Ilmari Karimies kirjoitti muutama päivä sitten ansiokkaan blogin mm. maallisen regimentin ymmärtämisestä Lutherin ajattelussa. Tuon tähän vielä hieman lisänäkökulmia vähän toisesta suunnasta. Yksi esimerkki siitä, miten Luther soveltaa ja myös kehittelee kristillisen perinteen ja yhteiskunnallisen väliseen suhteeseen liittyviä ajatuksiaan on juuri hänen oppaansa avioliittoon vihkimisestä tavallisille papeille, joka on luterilaisten Tunnustuskirjojen uusimman suomennoksen liitteenä. Siinä hän toteaa: ”…häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin…”. Toisaalta hän toteaa ”pyhästä aviosäädystä”: ”Vaikka se on maallinen sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana… Avioliittoa on sata kertaa mieluummin pidettävä hengellisenä säätynä kuin luostarielämää.”
On siis selvää, että Luther katsoo avioliittoa Jumalan asetuksesta ja Jumala-uskosta käsin. Avioliitto ”ei ole ihmisten keksimä”. Siinä tarvitaan ”kipeästi Jumalan siunausta ja esirukousta…”.
Luther aloittaa oppaansa suomennoksen mukaan näin: ”Matti N. ja Maija N. tahtovat Jumalan järjestyksen mukaan astua pyhään aviosäätyyn ja pyytävät sitä varten seurakunnan kristillistä esirukousta, että heidän avioliittonsa alkaisi Jumalan nimeen ja onnistuisi hyvin.” Kyseessa on siis ”Jumalan järjestys”, ”pyhä aviosääty” ja avioliiton alkaminen ”Jumalan nimeen”. Katse on siis varsin selkeästi kristillisessä uskossa ja Raamatun sanomassa avioliiton perustana.
Luettavat raamatunkohdat vahvistavat tämän: 1. Moos. 2:18, 21-24; Ef. 5:25-29, 22-24; 1 Moos. 3:16, 17-19, 27-28, 31; Sananl. 18:22. Päätteeksi luetaan vielä rukous, jossa tulevat esiin kootusti avioliittoon liittyvät sekä luomisteologiset että lunastustyöhön liittyvät ulottuvuudet uskon ja rakkauden kouluna: ”…annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta.”
Kun ajatellaan maallisen ja hengellisen regimentin välisen erottelun tosiasiallisia ja myös ei-aiottuja seurauksia historiallisessa kehityksessä, on syytä pitää mielessä tämä alkuperäinen kaksoisnäköala, jossa avioliittoakin katsotaan kristillisen elämän kokonaisuudessa kristityn kutsumuksen toteuttamisen paikkana, ei siitä erillisenä ”maallisena” tai ”yhteiskunnallisena” paikkana, vaikka olennaista on myös maallisen kutsumuksen arvostaminen Jumalan rakastavan tahdon toteuttamisen paikkana.
Tuohon aikaan valtio ja laki olivat vielä lähes itsestään selvästi osa uskonnollisesti, Jumala-uskosta käsin tulkittua elämäntodellisuutta, vaikka reformaatio osaltaan kiihdytti muutosta. Eurooppalaisen lakikäsityksen muutosta myöhäisellä keskiajalla ja uuden ajan kynnyksellä voidaan kuvata näin: ”Reformatoriset liikkeet tuhosivat kirkollisen ja maallisen oikeuden ykseyden, eivät vain reformatorisissa kirkoissa. Myös katolisen kirkon täytyi ’tunnustuksellisella ajalla’ reformoida oikeuttaan, ja se oli yhä enemmän alttiina jäljelle jääneiden katolisten hallitsijoiden valtapyyteille. Pitkät, osin jo ennen vuotta 1450 alkaneet tunnustussodat (Ensimmäinen hussilaissota 1419–1436, toinen hussilaissota 1468–1471) saivat kaiken oikeuden uskonnollisen johtamisen näyttämään epäilyttävältä. Uusia perusteita täytyi löytää.” Recht — EGO (ieg-ego.eu)
Ahti Hakamies kuvasi taannoisessa tutkimuksessaan ”Eigengesetzlichkeit” der natürlichen Ordnungen als Grundproblem der neueren Lutherdeutung (1971) sitä, miten aiempi ajatus maallisen ja siten yhteiskunnallisen suhteellisesta (relatiivisesta) itsenäisyydestä suhteessa Jumala-uskoon muuttuu 1700-luvulta alkaen maallisen absoluuttiseksi autonomiaksi, mikä ei enää vastannut Lutherin alkuperäistä ajatusta. Samaan kiinnitti huomiota esimerkiksi Dietrich Bonhoeffer kuolemansa jälkeen julkaistussa käsikirjoituksessa Ethik (1949).
