[Heli Mäkinen, Hanna Pulkkinen]
Kirkko täyttyy. Lauluvihot rapisevat ihmisten tutkiessa löytyykö itselle rakas laulu sivuilta. Entä mitä uutta on mukana? Katse pysähtyy kynttilöillä valaistulle alttarille, kukkiin, ristiin ja kuviin. Tutut melodiat täyttävät kirkon. Hyvä olo on käsinkosketeltava.
Kauneimmissa joululauluissa paljastuu konkreettisesti ihmisen kokonaisvaltaisuus. Yhteisessä laulussa koko ihminen on läsnä kaikkine puolineen; yhtä aikaa keho, tunteet, ajatukset, muistot ja kokemukset. Musiikki itsessään saa sen aikaan. Musiikin maailmassa sanotaan, että ihminen on muusinen olento eli hänellä on kyky kokea ja ilmaista musiikkia. Joku kuulee musiikin kauneuden, toinen soittaa ja laulaa itse. Joku näkee musiikin kuvina, joku tuntee sen rytminä kehossaan ja tanssii. Tällaisiksi Jumala on ihmisen luonut, kokemaan elämää syvästi, kaikilla ulottuvuuksilla.
Kauneimmat joululaulut liittävät ihmiset yhteen tavalla, jossa laulun kautta yksilön ja yhteisön kokemukset ja tunteet soljuvat ilman rajoja. Tunteiden kirjossa kulkevat ihmisiän muistot, oma elämän kulku. Monet luopumisen ja ikävän kyyneleet vierivät näinä päivinä kirkon hämyisässä penkissä. Samalla me yhteisönä ja yksilöinä liitymme kirkkomme uskon traditioon, olemme hetken aikaa tässä ja nyt osa laajempaa sukupolvien ketjua. Kenenkään vakaumusta tai uskoa ei kysytä. Saa olla ja kokea.
Ja kuinka usein tämän kaiken keskeyttää pakollinen puhe. Kauneimmissa joululauluissa puhe on useimmiten osio, jossa selitetään selittämätöntä tai liimataan syvän kokemuksen päälle otsikko, joka pahimmillaan vesittää ihmisen oman kokemuksen.
Miksi ei voitaisi vain luottaa siihen mikä kantaa? Kirkko on täynnä ihmisiä, ja asia joka tuo heidät kirkkoon on täyttä evankeliumia: saan olla omalla tavallani laulamassa yhteisöni uskon ytimestä, Jumalan syntymisestä ihmiseksi. Kauneimmissa joululauluissa on viime kädessä kyse tästä. Sen ilmaisemiseen sanat eivät täysin riitä. Sen kokemuksen ilmaisemiseen tarvitaan muuta. Jokin ymmärrys tästä avautuu, kun katsoo vastasyntynyttä lasta. Siitä kohtaa alkaa soida äidin tuutulaulu, usein sanaton hyräily, johon vauva vastaa omalla tavallaan. Ihmisen elämässä laulu on ennen puhuttua sanaa, ja se säilyy vielä silloin kun sanat ovat kadonneet. Tämä kyky yhdistää ihmisen elämän alun ja lopun. Ainakin hippunen tästä elämän mittaisesta hyräilystä on mukana kauneimmissa joululauluissa. Se pitää sisällään kokemuksen sellaisesta suhteessa olemisen tavasta, jota sanat eivät tavoita. Eikä sitä tarvitse kenellekään selittää.
Uskaltaisimmeko kirkossa luottaa loppuun asti siihen, että laulaminen ja musiikki ovat jumalanpalvelusta ihan itsessään?
Viimeinen laulu, Maa on niin kaunis, alkaa soida. Koko kirkkotila puhuu. Anna ison ja pienen kuunnella rauhassa.
– – – – –
Blogi syntyi keskustelujen pohjalta, joita kävimme pitkin viikkoa töiden keskellä.
Heli Mäkinen ja Hanna Pulkkinen
Kouluttajia
Agricola
Kauneimmat joululaulut-tilaisuudet ja täyttyvät kirkot kertovat tämän päivän ihmisten tilasta, siitä, että sanasta on vieraannuttu, messusta on vieraannuttu. Siellä laulavat sydämensä pohjasta ne, jotka eivät kuulu siihen 28-40 vakiokalustoon, jotka istuvat hajallaan sunnuntaisin siellä täällä. Nyt kirkossa on yli 400 ja pyydetään tiivistämään. Ja niin istutaan ihan liki.
