[Heli Mäkinen, Hanna Pulkkinen]
Kirkko täyttyy. Lauluvihot rapisevat ihmisten tutkiessa löytyykö itselle rakas laulu sivuilta. Entä mitä uutta on mukana? Katse pysähtyy kynttilöillä valaistulle alttarille, kukkiin, ristiin ja kuviin. Tutut melodiat täyttävät kirkon. Hyvä olo on käsinkosketeltava.
Kauneimmissa joululauluissa paljastuu konkreettisesti ihmisen kokonaisvaltaisuus. Yhteisessä laulussa koko ihminen on läsnä kaikkine puolineen; yhtä aikaa keho, tunteet, ajatukset, muistot ja kokemukset. Musiikki itsessään saa sen aikaan. Musiikin maailmassa sanotaan, että ihminen on muusinen olento eli hänellä on kyky kokea ja ilmaista musiikkia. Joku kuulee musiikin kauneuden, toinen soittaa ja laulaa itse. Joku näkee musiikin kuvina, joku tuntee sen rytminä kehossaan ja tanssii. Tällaisiksi Jumala on ihmisen luonut, kokemaan elämää syvästi, kaikilla ulottuvuuksilla.
Kauneimmat joululaulut liittävät ihmiset yhteen tavalla, jossa laulun kautta yksilön ja yhteisön kokemukset ja tunteet soljuvat ilman rajoja. Tunteiden kirjossa kulkevat ihmisiän muistot, oma elämän kulku. Monet luopumisen ja ikävän kyyneleet vierivät näinä päivinä kirkon hämyisässä penkissä. Samalla me yhteisönä ja yksilöinä liitymme kirkkomme uskon traditioon, olemme hetken aikaa tässä ja nyt osa laajempaa sukupolvien ketjua. Kenenkään vakaumusta tai uskoa ei kysytä. Saa olla ja kokea.
Ja kuinka usein tämän kaiken keskeyttää pakollinen puhe. Kauneimmissa joululauluissa puhe on useimmiten osio, jossa selitetään selittämätöntä tai liimataan syvän kokemuksen päälle otsikko, joka pahimmillaan vesittää ihmisen oman kokemuksen.
Miksi ei voitaisi vain luottaa siihen mikä kantaa? Kirkko on täynnä ihmisiä, ja asia joka tuo heidät kirkkoon on täyttä evankeliumia: saan olla omalla tavallani laulamassa yhteisöni uskon ytimestä, Jumalan syntymisestä ihmiseksi. Kauneimmissa joululauluissa on viime kädessä kyse tästä. Sen ilmaisemiseen sanat eivät täysin riitä. Sen kokemuksen ilmaisemiseen tarvitaan muuta. Jokin ymmärrys tästä avautuu, kun katsoo vastasyntynyttä lasta. Siitä kohtaa alkaa soida äidin tuutulaulu, usein sanaton hyräily, johon vauva vastaa omalla tavallaan. Ihmisen elämässä laulu on ennen puhuttua sanaa, ja se säilyy vielä silloin kun sanat ovat kadonneet. Tämä kyky yhdistää ihmisen elämän alun ja lopun. Ainakin hippunen tästä elämän mittaisesta hyräilystä on mukana kauneimmissa joululauluissa. Se pitää sisällään kokemuksen sellaisesta suhteessa olemisen tavasta, jota sanat eivät tavoita. Eikä sitä tarvitse kenellekään selittää.
Uskaltaisimmeko kirkossa luottaa loppuun asti siihen, että laulaminen ja musiikki ovat jumalanpalvelusta ihan itsessään?
Viimeinen laulu, Maa on niin kaunis, alkaa soida. Koko kirkkotila puhuu. Anna ison ja pienen kuunnella rauhassa.
– – – – –
Blogi syntyi keskustelujen pohjalta, joita kävimme pitkin viikkoa töiden keskellä.
Heli Mäkinen ja Hanna Pulkkinen
Kouluttajia
Agricola
Markus Korri puhui Padasjoella mm. siitä Miten Jumala on järjestyksen Jumala. Jumala on asettanut joitakin johtajiksemme ja jos nousemme heitä vastaan, niin nousemme samalla Jumalan säätämää järjestystä vastaan.
Lutherin Martti sanoi myös jotain sellaista, että jokaiselle kristitylle on hyväksi, jos hänellä on joku Juudas, ylipappi ja Herodes.
