Kotikaupunkini Helsingin kaduilla on viime vuosina nähty mielenosoittajien joukko, joka on toistuvasti katkaissut liikenteen, pysäyttänyt raitiovaunut, bussit ja yksityisautot.
Kyseessä ovat Elokapinan mielenosoittajat, ja heidän viestinsä on, että ilmastokriisin seuraukset pysäyttävät yhteiskuntia pahemmin kuin tällaiset mielenosoitukset koskaan. Elokapina muistuttaa ja vaatii, että ilmastokriisiin on vastattava poliittisen päätöksenteon keinoin.
Luontokato ja ilmastonmuutos ovat molemmat kiistatta ihmisen toiminnan seurausta. Ja todellisuutta, jonka vaikutukset myös ihmiselämälle tunnetaan: ruokaturvan heikkeneminen, juomakelpoisen veden puute, luonnonkatastrofit ja tulvat, epäinhimilliset helteet.
Tulevaisuudessa ilmastopakolaisuus tulee lisääntymään. Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan fossiilisilla polttoaineilla on roolinsa Venäjän toiminnan rahoittajana.
Kaiken elämän yhteys on tuskin koskaan tuntunut näin konkreettiselta, kun seuraamme yhtä aikaa ruuan hinnan nousua Suomessa ja itäisen ja eteläisen Afrikan nälänhätää, joka on pahin humanitaarinen kriisi sitten toisen maailmansodan. Tai kun seuraamme pölyttäjäpörriäisten joukkotuhoa, jonka vaikutus näkyy yhtä lailla läheisen hillasuon sadossa kuin globaalissa ruokaturvakriisissä.
Suomen Lähetysseuran työssä ilmastokriisin vaikutukset ovat näkyneet jo pitkään. Kumppanimme kehittyvissä maissa ovat vuosien ajan kertoneet, että ilmastonmuutos ravistelee ihmisten elämää. Sadot epäonnistuvat ja ruoka loppuu, koska sateita on nykyään mahdoton ennustaa.
Kaikkein kovimmin ilmastokriisi kohtelee heitä, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvaisimmassa asemassa. Naisilla, vanhuksilla ja vammaisilla ihmisillä on kaikkein huonoin ennuste selvitä ilmastokriisin aiheuttamista katastrofeista.
Viimeisimmät isot katastrofit, Pakistanin ja Nepalin tulvat, ovat seurausta ilmastokriisistä. Pakistanin pinta-alasta pahimmillaan kolmasosa on ollut veden peitossa, ja tulvissa on kuollut tuhat ihmistä. Ennen tulvia maa kärsi sietämättömistä helteistä, jotka myös vaativat kuolonuhrinsa. Ilmastokriisi ei ole vain tulevaisuudessa.
Huomaan, että tässä tilanteessa kaipaan kirkoltani enemmän. Ilmastonmuutos on myös hengellinen kriisi, kuten arkkipiispa Tapio Luoma on todennut.
Länsimaisessa kristinuskon tulkinnassa on usein erotettu hengellinen ja yhteiskunnallinen toisistaan, ja siitä on seurannut varovainen ja diplomaattinen keskitien kirkko. Joskus tuntuu, että kirkon vahvuus on sanoissa, jotka eivät haasta rakenteita eivätkä ihmisiä. Se toivo, jota keskitien kirkosta tarjotaan ilmastokriisissä, tuntuu ohuelta.
Haluaisin kuulla kirkossa siitä, miten kristillinen usko muuttuu ilmastokriisin aikana. Ilmastonmuutos muuttaa kaiken, vääjäämättä myös uskomme ja käsityksemme maailmasta. Haluaisin kuulla kirkossa puhetta siitä, mitä tarkoittavat ilmastokriisin aikakaudella kristilliset käsitteet kuten kääntymys tai parannuksen teko. Mitä on synti, eikö se ole nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan? Kuka on ilmastokriisin aikana lähimmäinen, kanssaluotu? Mitä on rakkaus? Mitä on ilmastokriisissä armon aika?
