Tänään juhlistettiin Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston seminaarissa Suomen evankelis-luterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon teologisen dialogin 25-vuotista taivalta. Emerituspiispa Kalevi Toiviainen, joka toimi dialogin ensimmäisenä luterilaisena pj:na, muisteli, että arkkipiispa Martti Simojoki ehdotti jo v. 1970 arkkipiispa Paavalille teologisen dialogin käynnistämistä myös Suomen ortodoksisen kirkon kanssa – Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käytävien oppikeskustelujen tavoin. Simojoki ja arkkipiispa Paavali toimivat kyllä tiiviisti ja hyvin yhdessä mm. Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa sen ”kahtena patriarkkana”, kuten SEN:n ensimmäinen pääsihteeri Risto Cantell muisteli. Silti teologista dialogia ei vielä tuolloin virallisesti aloitettu. Arkkipiispa Vikströmin puhe ortodoksisten pappien liiton kokouksessa v. 1984 pohjusti osaltaan tietä sen käynnistymiselle. Ensimmäisenä ortodoksisena pj:na dialogissa oli metropoliitta Johannes, joka tunsi hyvin niin ortodoksisen teologian ja kanonit kuin luterilaisen kirkon ja teologisen ajattelun peruspiirteet. Professori Pekka Metso arveli, että yksi syy siihen, että oppikeskustelut käynnistyivät lopulta vasta vuonna 1989 oli se, että ortodoksisessa kirkossa yliopistollinen pappiskoulutus alkoi vasta syksyllä 1988, jolloin pappisseminaari lakkautettiin ja siirretiin Joensuun yliopiston alaisuuteen.
Professori Metso kertoi, että vielä 1950-luvulla ortodoksisen vähemmistökirkon itsetunto luterilaisen valtakirkon rinnalla ei useinkaan ollut kovin vanha. Iloittiin esimerkiksi, kun Suomen kuvalehdessä puhuttiin ortodoksisesta ”kirkosta”. Teologinen dialogi on osaltaan konkreettisesti näyttänyt, että Suomen ortodoksinen kirkko tunnustetaan täysivaltaisesti kirkoksi. Dialogi on ollut ”aidon dialogin dialogia”. Vuonna 1989 määriteltiin tavoitteiksi ”keskinäisen tuntemuksen syventäminen” sekä ”keskinäisten väärinymmärrysten poistaminen”. Voidaan todeta, että näiden tavoitteiden saavuttamisessa on edetty hyvän matkaa, vaikka käytännön tilanteissa ei ekumenia aina toteudu täysin tyydyttävästi. Syynä on useimmiten, ”ettei tulla ajatelleeksi”.
Emerituspiispa Kalevi Toiviainen toi esiin, että tarvetta varmastikin olisi etenkin vanhempien ikäluokkien parissa myös ”healing of memories” -tyyppiselle vanhojen kielteisten kokemusten ja epäluulojen aiheuttamien haavojen tervehdyttävälle käsittelylle. Kuten ekumeniassa yleensä, tarvitaan katumusta yhteisen kristillisen uskon antaman toivon ja sovinnon evankeliumin valossa.
Tärkeänä pidettiin sitä, että puhutaan saavutetuista tuloksista ymmärrettävästi ja kuunnellaan niitä, jotka ovat toista mieltä. Vain näin voidaan yhteyttä rakentaa entistä laajemmalla pohjalla. Pääsihteeri Mari Pöntinen toi esiin toinen toisiltamme oppimisen näkökulman, niin ettei kysytä mitä me voimme antaa vaan mitä voimme toisen tuntemisen kautta oppia. Kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen painotti, että tärkeää ekumeenisissa keskusteluissa on myös se, että se opettaa tuntemaan myös omaa perinnettä, kun pitää selittää sitä ja perustella toiselle.