Näiden kanssa meidän on vain elettävä. Alisteisia meidän on oltava kirkkoherroillemme. Jos laitamme liikkeelle vapautusliikkeen, niin on varottava sitä ettemme nouse Jumalan säätämää järjestystä vastaan
Emme me kykene muuttamaan kirkon vuosisataista kulttuuria. Voimme silti lähteä toimimaan niin kuin sitä ei olisikaan. Silloin meitä kyllä vastustetaan, mutta mitä me siitä. Pusketaan vaan eteenpäin, vaikka kohti niitä uusia pettymyksiä.
Hyvä Pekka!
Tuo ylläoleva lausahduksesi voitaisiin oitis kopioida kirkossa toimivien seksuaalivähemmistöjenkin motoksi.
Savolainen viäräleuka täällä on ainoa syyllinen, Pekka. Vai että Jumalan säätämys, tuo kirkkoherra. Salli minun epäillä.
Pekka Pesonen uskoo vahvasti ja näin saakin tehdä.
Totta on myös kirkkokansaa 1800-luvun lopulla opetetun pappien suulla Jumalan säätämyksestä missä on käskijjöitä ja käskettäviä, ja missä Ihmisen oli huomattava, ymmärrettävä ja opittava paikkansa. Olisiko nyt hieman viesti lieventynyt.
Mutta puuttuisiko meiltä vielä yksi. Piispainkokouskin sai useaa asiaa katsotuksi ja nyt voimme olla laajasti kristillisiä vaikkei opillista ja papillista yhteyttä löytyisikään. Uskontunnusvaihtoehtojen käyttökin laajeni ekumenian harrastamisen asiassa kunhan vieras on sopiva.
Mutta asiaan tekstiileissä ja ekumenian hengessä:
Meidän tulisi ehdottomasti saada kirkollemme lippu. Kaksi sellaista olisi saatava jokaisen kirkon sisäänkäynnin kohdalle asetettuna kirkon seinästä, oven pielestä, yläviistoon. Tankojen, tai salkojen pituus syntyisi rakennuksen mittasuhteitten mukaan, mutta käytännössä 2,5-4,0 metriä olisi salkojen pituus. Toki sitten seurakuntatalot lippua voisivat pitää myös lipputangossa.
Lipussa olisivat kuvat pikarista ja potkiksesta. Pohjaväri olisi valkoinen, pikari ja potkis tummankirkkaan rusehtavina, ja mahdollisesti nämä voitaisiin erottaa viistolla sinertävällä ompeluksella toisesta yläreunasta toiseen alareunaan. Mallia olisi myös pöytäversiona mikä olisi käyttökelpoinen eläköitymisissä, pyöreissä syntymäpäivissä, uusien luottamusihmisten tehtävään tulemisissa, työntekijän saadessa lapsen, ja niin edelleen.
Miksi sitten nämä symbolit. Pikari muistuttaa meitä siitä että kirkossamme ei kilistellä vaan nautitaan. Potkis muistuttaa meitä Herramme Uhrista mitä muistoa ruukiisena sielumme ravintona olemme tänäkin sunnuntaina halunneet tulla katsomaan.
Olisimmeko näin ensimmäinen pohjoismainen kirkko jolla olisi oma ekumeenishenkinen lippu. Kun tunnetusti uuden synnyttämisellä kirkossamme on oma rytminsä niin tämmöinen, sinänsä pieni, asia voisi avata tietä uudelle katsomiselle.
Pitäisikö sitten Arkkipiispalle ja ylipäänsä Piispoille olla omat lippunsa seurakuntavierailujen ajaksi. Tähän näin yhtäkkiä en osaa sanoa mutta uskoisin asian hautuvan hyvin kirkon virallisessa päätännässä.
Kaima laittoi meille oikein kunnon naurut. Sitten jäin pohtimaan nauroinko sittenkin itselleni. Tässähän olen Hannun ja Joukon kanssa kanssa ideoimassa kirkon tulevaa toimintaa. Taistelemmeko tuulimyllyjä vastaan, vai olisiko sittenkin jotain valoa tunnelin päässä. Saattaa tietysti olla, että tämä tunneli onkin luola, jonka peräseinällä loistaa vain toisten kaivosmiesten valot.