Kotimaa 24 on tänään uutisoinut Johanna Hurtigin uudesta kirjasta ”Taivaan taimet – Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta.” Hurtigin tutkimuksen mukaan lapsiin kohdistuva väkivalta, etenkin seksuaalinen hyväksikäyttö, on ollut vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä yleisempää kuin aiemmin on arvioitu.
Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen johdolla on ollut viime vuosina vaihtelevasti valmiutta selvittää jälleen tässä kirjassa esille tuotuja väitettyjä väärinkäytöksiä. Se, että asia nousee jatkuvasti uudelleen pintaan, kertoo, että pohjaa asian tarkastelussa ei todennäköisesti ole vielä saavutettu.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon käsityksistä merkittävästi poikkeavista opeistaan huolimatta on jälleen palattava sen aiemminkin blogeissani korostamani asian äärelle, että vanhoillislestadiolaisen herätysliike toimii luterilaisen kirkon piirissä. Kirkko ei voi siis suhtautua sen tekemisiin ja tänään ilmituotuihin seikkoihin kuten johonkin ulkopuoliseen asiaan. Vaikka piispoilla on toistuvasti ollut yritystä tarkastella vanhoillislestadiolaisen liikkeen ja kirkon suhteita, yritykset avata dialogia liikkeen suuntaan ovat jääneet puolitiehen.
Tällä viikolla esille tuodut hyväksikäyttötapaukset ja pyrkimykset peitellä niitä ovat hyvin vakavia väitteitä. Ne eivät koske ainoastaan kaukaista menneisyyttä, jonka selvittelyn voisi jättää kirkkohistorian tutkijoiden huoleksi. Ikävää asiassa on se, että koko vanhoillislestadiolainen liike ja sen jäsenet on vaarassa kohtuuttomasti leimautua näiden uutisten johdosta. SRK:n ohella olisikin jälleen tarpeen suunnata luterilaisen kirkon johdolle kysymys, että miten se näkee tämän tilanteen ja millä toimin se aikoo edistää kirkon ja sen suojissa toimivan herätysliikkeen suhteiden selvittämistä.
Hyvät ihmiset Vanhoillislestadiolaisten eli rauhanyhdistysten seurat ovat avoimia tilaisuuksia. Sinne on kaikilla vapaa pääsy. Tulkaa ja käykää seuroissa ja kyselkää ihmisiltä miten ja mitä he uskovat. Nähkää se omin silmin ja kuulkaa omin korvin.
Nyt teidän kommentit muistuttavat sitä kuuluisaa pilakertomusta, jossa ritari taisteli tuulimyllyjä vastaan. Kaikilla on selvä käsitys siitä mitä lestadiolaiset ovat ja kuitenkaan kukaan ei tunne meitä.
Ne ihmiset, jotka ovat uskonsa kieltäneet ja pois lähteneet todistavat mielellään herätysliikettä vastaan ja näin julistavat omaa erinomaisuttaan.
Kakkuri kirjoitti kauniisti ja asiallisesti.
Minun kokemukseni tuosta seurakuntaopin esittelystä on se,
että siinä ikäänkuin selitetään uusiksi sekä Raamattu että Luther/Tunnustus.
Esikoisuudessa on sama tilanne, joskin seurakuntaoppi on muuttunut eksklusiiviseksi lähinnä sosiologisella tasolla, vaikka
yhteinen seurakansa käsittääkin asian teologisesti perustelluksi.
Perinteisesti vanhoillisia on pidetty ”kristittynä”.
Kysymys Kalevi Tikalle. Onko vanhoillislestadiolaisen liikkeen ulkopuolella pelastusta? Voiko ihminen pelastua kuulumatta vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, olematta missään tekemisissä vanhoillislestadiolaisten saarnaajien tai rippi-isien kanssa? Saataisiin tähän kysymykseen nyt lopultakin selvä vastaus.
Jukka Metsäniemen kysymyksen olen itsekin esittänyt noin n kertaa. Varsin kuvaava on viime joulukuussa käyty keskustelu. Lainaus sieltä:
– PN: Olen päätynyt ’operationalisoimaan’ määrityksen sellaisiksi kysymyksiksi kuin esim. ”Onko minulla tavallisena evlut-kirkon jäsenenä pelastumisen mahdollisuutta?”
– SS: Sydämiä en rupea arvioimaan, kun en sinua edes tunne.
Tuskin tämän selvempää vastausta saat sinäkään, Jukka. Mutta miksi? Ehkä kysymys tulee liikaa ”iholle”. Itse olen lopettanut tällaisen pään seinään puskemisen.
Seppo Lohi sanoo eksklusiivisuuden olevan vl-liikkeen ”identiteettitekijä.” Samoin näyttää ajattelevan Ari-Pekka Palola. Eikö vastaus Jukan kysymykseen siis ole selkeä ”ei”? Vai tarkoittaako Lohi eksklusiivisuudella jotakin muuta, esim. L. P. Tapanisen ”sielunhoidollista” tulkintaa?
Lainaus Teemulta:
Olen varmaan itsekin langennut ”venkoilu”-syytöksiin. Se ei tosiaan edesauta toistemme ymmärtämistä. Juuri tuota ”vastapuolen” systematiikkaa haluaisin ymmärtää. Kun kummankin osapuolen opilliset käsitykset on selkeästi esitetty, voimme rauhallisesti ja toisiamme kunnioittaen jatkaa opillista keskustelua. Historiallinen perspektiivikin voisi auttaa.
Tämä jo minulle riittäisi, mitään ”ekumeenisia” tavoitteita keskustelulle ei kannata asettaa. Voinemme erimielisinäkin olla ystäviä.