Piispa Seppo arvioi neuvottelujen tulevaisuutta ja totesi mm: ”1. Ekumenia on osa kristillistä uskoa…. Ollakseen uskollisia Jeesukselle ja omalle olemukselleen kirkkojen on käytävä dialogia toistensa kanssa. Siksi niiden on entistä pontevammin keskusteltava keskenään ja etsittävä yhdessä vastauk-sia muun muassa arkkipiispa Leon esittämiin kysymyksiin. 2. Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon dialogi palvelee maailmanlaa-jaa ekumeniaa ja kristillistä todistusta.3. Reformaation perintö velvoittaa luterilaista kirkkoa ekumeeniseen aktiivisuuteen ja avaruuteen. …Luterilainen kirkko on semper idem, uskoltaan aina sama. Se on myös semper reformanda, muodoltaan alati uudistuva. Ennen kaikkea luterilainen kirkko on semper purificanda, jatkuvasti katumusta ja puhdistusta kaipaava.”
Itse viittasin avaussanoissani yhteiseen ekumeeniseen tehtävään pakolaisten ja maahanmuuttajien vastaan ottamisessa. Ortodokseilla on meitä parempi kohtauspinta esimerkiksi Lähi-idän orientaalisten ortodoksien kohtaamiseen. Toisaalta luterilainen kirkko on kattavammin läsnä koko maassa. Tarvitsemme toisiamme yhteisen tehtävän hoitamiseksi mahdollisimman hyvin. Näyttää siltä, että yhteiset haasteet tunnustetaan ja tunnistetaan ja että myös kansainvälisen kontekstin haasteita ajatellen tarvitsemme tällaista pitkäjänteistä ja dialogin syventämiseen tähtäävää keskustelua. Ensi vuonna on määrä arvioida käytyjä keskusteluja ja pohtia, miten voidaan tehdä oppikeskustelujen tavoitteista mahdollisesti entistä kunnianhimoisempia.
Tomi
Kiitos artikkelistasi.
Mielestäni ortodoksien kyky ottaa yhteyttä Orientin vanhoihin kirkkoihin on ollut esimerkillistä.
Nykyisen Lähi-Idän tilanteen takia myös meidän kirkkomme olisi aika ottaa rohkeammin yhteyttä noihin kirkkoihin. Miten me muutoin voisimme ymmärtää miten paljon nykytilanne on vaikeuttanut heidän asemaansa.
Ajatelkaamme vain miten 2010 kristitty Ma’lula, arameaksi ܡܥܠܘܠܐ Maʿlūlā, arabiaksi معلولا Maʿlūlā, kärsi sissien hyökkäyksestä ja jotka vasta Syyrian hallituksen joukkojen tultua paikalle pääsivät hengähtämään kärsittyään suunnattomia vahinkoja.
Tai ajatelkaamme Mosulia, arabiaksi الموصل al-Mawṣil, kurdiksi مووسڵ Mûsil, turkiksi Musul, joka on ollut nestoriaanisen kirkon pääpaikka ja jossa on myös toiminut syyrialais-ortodoksinen, armenialais-ortodoksinen, kaldealais-katolinen, syyrialais-katolinen ja roomalaiskatolinen kirkko, mutta joka on tavattomasti kärsinyt viimeisen neljännesvuosisadan ajan eri sotien hävityksistä. Myös vanha profeetta Joonan hauta Niniven raunioiden puolella on hävitetty.
Olen ollut todistamassa ortodoksien ja luterilaisten mielenkiintoista kohtaamista jo 1980-luvulla Valamossa. Nykyinen piispa Ambrosius kutsui luterilaiset ja ortodoksit symposiumiin, jossa pohdittiin yhteisiä ”juuria” ja näkemysaloja, ei niinkään dogmeja. Herännäisyys nousi luterilaisuudessa pääaiheeksi.
Sain kunnian puhua ”Siionin virsien rukouksesta”, joissa on myös aimo annos Kristus-mystikkaa. Mukana olivat mm. Tuomo Mannermaa, R. Työrinoja ja muita luterilaisia huippuasiantuntijoita. Luterilaista uhmapäisyyttä osoitti, että illan viettoon kun oli kutsuttu Isä Ambrosiuksen vieraskeljaan vain miesluennoijat, Tuomo ja Reijo ”salakuljettivat” minut ilman vastalauseita tähän tapahtumaan.
