Seurakuntarakenneuudistuksen hylkääminen kirkolliskokouksen täysistunnossa juuri ennen maaliviivaa ja monen vuoden valmistelun ja käsittelyn jälkeen oli ainakin minulle sen verran kova juttu, että se yhä pyörii mielessä. Teen vielä ainakin tämän verran surutyötä, vaikka asia on ”kirkon piirissä” yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti.
”Eihän se niin tärkeä asia lopulta ollut. Kyllä kirkon hallintoa voidaan uudistaa muutenkin ja ilman kyseistä lakimuutosta.”
Myös jotkut vastaan äänestäneet ovat kuitenkin tunteneet tarvetta puolustaa (muun muassa Kotimaa 11.6.2015) äänestyskäyttäytymistään, ehkä heitäkin se jäi vaivaamaan.
Perussyy uudistuksen kaatumiseen lienee ollut, että määrävähemmistö ei luottanut uudistuksen tavoitteiden toteutumiseen ja sen perusteluihin. Enemmistö luotti, vähemmistö ei.
Suurin julki tuotu perustelu lakiuudistusta vastaan oli pakko. ”Voisin sen muutoin hyväksyä, mutta kun siinä on se pakkopykälä.” Yksi perustelu uudistusta, nimenomaan sen pakkopykälää vastaan oli, että yhteistyötä voidaan kehittää yhtä hyvin, ellei paremminkin, vapaaehtoisesti kuin lain pakottamina ja seurakuntayhtymiin kuuluen.
Toki kaikissa laeissa on pakkopykälä; laki on noudatettava, se ei voi olla vapaaehtoista. Tässäkin asiassa sille oli perustelunsa, enkä niitä tässä toista.
Vapaaehtoista yhteistyötä tehdään ja kehitetäänkin edelleen, mutta olen havainnut myös toisenlaista ilmaa: ”ei tehdä, kun ei kerran pakkoa tullut”.
Merkittävä vastustajien ryhmä oli vähemmistökieliset edustajat. Valmistelussa oli pyritty varmistamaan vähemmistökielen asema, mutta ilmeisesti sen säilymiseen ei luotettu. Ruotsinkieliset seurakunnat ovat usein pieniä, joten saattoi olla kyseessä myös huoli pienten seurakuntien asemasta. Tosin yksi koko uudistuksen päätavoitteita oli juuri pienten seurakuntien säilyminen.
Kielellä on merkitystä. On tärkeätä, että jokainen kuulee evankeliumia omalla kielellään. Kuten helluntaiepistolassa kirjoitetaan: ”…jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltää.” (Apt. 2:6) Minäkin suomenkielisenä kannata maan kaksikielisyyttä, jopa ”pakkoruotsia”.
Toisaalta voidaan olla yhtä kielestä riippumatta, kuten vuorineuvos ja isänmaan ystävä Petter Forsströmin (Lohjan ”Kalkki-Petteri” 1877–1967) kerrotaan perustelleen tukeaan ruotsinkielisenä suomalaismielisenä pidetylle Lapuan liikkeelle: ”Eivät kysy tämän maan pellot, mitä kieltä niiden kyntäjä puhuu”.
Kolmas ryhmä vastustajia ei voinut hyväksyä lakipakettia, koska siinä ei ollut diakonin ja kanttorin virkoja määrätty pakollisiksi jokaiseen seurakuntaan. Pelättiin muunlaisista vakuutteluista huolimatta diakonian ja kirkkomusiikin loppuvan ilman lakisääteisiä virkoja. Luotettiin enemmän lain kirjaimeen kuin ihmisten sanaan.
Solidaarisuus, yhteisvastuu ja heikoimmassa asemassa olevista huolehtiminen ovat kristillisiä hyveitä, mutta tässä seurakuntarakenneuudistuksessa oma etu meni edelle: oma hyvä asema, omat metsät, oma kieli, oma ammattikunta tai muuten vain määrittämätön oma etu olivat tärkeämpiä perusteluja kuin heikossa asemassa olevien – ehkä lopulta kaikkien – seurakuntien tulevaisuuden varmistaminen.
