Luonnonuskontojen renessanssi ja suhde kristinuskoon

”Kansanusko, uuspakanuus ja kristinusko” luki juhlapuheen aiheena sunnuntain Sampojuhlien ohjelmassa. Juhlia vietettiin 58. kerran Elias Lönnrotin kunniaksi Paikkarin torpan pihapiirissä Sammatin Sampomäellä. Ja juhlain päätteeksi esiintyi Jippu. Tässä kaksi syytä, jonka vuoksi päätin lähteä paikanpäälle.

Juhlapuheen piti dosentti TT Risto Pulkkinen. Häntä on haastateltu samoista teemoista myös Taivaannaulan nettisivustolla. Haastattelu löytyy täältä.

Elias Lönnrot oli yhtä aikaa harras kristitty ja virsirunoilija sekä toisaalta rakensi meille suomalaisille pakanallisen mytologian, Kalevalan. Miten hän kykeni sovittamaan yhteen suomalaisen muinaisuskon ja kristinuskon omassa maailmassaan? Entä miten Pulkkinen itse yhdistää omassa elämässään intohimoisen kiinnostuksen ja myönteisen asenteen uralilaisten kansojen maailmankuvaa ja vanhaa uskontoa kohtaan sekä toisaalta roolinsa Suomen ev.lut.kirkon pappina?

Pulkkisen mukaan Lönnrotia auttoi romanttinen filosofia. Romanttisessa filosofiassa uskottiin, että luomisen jälkeen maan päällä vallitsi jonkinlainen ihmiskunnan viaton kulta-aika, ja tuolloin ihmisten keskuudessa vaikutti ns. luonnollinen uskonto. Luonnonkansojen uskonto nähtiin tuon luonnollisen uskonnon suoraksi jatkumoksi. Romantiikan filosofeille siis ns. pakanalliset uskonnot eivät olleetkaan kristinuskon vastavoima tai uhka, vaan pikemmkinkin jonkinlainen ”esiäiti” kristinuskolle.

Ennen romantiikan filosofeja ajattelutapa oli ratkaisevasti toisenlainen. Muinaisuskonnot ja luonnonuskonnot kiinnostivat vain periaatteella: ”Vihollinen on tunnettava”.

Toisaalta Lönnrot muokkasi suomalaista muinaisuskoa Kalevalassaan paremmin kristinuskon kanssa yhteensopivaksi. Hän esimerkiksi laati Kalevalaan lineaarisen aikakäsityksen, vaikka pohjoisten kansojen  aikakäsitys on perinteisesti ollut syklinen. Maailman tuhoa on aina seurannut uusi luominen. Tosin yhden muistuman syklisyydestä Lönnrot Kalevalaan jätti: ajatuksen takaisin palaavasta Väinämöisestä.

Lisäksi Lönnrot korosti Kalevalaprojektissaan kaikkien kansojen tuntemaan ’Korkeinta Henkeä’ ja teki Ukosta tällaisen ylijumalan. Pulkkisen mukaan suomalaisessa kansanuskossa Ukolla ei alun perin ole juurikaan tuollaista ylijumalan roolia ollut. 

Vaikka Suomi alkoi vähitellen muuttua kristityksi maaksi jo 1000-luvulla, säilyi vanha maailmankuva pitkään. Pulkkisen mukaan vasta sotien jälkeinen kaupungistuminen teki lopun vanhan maailmankuvan jäänteistä. Toisaalta varsin pian suomalainen muinaisusko on alkanut kiinnostaa ihmisiä elävällä tavalla uudelleen. Maailmalla on havaittavissa globaali luonnonuskontojen renessanssi-ilmiö ja myös Suomessa ja esimerkiksi Virossa on yhä enemmän Suomen uskon ja maauskon kannattajia.

Pulkkinen kertoo seuranneensa hämmentyneenä vastareaktiota joillakin herätyskristillisillä netin keskustelufoorumeilla: kalevalakorutkin nähdään saatananpalvontana. Onko voimakas vastakkainasettelu tarpeellista?

Omassa ajattelussaan Risto Pulkkinen on ratkaissut asian erottamalla selkeästi toisistaan uskonnon tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen merkityksen. Hän näkee, että tämänpuoleisen elämän kannalta kristitty voi ammentaa myös luonnonuskonnosta: Suomalainen muinaisusko voi tarjota apua, jos haluaa luoda toimivaa suhdetta luontoon ja siinä vaikuttaviin salattuihin voimiin, jotka kaikki kuitenkin ovat pohjimmiltaan Jumalan luomia lahjoja ihmiselle. Sen sijaan tuonpuoleista pelastusta ajatellen kristitty ei voi turvautua luonnonhenkiin. Tuonpuoleisen pelastuksen tuo yksin Kristus.

Pulkkisen mukaan kristinuskoa ja luonnonuskontoja siis yhdistää pyhän kokemus luonnossa, jumalallisen kohtaaminen metsässä, merellä tai tunturissa. Mystiset kokemukset luonnossa eivät ole pahoja tai kristinuskon vastaisia.

Taivaannaulan haastattelussa Pulkkinen nostaa esiin kiinnostavan ajatuksen. Hänen mukaansa vanhat uskomukset eivät ole olleet uskomiseen perustuvia. Ne ovat olleet omana aikanaan yleisesti hyväksyttyä tietoa maailmasta. Kirkon opetuksista tuli kansan yleisesti hyväksymää tietoa viimeistään 1600-luvulla, jolloin vanhat perinteet jatkuivat nimenomaan valtakulttuurin vastaisina uskomuksina.

”Vahvempi ideologia on aina yhteiskunnassa tietoa ja heikompi uskoa”, Pulkkinen huomauttaa. 

“Niin kauan kuin ei ollut kristinuskon kaltaista kilpailevaa maailmanselitystä, vanhat uskomukset olivat ihmisille tietoperäisiä havaintoja maailmasta. Haltijoihin uskottiin, koska ihmiset niitä näkivät ja kertoivat niistä toisilleen.”

Tämä herätti mielessäni monenlaisia ajatuksia. Nykyisessä kielenkäytössämme sanoilla ’tieto’ ja ’uskomus’ on kovin erilainen kaiku ja arvolataus. Onko tosiaan niin, että yleisessä keskustelussa vahvemman (vaikutusvaltaisemman, rikkaamman?) näkemykset ovat tietoa ja heikomman (alistetumman, köyhemmän?) näkemykset uskomuksia? Jos tällainen osittain tiedostamaton vallankäyttöasetelma on olemassa, miten se vaikuttaa siihen, miten asennoidumme, ymmärrämme, tulkitsemme maailmaa?

Tieteellisessä mielessä sanoilla on tietysti vakaat ja selkeät määritelmänsä. Mutta puhun nyt tavallisen kansalaiskeskustelun tasosta, jossa määrittelyt usein jäävät vähemmälle ja erilaiset sisäänkirjoitetut automaattiset oletukset vaikuttavat vahvemmin. Mitätöimmekö automaattisesti jostakin suunnasta tulevan tiedon elämästä, koska tietolähteellä ei ole valtaa? Ketä uskomme, ketä kuuntelemme, ketä arvostamme, ketä emme?

Juhlan päätteeksi Jippu päätyi pitämään puheen melkein kuin herätyskokouksessa. Ja laulamaan Hanna-Maria Heleniuksen sanoin ja sävelin, riipaisevasti tulkiten ”Tee minussa työtä siellä missä en nää kuin pelkkää pimeyttä ja vielä pyyntö tää: tee minussa työtä kun en jaksa enää…”