Osallistumiseni jäi kuitenkin lyhyeksi, koska sain viestin anoppini kriittisestä tilasta KUopiossa. Lähdin sinne oitis yötä myöten Kiitos Tuomon, joka ajoi minut sinne aikaistetusti matkallaan Ouluun. Ehdin ajoissa.
Seminaarin annista jäi hyvä, harmoninen mieli. Nykyinen piispa Ambrosius on tehnyt paljon kiitettävää työtä kirkkojemme lähentämiseksi! Omiensa kiitos tosin on ollut osin varsin kielteistä.
Päivi H-S kirjoitti: ”…jossa pohdittiin yhteisiä “juuria” ja näkemysaloja, ei niinkään dogmeja.”
Tämä on oikea lähestymistapa. Käsittääkseni myös luterilaiset tunnustavat kaikkia jakautumattoman kirkon ajan dogmit, jotka yleiset kirkolliskokoukset hyväksyivät. Eli tässä on yhteinen pohja.
Minusta ev.lut. yhteisöltä olisi hieno ele luopua Nikean uskontunnustuksen latinalaisesta lisäyksestä (”Filioque”) ja Augustinuksen ”perisyntiopista” ja näin siirtyä ortodoksian suuntaan.
Jari
Ekumeenista yhteistyötä tehtäessä ei ole mielekästä kaventaa omaa perinnettään vaan avoimesti ja ystävällisesti keskustellen kukin pysyköön omassa opissaan ilman että ruvetaan hötkyilemään puolelta toiselle.
Näin ollen me voimme samaan aikaan rohkeasti pitäytyä oman perinteemme mukaisissa opeissa samalla kun kunnioitamme toisenlaisen perinteen omaavia sisarkirkkojamme.
Hvvä Matias R,
Tarkoitukseni oli vain korostaa, että oppi on yhteinen. Mutta joskus tuo yhteinen perusta on vain on hieman unohtunut. Tomi Karttusen alla esittämä ekumeeninen muoto Nikean uskontunnustuksesta on todella hieno ajatus.
Kiitos kaikille kommenteista. Augustinuksen perisyntiopista on eri tulkintoja, eivätkä kaikki kauaksi tule joistakin ortodoksisista painotuksista, vaikka Christus Victor -ajatuksen mukaisesti ortodoksisessa perinteessä korostuukin enemmän kuoleman vallan voittaminen ja ylösnousemus kuin synnin vallan voittaminen.
Esimerkiksi Dietrich Bonhoeffer kritisoi Augustinuksen ajatusta ”non posse non peccare” ihmiskunnan synninalaisuuden reaalisen todellisuuden sulkemisesta loogiseen formaattiin, mikä ei tee oikeutta kristillisen elämän todellisuudelle, vaikka myös Bonhoefferin mukaan voimme vain Kristuksen armosta sanan ja sakramenttien vapautua synnin vallasta, joka ylittää ihmisen voimien mahdollisuudet.
Mielestäni voisimme aivan hyvin mekin noudattaa esimerkiksi katolisen kirkon ekumeenisissa konteksteissa käyttämää tapaa, jolloin Nikean tunnustus luetaan ekumeenisessa muodossa eli ilman filioque-lisäystä. Olisi siis Isä meidän -rukouksen ekumeenisen sanamuodon mukaan myös ekumeeninen uskontunnustuksen muoto.
Olen ollut mukana ortodoksis-luterilaisessa dialogissa vuodesta 1971 alkaen, jolloin aloitin kenttätyöt salmilaisten siirtokarjalaisten parissa graduni tekemistä varten Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Sittemmin luterilaisena pappina, yliopisto-opettajana, tutkijana, Laatokan Valamoa koskevan väitöskirjan tekijänä ja Karjalan Liiton toiminnanjohtajana olen jakanut työni, harrastustukseni, spiritualiteettini ja sympatiani molempien kansankirkkojemme kesken. Tästä näkökulmasta olen saanut vuosikymmeniä todeta kristittyjen ”ruohonjuuritason” todellista yhteyttä, ilman että kumpaakaan osapuolta olisi häirinnyt esim. filioque- tai virkakysymys.
