissä. Tarvitsemmehan mekin jatkuvasti Hengen pyhittävää armoa, jotta uskomme kasvaisi ja rakkautemme lisääntyisi. Onkin varsin lohduttavaa ja iloista, että Herra itse on profeettojensa kautta antanut niitä äsken mainitsemiamme lupauksia, että hän tahtoo antaa Pyhän Henkensä kaikille niille, jotka uskossa Kristukseen ovat hänen armoliitossansa. Emmekö mekin näiden totuuden Jumalan lupausten rohkaisemina avaisi suumme tähän uskon rukoukseen: ”Rakas taivaallinen Isä, anna meille Pyhä Henkesi, että me hänen armostaan uskomme pyhän sanasi, elämme pyhästi tässä maailmassa, ja sen jälkeen saisimme elää iankaikkisesti.” Aamen, niin on tapahtuva.
F. G. Hedberg, Ainoa Autuuden Tie, s. 97, Sley-kirjat, 1987.