Samalla kaipaan kirkolta myös toimintaa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on laatinut ilmastostrategian, jonka tavoite on, että kirkko on hiilineutraali kahdeksan vuoden päästä, vuonna 2030.
Vuonna 2020 on teetetty laaja selvitys seurakuntien metsäomaisuudesta, joka on huomattava, yhteensä 160 000 hehtaaria. Kirkon metsien kohtalosta päätetään siis paikallisseurakunnissa, ja pian on aika valita uudet päättäjät seurakuntiin. Äänestetään ilmastokriisin edellyttämällä vakavuudella.
Osa ehdokkaista on ilmoittanut sitoumuksensa ilmastotoimiin päätöksenteossa. Itse aion myös tarkistaa, että ehdokkaani on allekirjoittanut sitoumuksen globaalin kirkon puolesta (globaalikirkko.fi) ja lupaa tehdä töitä sen eteen, että seurakunta kantaa vastuuta maailman köyhistä, heistä, joita ilmastonmuutos koettelee kaikkein ankarimmin.
Näiden asioiden ohella mietin, miten kirkko voisi rohkeammin osallistua keskusteluun ilmastonmuutoksesta ja keskustella myös poliittisten päättäjien kanssa.
Odotan kirkolta enemmän ilmastokriisissä, joka lävistää koko elämämme. Eipä sillä, odotan myös itseltäni enemmän. Kun kävelen Elokapinan mielenosoituksen ohi, ajattelen, että luomakunta huutaa heidän suullaan.
Lotta Gammelin, TM, diakoniatyön erityisasiantuntija Suomen Lähetysseurassa
Fiksu ja vastuuntuntoinen kirjoitus. Valitettavan paljon kirkon maallikoissa ja myös johtajissa on ihmisiä, joiden mielestä nuo kaikki uhat ovat vain ’vihervassareiden propakandaa’ ja mitäpäs meillä huolta on kun meidät temmataan katastrofien keskeltä kumminkin taivaaseen…
Elokapinassa lienee mukana niitä, jotka ovat oikeasti huolissaan maapallon luonnontilasta, mutta heidän hyväksikäyttäjiensä tavoite on vain yhteiskunnallisen levottomuuden lietsominen. Tämä ei edistä ilmastokriisin ratkaisemista, vaan se on peluuta länsimaisen demokratian vihollisten pussiin.
Vai vain ’lienee’ huolissaan olevia…
Mutta noita asenteita juuri tarkoitin… Demokratian vihollisia ovat totalitaritaristit, joita uskonnoissa edustavat, niin ketkä?
Minä en tunne juurikaan ’Elokapina’ -liikettä, vain vähän, uutisten perusteella. Silti minusta siitä on syntynyt vähän samanlainen kuva kuin takavuosien ’Koijärvi’ – liikkeestä. On joitakin nuoria ihmisiä, jotka haluavat tehdä jotakin konkreettista ympäristömme pelastamiseksi. Silläkin uhalla, että itse joutuvat poliisin kynsiin.
Yrrjö: Minulle jää epäselväksi, keitä ovat näitä hyväksikäyttäjät, joiden tavoite on yhteiskunnallisen levottomuuden lietsominen. Voitko tarkentaa?
Ilmastonmuutos on huomattava, nimittäin kirkonkin sisällä. Ensin meidän pitäisi tehdä parannusta omista synneistämme, kuinka olemme muuttaneet yleisen ilmapiirin Jumalan tahdon vastaisella teoilla ja niin samalla tämä katoavainen luomakuntakin saisi siitä hyvän osansa. Kaikki täällä tosin katoaa, mutta sana pysyy.
Tuohon ei Kettunen ole enää aikaa. Nyt tarvitaan luonnon eteen tekoja eikä hartauspuheita. Niitä tekoja tekevät yhtähyvin myös vaikkapa ateistit, joita luonnosuojelisoissa on
onneksi paljon.
No niitä tekoja voi kuka tahansa halutessaan tehdä ja edistää, mutta tälle maailmalle annettua aikarajaa se ei muuta. Sen sijaan sielujen pelastus on ykkös prioriteetti hengellisellä saralla.