Kirkossa on paljon hyväuskoisuutta, mutta tässä asiassa se ei riittänyt. Ei luotettu siihen, että vähemmistökielisten asemasta huolehditaan ja että diakoniatyö säilyy keskeisenä osana seurakuntien olemusta ilman pakkoa. Tässä kohdassa pakkoa pidettiin välttämättömänä hyveenä.
Pakko on toisessa kohdassa pahe, toisessa hyve.
Teemu, pelkään pahoin, että sinne hämähäkkimiehen telttaan menevät uskossaan yksinkertaiset, tunnepuolta liikaa painottavat kristityt.
Ne, jotka eivät kallista sanalle korvaansa, luottavat kai joulupukki-jumalaan, joka tuo lahjoja kaikenlaisille lapsille. Eivät ne Herttuan luokse käy…..
Turhaa on syyttää tai syyllistää Joulupukkia tässä(kään) yhteydessä. Häntä kun ei palvota jumalana. Arvelen, että myös jorma ojala tämän tietää, ja siten syyllistyy väärän todistuksen antamiseen. Mutta kun henkiolento on kyseessä, rike on onneksi pieni.
Toisaalta, miljoonat Joulupukille kirjoittavat lapset saavat todistettavasti lahjoja joka vuosi. Jos tulosta ajatellaan, kirje Joulupukille juoksee ympyrää rukouksen ympärillä;) Ja tuleehan niitä lahjoja myös ilman mitään toimenpiteitä Joulupukkia kohtaan.
Veikkaan, ettei olympiastadionin tapahtumassa herätetä kuolleita, ainakaan ruumiillisesti.
Luulisin, että Herzog toi asian esiin lähinnä testausmielessä, uskommeko me suomalaiset siihen, että Jumalalle kaikki on mahdollista; jopa kuolleista herättäminen. Jos se sattusi jostain syystä kuulumaan Herran suunnitelmiin.
Kuolleista herättäminen rukouksen kautta on hyvin harvinaista, mutta sitä tapahtui muutamia kertoja Raamatun aikoina ja olen kuullut muutamista tapauksista myös nykypäivinä. Ainakin Afrikassa ja Aasiassa tälläisia on tiettävästi ollut.
Olin kerran Tampereella Pirkka-hallissa Nokia-Mission tilaisuudessa jotain kymmenen vuotta sitten kuuntelemassa nigerialaista pastoria, joka oli ollut kuolleena kolme vuorokautta pahan auto-onnettomuuten seurauksena. Hänen vaimonsa ei ollut antanut kuitenkaan periksi. Hän oli jatkanut sitkeästi rukousta miehensä puolesta, koska oli tuntenut erikoisen voimakasta kehotusta siihen. Vaimo oli jopa hakenut miehensä ruumiin arkkuineen pois ruumishuoneelta, ennen kuin se oli ehditty haudata, kuten yleensä Nigeriassa tehdään eli vuorokausi kuoleman jälkeen.
Vaimo aikoi viedä miehensä ruumiin arkussa saksalaisen evankelistan Reinhard Bommken kokoukseen. Häntä ei päästetty kuitenkaan tilaisuuteen, mutta hän toimitti kokouspaikalle rukousviestin Bommkea varten. Pastorin puolesta rukoiltiin ensin kokouspaikalla ja Bommke oli mennyt vielä kokouksen jälkeen pastorin arkun äärelle rukoilemaan. Ja Herra oli tehnyt ihmeen!
Tampereen tilaisuudessa puhuessaan tämä kuolleistaherännyt pastori näytti omaa virallista kuolintodistustaan, jonka lääkäri oli onnettomuuspäivänä sairaalassa kirjoittanut.