Niukkanen.
Tuo identiteettitekijä on ymmärrettävä. Uskon, että identiteetin menettämisen pelko on aiheellinenkin, pelko siitä että tavallaan herättäjäyhdistys muuttuu nukuttajayhdistykseksi, kuten esimerkit osoittavat.
Esikoisuudella on oma identiteettinsä, joka liittyy Ruotsin Lapin saarnaajiin. Sen painotus on ollut jossain määrin aaltoilevaa, nyt vallan keskittäminen Ruotsin Lappiin on vienyt koko liikkeen syvään opilliseen kriisiin. Kun kukaan ”vaimosta syntynyt” ei koskaan voisi ymmärtää sanaa näitä johtavia saarnaajia paremmin, ollaan umpikujassa.Raamatun tuntemus on vaihtunut sen tietämiseen, mitä joku toinen saarnaaja on kertonut jonkun edesmenneen veljen aikoinaan opettaneen.
Tältä pohjalta on helppoia ymmärtää, mitä Luther ja Melanchthon aikoinaan tarkoittivat sanoessaan: sanan alkulähteille…
Kyllähän siellä opissa jokin ratkaiseva virhe tai harha täytyy olla, jos/kun uskotaan edelleen, että vain vl:t voivat pelastua.
Voisihan tuota puheena olevaa asiaa lähestyä ensin kauempaa ilman kytkentää meihin vanhoillislestadiolaisiin. Lähtökohtana voisi olla väittämä: Voi olla olemassa jokin joukko, joka Raamatun perusteella pääsee Taivaaseen, johon joukon ulkopuoliset eivät pääse.
Toinen vaihe voisi olla kyseisen väittämän falsifioiminen eli todistaminen vääräksi Raamattuun tukeutuen. Jos falsifioinnin katsotaan onnistuneen, asia jäänee siihen.
Jos falsifiointi ei onnistu, seuraava vaihe voisi olla ottaa falsifioitavaksi olettamus siitä, että Raamattu antaa tuntomerkit, joiden avulla Taivaaseen pääsevä joukko voidaan tunnistaa kuten myös se toinen joukko.
Jos perusteita tuntomerkkeille ei löydy eikä myöskään tuntomerkkejä, homma raukeaa taas.
Jos molempia löytyy, tästä seuraisi seuraavana askeleena sen selvittäminen, löytyykö yksi tai useampia joukkoja, johon tuntemerkit sopivat. Tässä yhteydessä voisi selvittää myös, täyttääkö vanhoillislestadiolaisuus nämä tunnusmerkit.
Jatkuu …
Luulen, että osa kokee ehdottamani lähestymistavan ärsyttävänä ja johdattelevalta se varmaan näyttääkin. En tosin tiedä, selviäisinkö tuosta itsekään, mutta ”uskomiseen se aina jää”.
Tällainen saattaisi kuitenkin tehdä meidän vanhoillislestadiolaisten venkoileviksi koettuja vastauksia ymmärrettävämmiksi.
Tarkastelu edellyttää varmaankin lähtökohdaksi sitä, että uskoo Raamatun totuudellisuuteen. Tarkastelussa voisi olla mukana yhtenä teemana pohdinta siitä, mitä Raamattu sanoo Pyhän Hengen toimimisesta ja merkityksestä.
En ole teologi enkä puhuja. Tämä on tavisvanhoillislestadiolaisen mieleen tullut ajatus kyseenä olleen asian tarkastelmisesta.
En usko minkäänlaiseen opilliseen korjausliikkeeseen yhteisössä, joka on vakiintunut. Siihen tarvitaan Damaskoksen tien tapahtumiin verrattava kriisi.
Seurakuntaoppi tuollaisena on nuori ilmiö pietistisessä jatkumossa. Tavallaan hassua, että juuret haetaan mielellään Pehr Brandellilta ja ties mistä, mutta hengellinen sisältö latvustossa on vallan eri kuin juurissa. Raattamaa ja Erkki-Antti neuvoivat katsomaan puuta juuresta ja sitä kuinka kristillisyyden puu on alkanut sinapin siemenestä ja ulottanut oksansa yli valtamerien.
Ilman Laestadiusta ja Raattamaata, Heikki Parkajokea ja Pekka Raattamaatta, ja Sokia-Mooses Kankoista ei SRK:n kristillisyyttä olisi. Eikö olisi syytä kunnioittaa edes hiukan heidänkin työtään, eikä lyödä julmasti kaikkea uusiksi?
Rinnakkaisessa uutisketjussa Seppo Lohi sanoo kirkon johdon ja SRK:n välisistä keskusteluista:
”Keskustelujen tavoitteena pitäisi olla se, että kirkon johto tulisi tietämään yksiselitteisesti mikä on vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen usko ja opetus niin, ettei jää väärinkäsityksiä. Oppikysymyksissä ei muuten ole keskustelemista. Oppi ei ole millään tavalla kaupankäynnin kohteena. Vanhoillislestadiolainen opetus on linjassa luterilaisen tunnustuksen kanssa.”
Tämäkin lausunto osoittaa Jorman ennustuksen oikeaksi: Mitään opillisia korjausliikkeitä ei ole odotettavissa. Toivottavasti kirkon johdolle kuitenkin selviää se ”yksiselitteinen vl-liikkeen usko ja opetus” niin, ettei jää väärinkäsityksiä. Sitten tuon selvityksen tulokset voisi kertoa myös meille tavallisille kyselijöille. Kotimaa voisi perustaa ihan oman kysymyspalstan: Kysy SRK:n opetuksesta – kirkon johto vastaa!