Raamatussa annetussa käskyssä v a r j e l l a maata ei anneta mitään aikarajaa eikä puhuta sanaakaan sielujen pelastuksesta…
Mutta milloinkas -Kettunen- tuo näköjään tietämäsi aikaraja saa puomin?
En lähde mukaan sellaiseen ajan spekulointiin, minkä tietää vain Jumala yksin. Raamattu kertoo kaiken tarvittavan, että kaikella on määräaikansa.
”Raamattu kertoo kaiken tarvittavan, että kaikella on määräaikansa.”
No sittenhän ei ole mitään estettä alkaa keskittyä myös luonnonsuojeluun, sillä tuo määrä-aika alkoi jo tuhansia vuosia sitten ja tuon logiikan mukaan olisi pitänyt jo silloin välittömästi alkaa ajatella vain sielun pelastusta ja jättää muu Herran huomaan…
Onko niin, että ”ilmastoliikkeessä” on vähän kuin monesti terveydenhuollossamme tuntuu olevan: hoidetaan seurauksia, ei juurisyitä.
Oltiinpa ilmastoasiasta mitä mieltä tahansa, näyttää siltä, että sekin on hurskaiden aatosten lisäksi valjastettu vallankäytön välineeksi. Ei mitään uutta auringon alla. Näinhän kaikille aatteille ja ideologioille tuppaa käymään kun niistä alkaa tulemaan ”valtavirtaa”.
Nykynuoriso yrittää puuttua ja kiinnittää huomiota myös juuri syihin eli järkyttävän ylisuureen maapalloa tuhoavaan tavaratuotantoon, mitä oikeisto-orientoituneet hengenmiehet näyttävät tukevan.,
Ovanko nuo nuoret verrattavissa keskiajan ”kerjäläisveljeskuntiin”, tosin sillä edellytyksellä, että veljistä ja sisarista kai pitäisi välttyä puhumasta?
Luostareissa tosin oli tuo ”rukoile ja tee työtä” -meininki periaatteena. Ne eivät olleet nykyisenkaltaisia protestitliikkeitä. Tosin saattoi niistä sisäänpäin kääntymiselle otollisia ryhmiä muodostua.
Juurisyy toki on ihmisten ahneus, joka on esimerkki epäjumalan palvelemiesta. Tai kumpi nyt sitten on syy ja kumpi seurausa – siitä voitaneen keskustella. Itsehän me emme ole ahneita…
Aika harva uskaltaa todella panna toimeen vähempään tyytymistä omalta kohdaltaan (+ puolisonsa ja lastensa). Muista ollaan kyllä huolissaan – heidän toimistaan. Toisaalta tuo idealismi on myös valjastettu vallankäytölle – jopa kulkutuksen ylläpitämiselle, kaikenlaisine ”viherpesuineen”. Onhan sitä verrattu vanhaan ”perinteeseen”: kun hyvesignaali huulilta solahtaa, niin vastuullisuuden näyttävyys itselle lankeaa.
Vähän tulee mieleen jonkinlainen kahden ideologian epäpyhä allianssi: vihertynyt vasemmistolaisuus (sosialismi) ja kaupallistunut oikeistolaisuus (kapitalismi). Kohtuullisuus ei oikein ole kai koskaan trendikästä, tosiasiallisesti.
Hengenmiehistä/naisista/muista en osaa mitään yleistävää tai leimaavaa sanoa, kuitenkin huolta ympäristöstä ja erityisesti ahneuden synnistä (juurisyystä) heillä toki on aina ollut; ja siitäkin puheesta on tullut kaupalliselta oikeistolta moitteita; eikä vasemmaltakaan ole myötäilyjä juuri herunut menneinä aikoina, lisää kun pitäisi saaada.
Kai se on niin, että kaikkina aikoina on omat muotipuheilmiönsä, johon turvautumalla voi lunastaa oman arvonsa ajassa. Niimpä kaikesta tulee poliittista. Onko itse asia sitten ”se oikea” on ihan oma kysymyksensä; siitä voidaan toki rupatella. Huolissan on toki oltava ja jotain tarttis tehdäkin.