– Pastori painotti puheessaan anteeksiantamuksen valtavan suurta merkitystä yleensäkin, mutta erityisesti iankaikkisuuden kannalta. Pastorin vaimo oli pyytänyt mieheltään anteeksi ennen kohtalokasta auto-onnettomuutta, mutta mies ei ollut jostain syystä antanut. Pastori sanoi käyneensä heti auto-onnettomuuden jälkeen helvetissä; ja hänelle oli annettu ymmärtää, että se olisi ollut hänen osansa ilman hänen vaimonsa ja muiden esirukoilijoiden rukouksia ja ennen kaikkea ilman Herran suurta armoa; koska hän ei ollut suostunut antamaan pyynnöstä huolimatta anteeksi vaimolleen. Pastori kertoikin olevansa todella valtavan kiitollinen Jumalalle ja myös vaimolleen. *Anteeksiantamus Jeesuksessa on elämämme kallein asia!
En kyllä kuolintodistuksen perusteella lähtisi uskomaan, että henkilö on kuollut. Kuolintodistus on siis virheellinen. Aina kun näistä puhutaan, kaikki on tapahtunut muualla ja kun todisteita kysyy, mitään ei löydy.
Eikö joku suomalainen teologi voisi selvittää suomalaisille kristityille, mitä harhaoppeja amerikkalainen Latter Rain -liike opettaa. Ongelmanahan ei ole karismaattisuus tai ihmeteot sinänsä, kuten nyt voisi olettaa, vaan perinteisestä kristinuskosta poikkeava opetus. Sen mukaan ihmisistä voi tulla jumalia yliluonnollisin kyvyin ja he alkavat elää hengellisesti korkeammalla tasolla.
Surullisinta tässä episodissa on, ettei vieläkään ole päästy analysoimaan sitä, miksi näin kävi. Syyllisen etsiminen itsen tai päätöksentekojärjestelmän ulkopuolelta esim. vähemmistösuojasta on edelleen denfenssi. Missä syvimmiltään mätti, mitä ei osattu tai haluttu tehdä, jotta uudistus toteutuisi? Nämä ovat avainkysymykset. Kaikkein kökköisimpiä ovat valittelut siitä, kuinka paljon laitettiin rahaa, vaivaa ja osaamista, eikä silti saatu haluttua tulosta. Ehkä tulee vielä itseen menemisen aika, koska vain itseen meneminen on todellista oppimista ja uskonnollisella kielellä parannuksen tekemistä. Niin kauan kuin yrittää parantaa maailmaa itsen ulkopuolella, se ei onnistu.
Tämä on virheargumentti: ”Toki kaikissa laeissa on pakkopykälä; laki on noudatettava, se ei voi olla vapaaehtoista.” On esimerkiksi laki pyöräilykypärän käytöstä, mutta se on vain suositus. Minä en jätä missään tilanteessa käyttämättä, useimmat pyöräilijät jättävät.
Niin, monenlaisia ajatuksia prosessi herättää.
On kysytty, miksei vähemmistön mielipiteitä otettu huomioon? Kyllähän valmistelun eri vaiheissa kysyttiin niin päättäjätahojen kuin seurakuntienkin kannanottoja, ja ne näkyivät väljyytenä tai kompromisseina, vaikkakaan ei välttämättä sellaisinaan lopullisessa paketissa. Vähän oudolta tuntuisi sellainenkin valmistelu, että tällaisen laajan kokonaisuudistuksen osat rakennettaisiin sen mukaan, mitä mieltä vähemmistö kustakin yksittäisestä asiasta olisi.
Särmien hiomista ja kompromissien tekoa helpottaisi, jos kirkolliskokousedustajien mielipiteet voitaisiin ryhmitellä suuremmiksi kuin sataaanyhdeksään osaan.
On myös kysyttävä, mikä on jäsenten asemasta kirkossa, kenellä on valta ja miten sitä käytetään.