Olihan se lopulta pakko kuunnella, kun se vieläkin vaivasi. Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin luterilaisuuden perinnöstä ja nykyisyydestä pitämä luento Aholansaaren teologipäivillä, josta raprtoitiin viime viikon lehdessä. Yksi blogi siitä jo julkaistiin, se tarttui luennon alussa olleeseen mainintaan vanhurskauttamisesta.
Minua sen sijaan alkoi heti lehden luettuani kiinnostaa Arffmanin pessimistinen näkemys koko luterilaisuudesta, ja oikeastaan kaikesta uskonpuhdituksesta syntyneestä kristillisyydestä. Hänen mukaan se olisi häviämässä Euroopan kartalta ja kuolemassa omaan toimimattomuuteensa. Isona tekijänä asiassa olisi Lutherin varhainen liittoutuminen maallisen esivallan kanssa tilanteessa, jossa hänen opetuksestaan villiintynyt ”Kristityn vapaudesta -liike” oli johtanut talonpoikaissotaan. Oman henkensä uhalla Luther oli pakotettu littoutumaan maallisen ruhtinaan kanssa kapinan nujertamiseseksi, ja siitä alkoi luterilaisuuden kohtalokas yhteistyö valtiovallan kanssa. Parhaimmillaan se olisi tukenut kirkkoa ihmisten motivoimisessa kunnon kristittynä elämiseen, pahimmillaan mahdollistanut kirkon huolettomuuden kristillisen kasvatuksen suhteen. Joka tapauksessa etäännyttyään kristillisyydestä valtiovalta olisi nyt jättämässä kirkon oman onnensa nojaan, joka osoittautuu varsin hataraksi. Omana kokemuksenaan Arffman totesi luterilaisuuden kuoleman läheisyyden näkyvän jumalanpalveluksiin osallistumisen romahtamisessa. Myös kylmät tilastot puhuvat tähän suuntaan. Lopputuloksena joudutaan toteamaan että vaikeasti ymmärrettävä vanhurskauttamisoppi ei toiminut käytännössä.
Jotenkin noin sen Arffamanin esityksestä ymmärrän menneen. Miksi pidän tätä yllättävänä tuloksena elämäntyönsä reformaation historian tutkijana tehneeltä? Onko yksipuolinen kiinnostukseni systemaattiseen teologiaan estänyt minua perehtymästä paremmin kirkkohistorian kulkuun? Olenko katsellut Lutherin elämästä ja työstä syntynyttä luterilaista kristillisyyden muotoa vaaleanpunaisten silmälasien läpi, näkemättä raadollista kehitystä sen muodostumisessa? Tästäkö johtuu kokemani ristiriita yhtäältä kristillisessä uskossa näkemieni mahdollisuuksien ja toisaalta sen alennustilan välillä mitä näen oman kirkkoni neuvottomuudessa ja kyvyttämyydessä sille kuuluvan tehtävän suhteen? Vai voinko sysätä syyn teologian eri disipliinien keskinäiselle keskustelemattomuudelle? Tuomo Mannermaan &co:n ihastellessa luterilaisuuden radikaaleja hengellisiä aarteita Arffman ajattelee hiljaa mielessään että niillä ei ole mitään merkitystä, koska tämä kristillisyyden muoto on kuolemassa.
Isoja kysymyksiä. Yritin saada selvää siitäkin onko Kaarlo Arffman oikea körtti. Että olisiko tämä laajemminkin heränneiden ajattelua. Herättäjä-Yhdistyksen facebook-sivulla ollutta videointia seuratessa sain kuvan että tällaista yhteyttä ei olisi, piste HY:lle siitä. Luentoa seuranneessa lyhyessä keskustelussa Arffmanin näkemyksiä myös haastettiin. Näytti että luennoitsija joutui puolustamaan ajatuksiaan.
”No joo, tässä on monia ajatuksia ja näkökulmia…” joutui Kaarlo Arffman lopussa toteamaan, ja varmasti niin onkin. Katsotaan vastaako Forsbergin Juhani huomisessa lehdessä. Se mikä itselleni oli tässä esityksessä tärkeää on oikeastaan se, miten liittoutuminen esivallan tai maallisen vallanpitäjän kanssa on ollut ja on luterilaiselle kirkolle kohtalokas ratkaisu, jo aivan alusta alkaen ja lähtökohdissaan. Arffmanin mukaan sille ei kaiken lisäksi ollut mitään vaihtoehtoa. Jos niin ei olisi tehty, Luther olisi menettänyt päänsä, koska hänen opetuksensa Kristityn vapaudesta -kirjassa nähtiin olevan syy talonpoikaissotaan. Seurauksena koko reformaatio joko olisi jäänyt tapahtumatta tai se olisi saanut jonkun toisenlaisen muodon.
Jos Arffman tutkimuksissaan on oikeassa, niin tulee mieleen että on se ollut todella ahdas, kipeä ja traumaattinen paikka luterilaisen kirkon synnytyskivuissa. Mitä tästä osaa ajatella? Luther on kuollut ja kirkko on sairas – eläköön luterilainen ja muu kristillinen usko!