Körttirovasti Jaakko Haavio (lut) näki kerran unen, siinä hän oli kuollut ja käyskenteli taivaan saleissa. Vastaan tuli mies, joka oli kovin tutun näköinen. Haavio tunnisti hänet vanhaksi ystäväkseen ja yhteistyökumppanikseen arkkipiispa Paavaliksi (ort), joka oli kylläkin pukeutunut luterilaisen papin asuun lipereineen ja kaftaaneineen. Miehet tervehtivät toisiaan, eikä Haavio (lut) voinut olla ilakoimatta (taivaassahan saa iloita), että pitihän sinunkin, Paavali (ort), kääntyä luterilaiseksi että pääsit tänne taivaaseen! Paavali (ort) kehotti Haaviota (lut) katsomaan, mitä tällä itsellään oli päällä. Haavio (lut) kallisti päänsä ja huomasi, että oli pukeutunut ortodoksipapin viittaan ja ristiin. (Elina Karjalainen, Legenda jo eläessään, Arkkipiispa Paavali).
On ensiarvoisen tärkeää, että maassamme tehdään teologista yhteistyötä, depattia ja oppikeskusteluja kansankirkkojemme välillä. Kristittyjen yhteistyö skulaa erittäin hyvin ”kentällä”, se tarvitsee tuekseen myös ”ylätason” yhteisymmärryksen. Miksi esim. ns. ekumeeniset jumalanpalvelukset (esim. itsenäisyyspäivänä ja valtiollisten instituutioiden avajais- ja lopettamisjumalanpalveluksissa) toteutaaan aina Helsingin tuomiokirkossa (lut) siten, että sanajumalanpalvelus toimitetaan luterilaisen rituksen mukaan ja ekumeenisuutta on se, että arkkipiispa Leo (ort) lukee yhden rukouksen tai raamatuntekstin? Miksi näitä ekumeenisia palveluksia ei järjestetä vuorovuosin Uspenskin katedraalissa ja Helsingin tuomiokirkossa, kummassakin oman rituksensa mukaan? Arkkipiispa Kari Mäkinen (lut) lukisi ymmärrykseni mukaan mielellään rukouksen tai evankeliumin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkossa.
Olisipa kiva jos pääsisi vapaaksi myös perisynnistä , eikä vain opista.
Pekan kanssa samoilla linjoilla. Perisynti kiteytyy oppina uskon kautta vanhurskauttamiseen, niin oleellisesti, että siitä ei syntinen ihminen voi luopua menettämättä toivoaan, ja elämäänsä Kristuksessa.
Jos Kristinuskossa olisi kyse vain tekosynneistä luopumisesta ja elämän laadun parantamisesta, sekä henkisten harjoitusten suorittamisesta, niin ei Kristinuskossa olisi mitään eroa, esim. Juutalaisuuteen, islamiin, kuin buddhalaisuuteenkaan.
On hyvä käydä keskusteluja ja käydä yhdessä eteenpäin, mutta se ymmärrys, joka Raamatusta ja teologisista pohdiskeluista aukeaa saattaa meidät kaikki yhdessä saman kysymyksen eteen, josta Luther aikanaan löysi Jumalan Sanan lohdutuksen ja lopulta kaiken.
Luther löysi Raamatusta, (josta myös Paavali mielestäni puhuu) sen totuuden, että Jumala YKSIN vaikuttaa ihmisessä uskon ja lahjoittaa sen mukana autuuden ja kaiken mitä jumalisuuteen tarvitaan. Siis Jumalan Vanhurskaus luetaan meidän hyväksemme Kristuksessa täydellisesti. Tämän kaiken Jumalsta tullut usko omistaa. Paavali puhuukin Jumalan Pojan uskosta, josta me olemme osalliset.
