Hengellisten kesäjuhlien sesonki alkaa olla ohi. Tuhannet suomalaiset ovat matkustaneet eri puolilla maata järjestettyihin tapahtumiin, moni on osallistunut useammillekin kirkollisille kesäjuhlille.
Hengellisillä kesäjuhlilla on perinteitä. Saattaa tuntua siltä, että ne ovat ikiaikaisia, mutta ei sentään: herättäjäjuhlienkin historia yltää vain noin neljän, viiden sukupolven taakse. Se on lyhyt jakso kristikunnan historiassa. Vuodesta 1893 tähän päivään on moni asia juhlien muodossa ehtinyt muuttua. Enää eivät juhlien järjestelyistä vastaa paikkakunnan mahtitalot — kuten Ylistaron Malkamäki ensimmäisillä juhlilla — eikä juhlakansalle tarjota ilmaista pitoruokaa, kuten ensimmäisinä vuosina oli tapana. Monelle ei enää kelpaisi yösijaksi heinälato tai tallin vintti. Eipä monelle taitaisi kelvata myöskään juhlakyyti toiselle puolelle Suomea avoimella kuorma-auton lavalla. Joku tosin voisi pitää sitä hienona extreme-kokemuksena.
Myös juhlien olennaisin osa, seurat, ovat kokeneet muutoksia. Heinäkuisilla herättäjäjuhlilla nilsiäläinen maallikko Toivo Tolppanen muisteli puheessaan vuoden 1952 juhlia Nilsiässä. Kuulemma Väinö Malmivaara oli seurojen väliajalla potkiskellut muutamia valittuja takamukselle ja antanut määräyksen: sinä puhut seuraavissa seuroissa. Nykyään puhujia pyydetään sentään jo puoli vuotta aiemmin. Eikä siis määrätä. Tolppanen muisteli myös, että virsien aloittaminen oli tuolloin vielä täysin spontaania ja eri puolilta seurakenttää saattoi alkaa useampikin virsi. Yksi sitten lopulta voitti muut ja se veisattiin loppuun saakka. Minun muistini mukaan aina, siis muutamia kymmeniä vuosia, on ollut käytäntö, että virren aloittaa esiveisaajien ryhmä, ja aloitetun virren numero kuulutetaan seuraväelle ensimmäisen säkeen välissä. Tänä vuonna tähän tuli muutos. Nyt virren numero kuulutetaan ensin ja veisuu alkaa vasta sitten. Moni on tätä toivonut jo aiemmin. Vanha käytäntö on perustunut ajatukseen, että kaikki tuntevat Siioninsa läpikotaisin, ja veisuuseen voi yhtyä ulkomuistista samalla kun selailee kirjastaan oikean virren esille. Samalla on haluttu tavoitella sitä tunnelmaa, joka seuratuvissa parhaimmillaan on. Spontaaniutta on kuitenkin aika hankalaa yhdistää tuhansien ihmisten tapahtumaan. Nyt kun Siionin virsiä on uudistettu eikä kukaan osaa kirjaansa ulkoa, on luontevaa muuttaa tätä käytäntöä. Ehkä nyt nekin, jotka istuvat juhlilla ja seurapenkissä ensimmäistä kertaa, pääsevät helpommin veisuuseen mukaan.
Aivan varmasti on monia, joille tämäkin muutos on vastenmielinen. On pelko, että totutusta tavasta luovuttaessa luovutaan jostain, joka on tärkeämpää kuin vain tapa. Tämä onkin hyvin keskeinen pohdinnan aihe juhlien järjestäjillä. Kysymys on tavallaan perinteen ja perinnön erosta. Voisi ajatella, että perinteet, silloin kun ne parhaiten meitä palvelevat, kannattelevat perintöä. Perintö taas on se aarre, se olennainen asia, jonka äärelle uudestaan ja uudestaan halutaan kokoontua. Herättäjäjuhlien osalta tämä aarre on sanoma armollisesta Jumalasta. Se ei ole yksin herännäisyyden aarre. Se on perintönä paljon vanhempi kuin herättäjäjuhlien historia. Kaikki muu onkin sitten perinnettä. Perinne voi olla hyvää, kuten vaikka seurojen koruton muoto, puheiden maanläheisyys, Siionin virsien lähelle tulevat sanat. Hyvä perinne kannattelee ja nostaa esille perintöä, aarretta. Joskus käy niin, että ajan muuttuessa perinne menettää hyvät ominaisuutensa ja muuttuu turhaksi rasitteeksi. Hankalaksi tämän tekee se, että tuo turhakin voi tuntua rakkaalta.