Yksin uskosta asia liittyy myös Lutherin lausumaan missä Hän piti mielettöminä pappeja jotka antavat synnit anteeksi vain katuville Ihmisille.
Mahdanko muistaa oikein.
Kun Ihminen sairauden, vajavuuden tai jonkun muun syyn takia on kykenemätön harkintaan tekojensa seurauksista, menee ja käy Lutherinkin malli hyvin.
Tavallisille, normaaleja toimintoja ymmärtäville, samoin kuin niitä harjoittaville Ihmisille , on Lutherin oppi yksin oikeasta uskosta asia mikä ei sisällä konkreettista arvosubstanssia muuten kuin hengellisessä taivaassa.
Nyt elettävää elämää varten tämä tulisi nähdä suurena vaikeutena ja ongelmana. Kirkolle tämä ei näytä olevan vaikeus.
Näin Lutherin opilla ei ole eettistä arvopohjaa mikä saisi ja kannustaisi meitä pääsemään moraalisessa kamppailussamme eteenpäin noustaksemme ajan kanssa henkisessä tasossamme.
Eikö Jeesus tullut kirkastamaan sitä minne Ihmisen tulisi kurottautua.
Olen kuitenkin taipuvainen olettamaan, ettei kaikki ole Lutherin syytä. Opin soveltamista on satojen vuosien aikana muokattu paljon ja siitä on kadonnut se terä ja voima, joka sillä alussa oli.
Opista on tullut Kristusta tärkeämpi. Lutherille evankeliuin tutkiminen ja jatkuva omassa sisimmässä prosessoiminen oli merkityksellisintä. Nyt pelkästä opista on tullut kirkon keskeinen vaikuttaja. Kristuskeiseyyden sijaan kirkosta on tullut oppikeskeistä. Tämä on jotenkin käsittämätöntä, kun oppi kuitenkin on rakennettu evankeliumin varaan.Outoa että oppi on päässyt syrjäyttämään opin keskeisen sisällön. Samasta asiasta taisi Vapahtajamme moittia fariseuksia.
Lutherin pääsyyksi voidaan laittaa tietenkin se, että hän hellittämättä pohti, miten hän voisi löytää armollisen Jumalan. Uskon kautta se löytyi, kun hän ahkerasti tutki Jumalan sanaa. Se johti siihen, että hän myös kirjoitti siitä, vieläpä naiviudessaan lähetti tuon kirjasen Kristityn vapaudesta paaville sovinnon yrityksenä luullen, että paavin silmät avautuisivat hänen löytönsä avulla. Metelin syntyminen oli taattu paitsi katolisen kirkon sisällä myös niiden keskuudessa, jotka saivat esimakua tuosta Lutherin löytämästä ”uudesta” vapaudesta. Kaikki eivät sitä kuitenkaan tajunneet tai eivät halunneet tajuta. Kokemusta metelin aiheuttajana oli myös Paavalilla, kuten Apt. kertoo. Ajasta aikaan evankeliumi on välittänyt ja välittää Jumalan armon, josta kaikki eivät pidä ja meteli syntyy ”tästä tiestä” tavalla tai toisella.
Kaarlon esityksessä taisi kuitenkin olla kyse oikeastaan kansankirkon perunkirjoituksesta, eikä niinkään Luterilaisen opin. Kanasankirkko käytännössä merkitsee sitä, että kakki kastetut ovat kristittyjä. Riippumatta täysin siitä, millainen suhde heillä on kirkkoon, tai edes kristilliseen uskoon.. Ei kai tämä kansankirkkoajatus alunperinkään voinut olla kestävällä pohjalla.
Onhan tuossa syvä teologinen asia, mitä kirjoitat: Kaikki kastetut ovat kristittyjä. Toki samalla Lutherin opetukset muistaen tiedämme, että kastetuissa on todellisia ja nimellisiä kirkon jäseniä. Luther kuitenkin opasti pitämään kaikkia kristittyinä (eli todellisina jäseninä).
Kansankirkko hyvin säilyy kun emmehän tiedä keille Jumala oikean uskon suo.
Paljon arvokasta on lapsityössä, nuorisotyössä, hautausmaitten arvokkaassa hoidossa, ja diakoniatyössä.
Vakaumuksellisesta harjoittamisesta kirkossa haluttiin päästä eroon jo vuosia sitten jolloin luottamusihmisten kuntoisuusvaatimuksista haluttiin poistaa vaaliehdokkuuden asiana näyttö vakaumuksen mukaisesta aktiviteetistä kirkon toiminnassa.
Mitä tulevaisuudessa syntyy on Ihmisten huomaaminen asiaan uskossa mikä on sydänmissä. Näin henkilökohtainen vuoropuhelu Herramme kanssa syrjäyttää entusiasmissa kirkon hyvänä pitämän aktiivisuuden seurakunnan aktiviteeteissä jolloin kyse on Jumalayhteydestä enTheos.
Toki en ole varma olisivatko pappimmekaan innokkaita ääriään myöten kansoitetuista kirkkosaleista. Siinähän voisi syntyä painetta mistä tavallisesti ei tarvitse kovasti itseään huolestuttaa.
