Lutherin sielunhoidosta on 2017 julkaistu Rolf Sonsin mainio kirja Sielunhoidon sydämessä – Luther ja vapauttava usko (Luther als Seelsorger, 2015). Sons toimii pappina Württenbergin evankelisessa maakirkossa. Aiemmin hän on toiminut käytännöllisen teologian dosenttina ja rehtorina Alfred Bengel Hausissa.
Uskonpuhdistuksen pani alulle viime kädessä sielunhoidollinen kysymys: miten löydän armollisen Jumalan. Sonsin mukaan Lutherin reformatorinen oivallus ei ollut yksittäinen ”ahaa-elämys”, vaan uusi evankelinen ymmärrys kirkastui hänelle vähitellen. Omat uskonkamppailut muovasivat Lutherista sielunhoitajan, joka sai olla avuksi lukuisille lähimmäisilleen ja joka kirjoitustensa kautta rohkaisee edelleen lukijoitaan.
Sonsin kirja tuo esille Lutherin sielunhoidon eri puolia elämänläheisesti. Kirjaan on sisällytetty jonkun verran tämän ajan ihmisten kysymyksiä ja kirjoittajan omiakin kokemuksia sielunhoitajana. Tämä lisää teoksen kiinnostavuutta. Aihepiireistä voidaan mainita omantunnon rauhan saavuttaminen, paholaisen voittaminen, luomakunta sielunhoidossa, avioliitto, sairaus ja kuolema.
Sonsin mukaan Lutherin sielunhoito on ensinnäkin teologista sielunhoitoa. Sille on ominaista, että hän katselee ihmisen koko elämää Raamatun valossa. ”Jos sielunhoito menettää raamatullisen perustansa, se menettää auktoriteettinsa ja etääntyy samalla ihmisestä.” Luther ei kuitenkaan käytä sielunhoitajana teologisia käsitteitä, vaan on puhuu elämänläheisellä tavalla.
Toiseksi Lutherin sielunhoito on omantunnon sielunhoitoa. Ihmistä pyrkivät sitomaan väkevät voimat ja vallat: laki, synti, kuolema ja paholainen. Tämän kamppailun Luther koki ennen muuta omassatunnossaan. Evankeliumin kautta ihmisen omatunto kuitenkin vapautuu. Omantunnon vapaus ei tapahdu pelkästään tiedollisella tasolla, vaan keventää mielen.
Sons kirjoittaa: Kun ihminen kokee omassatunnossaan Jumalan vapauttavan tuomion, hänen ei tarvitse enää kantaa maailmaa harteillaan. Hänen ei tarvitse pyrkiä todistamaan arvoaan päivä päivältä omilla suorituksillaan. Hän vapautuu riittämättömyyden pelosta. Hän on myös vapaa suomaan itselleen jotakin hyvää, lepäämään ja nauttimaan elämästä kiitollisena. Hän on lopulta vapaa myös rakastamaan ja palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistään.
Kolmanneksi Sons luonnehtii Lutherin sielunhoitoa uskon sielunhoidoksi. Luther korostaa uskon sielunhoidollista voimaa. Usko auttaa ihmistä näkemään oman tilanteensa uudessa valossa. Luottamuksessa Jumalan armoon ihminen löytää itselleen kestävän perustan ja elämän erilaiset vaikeudet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. ”Luther saa luottamuksensa uskosta Kristukseen, jossa Jumala on aina puolellamme, luonamme ja rinnallamme. Usko merkitsee sitä, että ihminen tietää saaneensa laskea taakkansa pois, olevansa turvassa ja löytäneensä kodin.”
Sonsin kirja herättää kysymyksen, osaammeko me tämän päivän kirkossa ja yhteiskunnassa ihmisiä auttaessamme pitää esillä Lutherille tärkeätä uskon näkökulmaa. Teologian ohella tarvitaan toki psykologista silmää ja viisautta. Mutta ovatko psykologian keinot ihmisiä hoidettaessa työntäneet teologian tuomat näköalat sivuun? Tämä huoli tulee näkyviin Sonsin kirjassa, kun hän siteeraa Helmut Tackea (1928 -1988), joka piti esillä uskon sielunhoidollis-terapeuttista ulottuvuutta.
Sons kirjoittaa: ”Tacke tiesi, mitä hyötyä sielunhoidossa on psykologiasta, ja hän tiesi myös, missä rajat ovat. Häntä huolestutti kuitenkin se, että (lainaus Tackelta) uskosta Jeesukseen Kristukseen ei puhuta, eikä siinä kaikki: uskon terapeuttis-sielunhoidolliseen voimaan ei kaikesta päätellen enää juurikaan luoteta. On kyllä totta, että nykyään on tarjolla muita lähteitä, joista saa todellista apua. Usko kuitenkin huolehtii ihmisestä omalla tavallaan, se on aivan erityinen apu elämässä. Näin on tosin vain silloin, kun kyseessä on todellinen usko Jumalaan Jeesuksessa Kristuksessa – eikä usko ihmisen uskonnollisiin mahdollisuuksiin.