Jokaisella juhlavieraalla on oma käsityksensä siitä, mitä herättäjäjuhlien perinteisiin kuuluu. Omia perinteitä syntyy helposti jo parissa vuodessa, ja tuntuu hankalalta, jos jonakin vuonna jokin juhlien järjestelyissä on muuttunut niin, että noita omia perinteitä ei voikaan noudattaa. Majapaikka ei löydykään juhlakentän vierestä, K-sektori on väärällä puolella juhlakenttää, hernekeitto puuttuu juhlaravintolan ruokalistalta tai körttipastillin makuvalikoimassa ei olekaan sitä omaa suosikkia. Tämä on inhimillistä. Tällaisia me olemme: kiinnymme pieniin, mukaviin, tuttuihin asioihin. Ne luovat turvallisuutta.
Juhlajärjestäjän kannalta on kuitenkin selvä, että kaikki yksityiskohdat eivät voi toteutua aina samalla tavalla. Juhlapaikat ovat erilaisia. Viranomaiset asettavat lähes vuosittain uusia vaatimuksia mm. turvallisuuteen ja juhlaravintolan järjestelyihin liittyen. Kustannukset kasvavat samalla. Joskus on luovuttava jostain, että voitaisiin jatkaa. Perinne ei saa tulla rakkaammaksi, tai raskaammaksi, kuin perintö.
On yksi perinne, perinteinen ajatusmalli, josta mielelläni pitäisin kiinni. Juhlilla ei ole asiakkaita. Jos on asiakas, vastapuolella pitäisi olla palveluntarjoaja. Tämä asetelma ei sovi juhlille. Kyse on sävystä ja asenteesta. Juhlilla on juhlavieraita ja isäntäväki. Aivan kuin kotiseuroissakin. Emännät ja isännät, talkoolaisia suurimmalta osin, tekevät parhaansa, että vierailla olisi mahdollisuus tulla seuroihin, tavata toisiaan, kokea yhteyttä, hiljentyä. Juhlavieras ei katsele ympärilleen arvioidakseen, montako tähteä antaisi palvelun tasosta. Puutteita varmasti on. Juhlavieras voi mielessään suunnitella, miten saman asian voisi itse toteuttaa sitten, kun on vuorostaan isännän tai emännän roolissa.
Osmo Kangas
Kirjoittaja on Herättäjä-Yhdistyksen herättäjäjuhlajärjestäjä (ma.)
P.S.
Palasin tänä vuonna toviksi vanhaan tehtävääni Herättäjä-Yhdistyksen juhlajärjestäjänä. Parin vuoden poissaolon jälkeen on ollut tavattoman mukavaa tavata monia hienoja ihmisiä, joita tuon tehtävän myötä on oppinut tuntemaan — seurakuntien ja kirkollisten järjestöjen työntekijöitä sekä vapaaehtoisia. Yksi mieluisista työtehtävistä oli keväinen juhlajärjestäjien kokous Järvenpäässä. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan on joukko kirkollisten kesäjuhlien vastuunkantajia eri järjestöistä kokoontunut vuosittain jakamaan kokemuksia, kertomaan uusista ideoista ja pohtimaan yhteisiä huolen ja ilonaiheita. Kaikki juhlia järjestävät tahot eivät ole katsoneet tätä kokoontumista tarpeelliseksi, mutta vuodesta toiseen on mukana ollut vähimmilläänkin puolenkymmentä eri järjestön edustajaa. Yksi sinänsä yksinkertainen mutta merkittävä asia on ollut käydä läpi tulevien vuosien suunnitelmia; mille paikkakunnille juhlia suunnitellaan seuraavina vuosina. Kesäjuhlien järjestäjät ovat todenneet hyväksi pitää toisensa tilanteen tasalla näistä kaavailuista.
Perinteisten hengellisten kesäjuhlien joukossa on suurempia ja pienempiä, luonteeltaan erilaisia tapahtumia. Toisissa on valtava ohjelmatarjonta, toisissa rajatumpi määrä kaikille yhteistä ohjelmaa. Toiset tapahtumat järjestetään joka vuosi samassa paikassa, toisilla paikka vaihtuu vuosittain. Jokaisella on omat erityispiirteensä, omat arvokkaat perinteensä. Pyrkimyksenä on ollut löytää sellaisia yhteistyön muotoja, jotka säästäisivät vaivaa ja resursseja. Vaikka konkreettisia yhteishankkeita on vuosien mittaan ollut melko vähän, uskon niitä pian löytyvän uusia. Tarkeintä on, että yhteys on säilynyt. Vuosien varrella saman pöydän äärellä istuneiden työntekijöiden työnantajilla, järjestöillä, on ollut erimielisyyksiä siitä, mihin suuntaan kirkkolaivaa tulisi ohjata. Siitä huolimatta näissä kokoontumisissa on ollut hyvä henki. On uskallettu kertoa epäonnistumisista — ettei muiden tarvitsisi tehdä samoja virheitä — ja on osattu iloita onnistumisista, silloinkin kun niitä on tullut toisille!
