Tällä viikolla luonto on jälleen näyttänyt voimansa ja ihminen kokenut pienuutensa. Hellejakson päätteeksi ukkosmyrskyt ovat pyyhkäisseet yli Suomen jättäen jälkeensä kaaosta, ja surullista kyllä jopa ainakin yhden kuolonuhrin. Luonnonvoimien edessä emme useinkaan voi tehdä muuta kuin suojautua, ihailla, paeta, katsella tai pelätä.
Lapsena pelkäsin ukkosmyrskyjä. Nykyisin rakastan niitä. Ukkonen on kiehtova suuruudessaan ja voimassaan. Ukkosmyrskyn keskellä tunnen itseni aina pieneksi, mitättömäksi muruseksi maailmankaikkeuden syleilyssä. Ukkosen mahti on sellainen, että sitä ei voi pysäyttää. Se kiehtoo ja vetää mielen nöyräksi. En koskaan unohda, kun Etiopiassa ollessani istuin hotellimme kuistilla rappusilla ja katselin, kuinka ukkosrintama lähestyi kahdesta suunnasta. Salamat löivät ja jyrähdykset kumisivat. Sateen piiskatessa maata katselin myräkkää suu auki enkä voinut muuta kuin kiittää Luojaa siitä, että sain kokea tuon hetken. Samalla sain elävän muistutuksen siitä, että ihminen on vain pieni osa maailmaa ja sen monimuotoista luontoa.
En ole mikään luontoihminen tai eränkävijä. Suomalaisena luonto on minulle osa elämää tavalla tai toisella, mutta olen koko ikäni asunut kaupungissa. Se viehättää maaseutua enemmän ja siellä osaan olla sekä toimia. Silti iän myötä rakkaus ja kunnioitus luontoa ja luotua kohtaan on kasvanut. En olisi selvinnyt puolesta vuodesta Lontoon sykkeessä ilman kaupungin valtavia puistoja. Helsingissä parasta ovat meri ja viheralueiden paljous.
Luonnon merkityksen tajuaa vasta, kun sitä ei ole. Tätä tekstiä kirjoittaessani olen vanhempieni kesämökillä, jossa aamu-uinti, lintujen laulu ja kahvihetki terassilla ovat parasta, mitä tiedän. Luonto ympärillä rauhoittaa, inspiroi ja linkittää minut osaksi luomakuntaa. Paluu kaupunkiin aiheuttaa aina jonkinasteisia vieroitusoireita. Suomalaisille luonnon läheisyys on ikään kuin itsestään selvää, vaikka todellisuudessa suurelle osalle maailman väestöstä (puhdas) luonto on etuoikeus. Ilmastonmuutos ja sen myötä uhkaava ympäristökatastrofi ovat suurin uhka niin luonnolle kuin ihmiselle. Jotain on tehtävä ja pian.
Kirkossa ihmisen luontosuhteen pohdintaan on herätty koronan ja ilmastonmuutoksen myötä uudella tavalla viime vuosina. Itse näen, että Jumalan rakastaminen on myös Jumalan luoman maailman, luomakunnan, rakastamista. Jumalan kuvana ihmisen tehtävä on vaalia, viljellä ja varjella luomakuntaa. Samalla ihminen on osa luotua maailmaa, ei Jumalasta seuraava. Suhteessamme luontoon tulisikin hallinnan ja kesyttämisen sijaan korostua nöyryys ja sisarellisuus, olemme samassa veneessä kaiken luodun kanssa.
Omalle kristilliselle luontosuhteelleni oivan esimerkin antaa keskiajalla elänyt italialainen pyhimys Franciscus Assisialainen, jonka luontoajattelusta (ja sen suhteesta kaupugissa toteutuneeseen frasiskaanihengellisyyteen) tein aikanaan pro gradu -tutkielmani. Franciscukselle Jumalan rakastaminen merkitsi kaiken luodun rakastamista. Franciscuksen kuuluisa ylistysteksti Aurinkolaulu rinnastaa ihmisen veljeksi ja sisareksi auringon, kuun, veden ja kaiken luomakunnan kanssa. Tekstin teologia puhuttelee edelleen, sillä ilman luontoa emme tule toimeen. Luonnon vaaliminen on paitsi Jumalan rakastamista ja ylistämistä, myös oman etumme mukaista. Maailma voi olla vain maailma, mutta ilman sitä emme voi elää. Siksi meidän tulee pitää siitä ja kaikesta luodusta huolta.
Tänä viikonloppuna juhlitaan juhannusta ja Suomen kesää. Toivon, että saamme tulevaisuudessakin iloita Suomen kauniista suvesta luonnon helmassa. Luonto ja luomakunta on meillä vain lainassa vaalittavana ja huolehdittavana, annetaan se eteenpäin tuleville sukupolville paremmassa kunnossa kuin tänään.
