Kuinka usein on sopivaa kirjoittaa? Ylläpito hahmotteli 14.10.2021 jonkinlaista rajaa kirjoittamistiheydelle. Kommenteissa pohdittiin lisäksi hyvän kirjoituksen ja fiksujen kommenttien ominaisuuksia.
Jos haluaa jutulleen lukijoita (tai ainakin klikkauksia), pitäisi ainakin keksiä vetävä otsikko. Tein pientä analyysiä omista kirjoituksistani.
Maailma murenee -otsikolla julkaistu kirjoitus keräsi yllättävän paljon lukijoita. Arvelen, että otsikko oli monien mielestä harhaanjohtava. Kysymyksessä ei ollut maailmanloppu eikä edes ympäristökriisi, vaan kevyt juttu siivoamisesta ja villakoirien kertymisestä nurkkiin.
Ehkä siitä syntyi pienimuotoinen lööppi-ilmiö. Tällä tekniikalla kai iltapäivälehdetkin keräävät lukijoita: iso otsikko, vähän sisältöä. Tunnustan, että teko oli tahallinen.
Mitä minun pitäisi vastustaa -juttu oli tulosta jonkinlaisesta turhautumisesta, mutta sekin sai kesähelteillä aika kevyen muodon. Lukijoiden määrä ja hauskat kommentit olivat kyllä iloinen yllätys. Kommentoijat olivat tavoittaneet aiheeseen sopivan rennon otteen. Nauroin ihan ääneen.
Muuten Kotimaan lukijablogit ovat enimmäkseen totista ja vähän ryppyotsaista pohdiskelua maailman, uskonelämän ja varsinkin kristillisen etiikan ilmiöistä. Ymmärrän, että tärkeistä asioista on pääsääntöisesti kirjoittettava asiallisesti, mutta joskus kaipaisin jopa huumorin pilkahdusta.
Kirjavinkit ovat saaneet aika vähän lukijoita. Varsinkin John Simonin kirjan esittelylle 16.6.2021 olisin kirjan mielenkiintoisuuden takia toivonut enemmän lukijoita. Mahdoton sota ei ollut otsikkona kiinnostava. Natsit ja juutalaiset sodassa samalla puolella olisi ehkä houkutellut enemmän. Tässä selvästi epäonnistuin, tai sitten kirjavinkit eivät ylipäätään kiinnosta.
Monien muidenkin kirjoitusteni lukeminen ja kommentointi ovat aiheuttaneet minulle yllätyksiä, usein myös pettymyksiä. Jotkin itselle tärkeät aiheet eivät olekaan herättäneet muissa kiinnostusta. Se tietenkin harmittaa, mutta se on kai kestettävä!
Kommenttien lukumäärästä puolestaan ei voi minun eikä kenenkään muunkaan kirjoitusten osalta päätellä yhtään mitään. Usein kun käy niin, että kommentit karkaavat aivat omille teilleen, eikä niillä ole mitään tekemistä alkuperäisen kirjoituksen kanssa.
Olisi mukavaa kuulla muiden kokemuksia. Miten olette kokeneet omien kirjoitustenne suosion, klikkaukset ja kommentit?
Hieno homma. Toivottavasti laajemminkin aletaan ymmärtää toiminnalisuuden merkitys kuntouttamisessa ja terapiassa, eritysesti kasvavien kohdalla.
Kotimaallahan oli alusta ennen nykyistä muutosta alustassa minne kirjoitin kovastikin.
Nyt ensimmäistä kertaa täällä esitetään kvalifioivaa arvostelmaa niin kommenteista kuin blogien aiheista aina siihen etten suomenkieltä kykenisi käyttämään.
No, koetettaan tälläkin katsomisella mennä etteenpäin.
Näyttää asia niin sanoakseni kulkevan ikävään suuntaan.
On se kyllä riemullinen kokemus kun lukijoita ihan yllättäen alkaa tulla normaalia enemmän.
Otsikoita mietin usein pitkään ja joskus rukoilen niihin oikeita sanoja, niin kuin teksteihinkin.
Joskus vastaus on: ”paina deledeä”.
Joitakin otsikoita esiin repäistessä pelottaa ihan oikeasti. Siinä mietin toisenkin kerran ; uskallanko tämänkin asian ottaa esille. Otsikko ja ensimmäinen lause merkitsee paljon. Kuvia en vielä ole oppinut käyttämään. Herkällä korvalla olisi lukijoita kuunneltava. Asiatasolla vaikka yrittää keskustella niin ei koskaan silti voi tietää kuinka henkilökohtaisesti tekstini otetaan. Tästä johtuen vältän joitakin aiheita kokonaan. Jos itse pyrin asiatasolle ja toinen ottaa sen henkilökohtaisesti, niin soppa on valmis. Täällä se sopan selvittäminen tuskin onnistuu.
Sekin vähän pelottaa että lukijani alkavat tuntea minua paremmin, kuin itse tunnen itseäni.
Sen kynnyksen yli kun pääsin, niin kirjoittamisesta ja avoimuudestakin tuli helpompaa.
Pekka Veli, kiva lukea ajatuksiasi. Kuvia en myöskään ole osannut lisätä. Ensin ne ovat liian isoja, ja kun pienennän resoluutiota, kone on sitä mieltä, ettei ole oikeutta itse ottamaani kuvaan. Tekniikka on ihmeellistä.
Hyvää pohdintaa taas, kiitos Pirjo.
Tarjotessaan blogialustan tekee Kotimaa
ison palveluksen kristinuskon, kirkon ja yhteiskunnan
aihepiiristä kirjoittaville. Loppujen lopuksi hyvä kirjoitus
mistä aihepiiristä tahansa koskettaa myös sisäistä
ihmistä ja uskoa.
Hiukan huvittuneena pohdin Kotimaan blogiohjeiden
ajatuksia siitä, kuinka usein on sopivaa kirjoittaa. Tuntuu
todella vanhanaikaiselta väittää, että kirjoitettu blogi vie
tilaa muiden blogeilta. Eihän se niin ole. Lukijat kyllä löytävät suosikkinsa. Kaikkien näkyvyyden parantamiseksi taas
voi alustan ylläpito tehdä oman osansa.
Kiitos kaikille kirjoituksista ja kommenteista.
Sitä olen kummastellut ettei täällä juuri kirkon työntekijöitä näy. Nyt huomasin vasta, ettei täällä ole myöskään blogeja seurakunnallisesta elämästä. Vain harva blogi on kirjoitettu asioista, joissa voisi olla jotain kiinnostavaa kirkon toiminnan kannalta.
Kirjoittajissa on jonkin verran pappeja, aktiivisissa kommentoijissa luultavasti myös. Missä ovat nuorisotyöntekijät, diakonit ja kanttorit, lastenohjaajat ja talouspäälliköt? Toisaalta myös meidän riviseurakuntalaisten ääni on tärkeä.
Kaikki kirjoittajat eivät ole kertoneet mitään itsestään. Ehkä haluavat pysyä tuntemattomina tai sitten ajattelevat olevansa joka tapauksessa tunnettuja.