Miksi on vieraannuttu messusta? ”Messu on niin aikaisin, siellä ovat vain ne himouskovaiset, jotka katsovat pitkään, en tiedä milloin pitää nousta ylös – vähän väliä mielestäni, en ymmärrä sitä eksegetiikkaa, liian paljon sanoja,yksinkö menisin sinne takapenkkiin,”
”Enkelit ensin paimenille lauloi,sielusta sieluhun kaiku soi.” Voiko sen kauniimmin sanoa. Se halutaan sanoa yhdessä, samassa tilaisuudessa ja näin vilauttaa omaa arkaa uskoa toisten yhtä arkojen kanssa. Ja lopuksi Herran siunaus. Se tuntuu niin hyvältä, minulle syntiselle.
May Roth-Edelmann kuvaa kauniisti kirkon jäsenten suuren enemmistön kokemusta. Kyllä kirkko ajatusten ja kokemusten tasolla edustaa pysyvyyttä, läheisyyttä, lämpöä ja hyväksymistä. Musiikki iskee kokemuksissa syvemmälle kuin yksikään puhuttu sana. Valitettavasti kaikissa korkealle viritetyissä uudistushankkeissa tätä ei ole muistettu, osin ei edes hyväksytty.
Adventtina kastoin lapsen, Tehdessäni lähtöä kastetalosta tuore isoisä toivoi, että lauletaan vielä joku tuttu lasten virsi. Niin lauloimme eikä siihen ollut lisäämistä.
Nyt pitäsikin keskittää kaikki tarmo siihen, miten seurakunnat vapautetaan toimimaan lähettäjinä ja varustajina. En koe niitä millään tavalla itsenäisiksi ja vapaiksi. Tällä hetkellä ne ovat sen toimintakulttuurin ja työntekijäkeskeisen kirkkojärjestyksen vankeja. Seurakunnassa itsenäinen on vain kirkkoherra toimimaan niin kuin parhaaksi näkee tällä hetkellä. Seurakuntalainen voi tietysti toimia myös, mutta harvoin seurakunnan nimissä itsenäisesti ja vapaasti. Onko se siis itsenäisyyttä, jos vain yksi ihminen voi päättää miten juuri tämä seurakunta toimii? Voihan sen tietysti niinkin ajatella. Suurten purjeiden nosto tarvitsee kuitenkin yhteistyötä ja siinä se suurin puute on. On se tietysti myös niin, että kirkkoherrakaan ei työkavereita halutessaan löydä seurakuntalaisista purjeiden nostoon ja laiturista irrottautumiseen. Pelkkä toimintakulttuurin muutos ei mielestäni asiaa ratkaise. Tarvitaan välttämätön muutos myös rakenteisiin. Systeemi ei mahdollista uutta toimintamallia. Sitä maailmaan lähtöä ja varustamista ja tukea lähtijöille. Siis sen oman seurakunnan alueella. Kaikesta tästä huolimatta uskon muutokseen. Se saavutetaan Jumalan johdolla, kuuliaisuudella Hänelle ja sitkeydellä ja kärsivällisyydellä ja rakkaudella.
Kanein kohta: Edistää yhteistä tunnustusta.
Oma mottoni on silti: Täysin purjein kohti uusia pettymyksiä.
Mistähän tuolle Pekalle saisi uskoa realismin tilalle.? Lähden tekemän hullua hommaa, siirtämään käsintehtyä pellon kiviaitaa 50 metriä. Käsinladotusta tulee epämääräinen ruma kasa.
Pekan usko on ja näkyy teoissa, ei sanoissa.
Joukon kiviaidan siirtäminen muistuttaa toimintakulttuurin muuttamista. Ikivanha sammaloitunut kiviaita. Hullun hommaa alkaa siirtämään. EIkö olisi mukavampi antaa olla siinä…
Jouko: ”Nyt pitäsikin keskittää kaikki tarmo siihen, miten seurakunnat vapautetaan toimimaan lähettäjinä ja varustajina. En koe niitä millään tavalla itsenäisiksi ja vapaiksi. Tällä hetkellä ne ovat sen toimintakulttuurin ja työntekijäkeskeisen kirkkojärjestyksen vankeja.”