Mielestäni tämän ymmärryksen pohjalta voidaan rakentaa seurakuntaa kaikkiallla ja kaikkien kanssa, mutta ilman tätä ymmärrystä ajaudutaan helposti toisenlaiseen evankeliumiin, olkoot se, kuinka hienoa ja eettisesti arvokasta tahansa.
Kirkon yhteyttä kohti on kuljettava ja yhteisenä toivona on oltava, että kaikki palaisivat takaisin yhteen.
Hyvä Ismo M,
Huomaan että hahmotat synnin hieman juridisena käsitteenä: ihminen on syyllinen ja Jumala on häntä tuomitsemassa, jo vastasyntyneenä. Ehkä asiaa ei ole pakko ajatella näin. Kyse on Jumalan rakkaudesta, ei Hän ketään halua tuomita, emme vain kykene vastaanottamaan tuota rakkautta. Pieni lapsi ei ole syntinen eikä tarvitse näin ollen armoa,mutta iän ja ymmärryksen karttuessa hän alkaa kartuttaa syntisyyttään ja altistua sille ja tarvitsee armoa. Kyse ei ole siis mistään omasta ansiosta tai teoilla pärjäämisestä.
Synti käsite on teologisesti ja tietenkin Raamatullisesti hyvin laaja, mutta ensimmäisen ihmisen ansaitsema kuolema on juuri sen nimenomaisen synnin seurausta, jonka tähden maailmassa hallitsee maailman ruhtinas ja pahuus, josta Johannes sanoo, että ”Koko maailma on pahan vallassa.” Jeesus sanoo: ”Jumala yksin on hyvä”
Kun ajatellaan kuolemaa, niin sen kohtaamiseen ei tarvita mitään tekoa, vaan se kohtaa jokaista tänne lihaan syntyvää, vastasyntynytkin saattaa kuolla lapsi vuoteelle, vaikka ei ole tehnyt mitään hyvää, eikä pahaa. Tämä on raamtullisesti ”alkusynnin” seurausta, josta Jumala myös meidät Pelastaa oman kätensä kautta. (Kristus on Jumalan oikea käsi ja yhtä kuin Jumala)
Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa.
Jumalan tuomio on asetettu Kristukseen ja Hänestä tehtii synti, että me Hänen kärsimänsä kuoleman kautta saisimme Pelastuksen juuri tuosta nimenomaisesta alkusynnistä. Meidät on LUNASTETTU isiltä peritystä turhasta vaelluksesta, kuten Pietari sanoo:
”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta,
turmeltumattomaan ja saastumattomaan ja katoamattomaan perintöön, joka taivaissa on säilytettynä teitä varten, jotka Jumalan voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen, joka on valmis ilmoitettavaksi viimeisenä aikana.
Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa,
että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.
Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.
Sitä pelastusta ovat etsineet ja tutkineet profeetat, jotka ovat ennustaneet teidän osaksenne tulevasta armosta,
ovat tutkineet, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen Henki viittasi, edeltäpäin todistaessaan Kristusta kohtaavista kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta.
Ja heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, mikä nyt on teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet; ja siihen enkelitkin halajavat katsahtaa.
Vyöttäkää sentähden mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä.
Niinkuin kuuliaisten lasten tulee, älkää mukautuko niiden himojen mukaan, joissa te ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte,
vaan sen Pyhän mukaan, joka on teidät kutsunut, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi.
Sillä kirjoitettu on: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä”.
Ja jos te Isänänne huudatte avuksi häntä, joka henkilöön katsomatta tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika, tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niinkuin virheettömän ja tahrattoman karitsan, hänen, joka tosin oli edeltätiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten, jotka hänen kauttansa uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että teidän uskonne on myös toivo Jumalaan.
Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä, te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.
Sillä: ”kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee,
mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti”. Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu. (1.Piet.1)
Sorry näin pitkä Raamatun kohta, mutta asia on mielestäni kovin tärkeä.