Näin mikään ei muuttuisi, Ihmiset pysyvät jäseninä, ja kirkko voi huolehtia statuksistaan kirkossa niin pappiensa asettamisessa kuin aina jännöissä Piispan valinnoissa.
Enpä oikein tiedä lähestyykö…
Niin, Pekka oikeastaan tarkoitukseni oli vain kuvata perimmäistä alkusyytä, mistä syvimmältään mielestäni myös talonpoikaiskapina oli seurauksena. Thomas Müntzeriä vihastutti Lutherin ”hunajanmakea” Jeesus, joka oli hänen oman katkeran, kieltäymystä ja askeesia vaativan Kristuksensa vastakohta. Talonpoikaissodan seurauksena luterilaiset seurakunnat laamantuivat ja ihmiset käänsivät luterilaisille papeille selkänsä ja kaikki näytti romahtavan. Miksi Preussin herttua Albrekt von Hohenzollern, Hessenin maakreivi Philip ja Saksin vaaliruhtinas Juhana tässä sekasortoisessa tilanteessa eivät kuitenkaan kääntäneet luterilaisille selkäänsä? Senhän he olisivat syystä voineet tehdä.
Täytyy myös muistaa, että Luther tavallaan heitti tulitikun kuivaan heinään, eli muutoshalu eli ja oli kansan keskuudessa, jossa Kirkko oli ajautunut itsensä palvelemiseen, kansan kärsiessä samaan aikaan sen vallan ikeessä. Lutherin kirjanen ”Kristityn vapaudesta” oli merkityksellinen teos ja sen sanoma upposi kansaan, joka oli lopen uupunut Roomalaisen kirkon tarjoamaan.
Jos Luther ei olisi toiminut aikanaan tavalla, josta nykyisinkin vielä kirjoitellaan, niin joku muu olisi sen kuitenkin tehnyt hyvin pian. Aika oli tullut täyteen. Luther avasi kansalle tien suoraa Kristuksen luokse. Tästä ei paavi pitänyt. Tekikö Luther virheen? Itse sanoi, ettei voinut muuta, sillä Sana oli osunut Lutheriin sillä tasolla, ettei voinut enää pitää tulta helmassaan. ”Sana pakotti hänet”, näin hän itse todistaa.
Luther tavallaan pakotettiin Raamatun tuntemuksensa kanssa ulos Kirkosta, mutta hän ei voinut olla hiljaa ja kansa halusi kuulla häntä yhäti enemmän. Näin hiljalleen muodostui Lutherin seuraajat ja muodostui lopulta myös seurakunta. Kaiken aikaa täytyy muistaa, ettei Luther ollut ainoa uudistusmielinen, vaan oli tulivuoren ensi purkaus. Lutherille ei jäänyt vaihtoehtoja, koska Kirkko sanoitui irti hänen opetuksestaan.
Itse olen Lutherin kirjoituksista löytänyt monet aarteet.
Onkin hyvä kysyä, mahtuisiko Luther tänään nimeään kantavaan kirkkoon, vai meniskö hän muualle? Mihin?
Kiitos monista hienoista kommeneista ja isosta asiantuntemuksesta jota ne osoittavat! Arffamanin puhe sai minut ottamaaan kirjastosta hänen tutkimuksensa Auttamisen vallankumous ja opiskelemaan uudelleen Lutherin ajan oloja ja tapahtumia.
Pekka P. teki hyvän erottelun luterilaisen kansankirkon ja luterilaisen opin eli kristiuskon muodon välillä. Arffamanin mukaan esim. oma kirkkomme voi hyvin jatkaa diakonisena yms. palvelulaitoksena, mutta kun jumalanpalvelukset loppuvat niin se ei olisi kirkko. No, niiden loppuminen ei kyllä ole näköpiirissä vaikka jotain muuta isoa avuttomuutta ja heikkoutta onkin.
Provokatiivinen esitelmä sopi hyvin Aholansaaren teologipäivien profiiliin, mutta itse asiassa olen taipuvainen ajattelemaan että Arffmanilla saattaa olla asiassa joku oma motiivinsa tai joku sen tapainen. Myönnän spekulatiivisuuteni kun mietin eräitä professoreja, jotka kaipasivat, etsivät ja jotkut myös löysivät luterilaisuutta tukevamman pohjan elämälle vanhasta äitikirkosta. Siitä huolimatta että se jos joku liittoutui tai liittoutettiin maalliseen valtaa jo 300-luvulla. Nykyisinhän katolisen kirkon ei tarvitse tukeutua maalliseen valtioon kun se itse on valtio.
Loikkasen Toivon ”lähestyyköhän” on myös hyvä kommentti. Asiassa on monta puolta. Tärkeinpänä pidän sitä tematiikkaa, jota esim. tulevan perjantain Oronmyllyn seminaarissa käsitellään eli ”kutsumukseni seurakuntalaisena”. Sen varassa kirkkomme jonkunlaisena laitoksenakin taitaa selviytyä jos jonkun.