Seurakuntien vapautusliike, millä sen saisi liikkeelle tai syntymään? ”Jumalan johdolla, kuuliaisuudella Hänelle ja sitkeydellä ja kärsivällisyydellä ja rakkaudella.”
Täytyy sanoa että itselläni mopo lähti vähän keulimaan blogissa, ja siirryin visioihin ja retoriikkaan. En kuitenkaan puolustale. Kyselen mitä muut sanovat, kirjoittakaa ajatuksianne
Kirkon järjestys ja laki ohjaa seurakunnan työnjohdon tekemään mitä edellisissä sanotaan.
Uusi tapa toimia saattaisi herättää yhden jos kahden luottamusihmisen lähettämään paikalliseen kapituliin kirjelmää uskomattomasta uuden katsomisen asiasta. Eihän tämmönen passaa.
Näin seurakuntien työ on ohjeistuksilla suolattu laitoksen ylläpitämisen perinteen säilyttämiseksi.
Kirkkoherran virassa olevalle eivät kapitulin vastauspyynnöt toinnasta ole myöskään parasta herkkua.
Näin uudistuspyrkimykset, kirkolliskokouksenkin tasolla ovat turvallisesti lumetta silmille joiden suurin merkitys on olla ihmeitä tekevän toivon ja lupausten äärellä, ja tämä nimenomaan odottamassa, katsomassa, ja viimekädessä uskomassa.
Jos vielä hiukan kirkastaisi niin vanhanmalliseen, vesityövoimaaseen myllyyn, on vaikea tehdä parantamista muuten kuin kiviä katsomalla ja silloinkin saatu hyöty ei ole kovin suuri.
Samalla tavalla toimii laitoskirkkomme. Kun ja jos vettä riittää, syntyy myös sapuskaa tarvitseville.
Enpä ymmärtänyt kiviaidan vertauskuvaa, kiitos Hannu. Nyt kun vanha sammaloitunut kiviaita on siirretty pellon keskeltä avautui hämmästyttävällä tavalla yhtenäinen suuri peltoaukea, jossa on hyvä huristella traktorilla ja työt sujuvat ilman esteitä.
No se vertaus lähtikin vähän väkinäisesti. Kirkon vanhaa toimintakulttuuria ei ole niin helppo siirtää sivuun että työt voisivat sujua esteettä. Minun kai piti sanoa että sinunkin Jouko uskosi näkyy toiminnassa.
Joo, kylla Pesosen Pekalla uskoa riittää, eihän se muuten liikkeelle minnekään lähtisi, kun on tuollainen satiirikko. Anteeksipyyntö Pekalle tuostakin lauseesta. Itse olen ehkä enemmän idealisti.
Seurakuntien vapautusliike – vau, tuossa on teemaa. Kyllä se siitä lähtee liikkeelle, että ensin otamme toisiamme kädestä kiinni ja toteamme: nyt on aika.
Jos Pekka Väisänen voisit vielä tämän kirkastaa: ”on vaikea tehdä parantamista muuten kuin kiviä katsomalla ja silloinkin saatu hyöty ei ole kovin suuri.” niin tämä kiittää. Mitä se kivien katsominen on? Sinulla ainakin on sana hallussa, kiitos siitä!
Jauhatuskivistä siinä oli; vesi on sitten työnravinto kirkkomaksuissa, ja jyväset yhtä ihmistä kohti momi, monilukuisina saamassa osansa meille tarjotusta opetuksesta ja hengellisestä tiennäytöstä.
Mitä ihmeen negatiivisuutta näette tuossa asenteessani? Kaikista vastaantulevista vastuksista huolimatta pusken jatkuvasti eteenpäin ja te pidätte sitä jotenkin epäkelpona asenteena. Kummallista. Tällä tavoin kun pusken eteenpäin, ni aina tulee vastaan pettymyksiäkin. Enkä niitä jää murehtimaan, vaan aina jaksan etsiä uusia teitä. Semmoinen asenne mulla. Taisitte ymmärtää hiukan väärin.