Edesmennyt kirkkohistorian professori Eino Murtorinne toteaa puolestaan julkaisussa Luther ja yhteiskunta (1983) kommenttipuheenvuorossaan Lutherin regimenttioppiin seuraavasti: ”Ne henkiset edellytykset, joita kahden hallinnan oppi oli luomassa maallisen esivallan auktoriteetin kasvulle uuden ajan alussa, ovat historian kuluessa olleet kenties avaamassa myös portteja valtion suvereeniselle vallalle sekä käsitykselle kirkosta maallisen esivallan käskyläisenä. Samalla se on merkinnyt hengellisen regimentin kriittisen funktion oleellista heikkenemistä… Lutherin… korostaman lainsaarnan merkitys on jäänyt väistämättä toisarvoiseen asemaan tai peräti mitätöitynyt… Kuitenkin Lutherin regimenttiopin keskeinen lähtökohta oli juuri evankeliumin puhtaana säilyttäminen. Ei ole suinkaan sattuma, että nykyisin puhutaan luterilaisuudesta ennen Barmenia ja Barmenin synodin jälkeen, mikä erottelu koskee juuri regimenttiopin tulkintaa.”
Toisekseen Murtorinne viittaa suhteeseen poliittiseen elämään ja samalla Bonhoefferinkin esille pitämään ajatukseen huonosta kehityssuunnasta: ”…on etäännytty Lutherin kahden hallintavallan opin käsityksistä… viittaavat myös siihen avuttomuuteen, mihin kristityt ovat joutuneet regimenttiopin pohjalta yhteiskuntaa tulkitessaan varsinkin sen jälkeen, kun ns. maallista yhteisöä ei ole Lutherin ajan tavoin nähty Jumalasta käsin vaan autonomisen ihmisen toimintakenttänä. Tällöin on ollut vaikeaa nähdä myös poliittinen elämä aitona yhteisen vastuun kantamisen kenttänä ja Jumalan antamana kutsumustehtävänä, joka kuuluu jokaisen kristityn normaaliin velvollisuuteen. Ei liene pelkkä sattuma, että nämä vaikeudet ovat ilmenneet valistuksesta lähtien, joka pani alulle yhteiskunnan autontomisen tulkinnan ja demokraattisen kehityksen.”
Vielä Murtorinne lausahtaa kulttuurin autonomiasta: ”Regimenttiopin pohjalta luterilaisten kirkkojen ja kristittyjen on ollut suhteellisen helppoa tunnustaa tieteen ja kulttuurielämän rationaaliset perusteet ja tavoitteet sinänsä arvokkaina. Järjen autonomiaan perustuvan tieteen ja tekniikan suuntautuminen ihmistä itseään vastaan on kuitenkin ollut omiaan horjuttamaan tätä luottamusta ja synnyttänyt tavallaan uuden tilanteen. Luonnollinen järki on nähtävä myös ihmisen syntiinlankeemuksessa turmeltuneena järkenä, joka ei voi olla uskonnollisesti ja teologisesti täysin neutraali.”
Tähän liittyviä pohdintoja on viime aikoina nostettu esille otsakkeen ”julkinen teologia” alla. Sillä tarkoitetaan sitä, että kirkon ei tule eettisissä ja katsomuksellisissa asioissa häivyttää teologista taustaa ja siitä nousevaa syvää pohdintaa vaan panostaa siihen, vaikka asiat tulee ilmaista siten, että perusteet ovat mahdollisimman monen ymmärrettävissä ja toivon mukaan jaettavissa. Esimerkiksi Euroopan kirkkojen konferenssi järjestää tähän liittyvän konferenssin toukokuussa Kreikan Thessalonikissa teemana ”Politiikka kristillisten arvojen ilmaisemisen paikkana arjessa” (Conference on public theology | CEC Europe)
Tämän pohtimisessa riittää vielä urakkaa, kun sitä sovelletaan esimerkiksi keskusteluun tekoälyn, robotiikan ja digitalisaation etiikasta, siirtolaisuudesta, sodasta ja rauhasta, terveydenhuollon kriisistä, johdon palkkioiden moraalisuudesta, vanhustenhuollon hapertumisesta, eurooppalaisesta arvopohjasta ja erilaisten muiden monimutkaisten eettisten tilanteiden ratkomiseen kadottamatta näköpiiristä perustavia lähimmäisyyden, anteeksiannon ja välttämättömän järjestyksenpidon lähtökohtia.