Hyviksi sielunhoitajiksi tullaan tänäänkin ennen muuta elämänkoulussa. Siinä opiskelulla ja myös kirjoilla on oma tärkeä paikkansa. Sonsin kirja antaa paljon evästä sielunhoidosta kiinnostuneille. Se muistuttaa myös hyvällä tavalla luterilaisen sielunhoidon lähtökohdista.
Sielu ei periaatteessa edes kuulu kristinoppiin, koska sieluopillisesti, sielu on kuolematon.
Ruumiin kuolemalla ei sieluopillisesti ole merkitystä, ruumis on vain sielun asuinsija maallisen opintomatkan ajan. Ruumis on laina maasta, ja laina maksetaan takaisin kun luovutetaan ruumis ja veri maalle, ja henki palaa Jumalan luokse, joka sen on antanutkin. Henki on vain ilmaa.
Kristillisen ruumiin ylösnousemuksen kanssa sielun kuolemattomuus ei sovi yhteen, koska ylösnousemusta ei voi olla jos ei ensin kuolla. Sieluopillisesti sielu ei kuole ruumiin mukana vaan se jatkaa matkaaa toisessa muodossa ja periaatteessa jättää ruumiin ihan mielellään, koska se pääsee vapauteen ruumiin kahleista. Sieluopillisesti kuolema poistuu, sitä ei ole, jos emme takerru ruumiiseen.
Kristillinen ajatus kuolemasta ikäänkuin unena; ”Hän oli ensimmäinen kuoloon nukkuneista” yrittää uskotella , että kuolema olisi vain uni, josta herätään, mutta ei kolmantena päivänä, vaan vasta silloin, kun Jeesus tulee takaisin. Tuhansia vuosia kestävä uni on pitenpi kuin Ruususella ja se vain jatkuu, eikä prinssiä kuulu herättämään. Sensijaan uskovaiset huutavat herätystä valveilla oleville, ikäänkuin he olisivat kuoloon nukkuneita.
Totta on sekin, että sielu on monille yhtä kuin ihminen, mutta esim. hinduille sielu on pieni atominkokoinen olio, Jiva.
Platonin kolmiyhteisen; Absoluuttinen hyvä, Järki ja Psyke , joista Psyke tarkoittaa tunteita, ja Psyken hoito tunteiden hoitamista, joka varmaan olisi selkeämpi ja modernimpi sanonta kuin sielun hoito. Molemmat tosin näkymättömiä, niin tunteet, kuin sielukin, mutta tunteilla on valtava voima niin hyvässä kuin pahassakin ihmisen toiminnan ohjaajana. Mikä kaikki meissä onkaan vain tunnetta ja mikä jotain muuta, kuten järkeä. Ja mikä taas tunteettomuutta ja järjettömyyttä.
Pitkämielisyys, kärsivällisyys, itsensä hillitseminen, ovat sanoja, jotka löytyvät myös raamatusta ja tarkoittavat juuri tunteiden hallintaan liittyviä ominaisuuksia.
Jos vääränlaiset tunteet ottavat vallan, niin hyvähän se on, jos löytyy kuuntelija tai hoitaja siihen tarkoitukseen, mutta itseoivaluksella siihen voi pyrkiä ihan itsekseenkin. Jos ei ole ehtinyt mennä liian pitkälle hallitsemattomuuden syövereihin.
Itseoivallus on vielä aika tuntematon ajatus, koska meidän puolesta on oivallettu niin pitkään ja manipulointi on onnistunut hyvin.
” Sonsin mukaan Lutherin sielunhoito on ensinnäkin teologista sielunhoitoa. Sille on ominaista, että hän katselee ihmisen koko elämää Raamatun valossa. ”Jos sielunhoito menettää raamatullisen perustansa, se menettää auktoriteettinsa ja etääntyy samalla ihmisestä.”
Teologista sielunhoitoa ?
Teo, Theo on miehen nimi. Nimi on peräisin kreikkalaisesta nimestä Theodoros; Tarkoittaa ” lahja jumalalta.” Toinen on Theoforos, joka tarkoittaa ” jumalan kantaja” foros=kantaa.
Tarkoittako sitten Teologia, että kysymyksessä on kreikkalaisen miehen sana ja sielunhoito ? Nimenomaan miehen.
Kirkolla on lisäksi Kristoforos, eli Kristuksen kantaja. Tarina Kristofoksesta kertoo, että hän oli suurikokoinen yksinkertainen jättiläinen, joka kantoi ihmisä virran yli ja kerran hän kantoi lapsen, joka sanoi olevansa Kristus.
Kristoforos kuvataan piirroksissa Anubiksen näköisenä sakaalipäisenä hahmona. Olihan Anubis se joka herätti vainajia, vei heidät jatkoon, avaten silmukkaristillä tuonelan ovet, mikäli sydän oli punnituksessa havaittu vilpittömäksi ja maatinlakia oli noudatettu ajassa.