Olen pohtinut sitä, miksi kirkossa syntyy jonkinmoinen älämölö, jos käy niin, että nuoria tulee uskoon riparilla. Jotenkin luulisi, että juuri siinä olisi se mihin erityisesti tulisi pyrkiä. Uskoon tulleet nuoret juuri ovat ne, joita kirkon tarjoama hengellinen elämä kykenee ruokkimaan.
Aiemmin olen kirjoittanut blogit : ”Mistä tunnistan uskovan” ja ”Pitääkö tulla uskoon”. Niissä pohdiskelimme yhdessä sitä, voiko uskovan tunnistaa jotenkin. Selkeästi on niitä, jotka ovat uskossa ja toisia, jotka ei ole. Ero näiden kahden ryhmän välillä on selkeä. Silti usein on vaikea tunnistaa sitä kumpaan joukkoon kukin kuuluu. Toisinaan sen taas voi oivaltaa hyvinkin helposti. Varsinkin jos toinen ilmaisee sen selvästi. Kaksi olennaisesti toisistaan poikkeavaa ryhmää on selvästi olemassa.
Rippikouluun tulevilta nuorilta omakohtaista uskoa harvoin tapaa. Uskonasiat ovat heille yleensä täysin vieraita. Oppitunneilla he ovat mukana, koska niillä kuuluu olla. Hengelliset asiat menevät heiltä täysin yli hilseen. Kosketuspinta omaan elämään kun ei ole. Kirkon rippikouluopetus lähtee kuitenkin siitä ajatuksesta, että lapsi on jo kasteessa uudestisyntynyt ja konfirmaatiossa tämä asia vahvistetaan. Mitä voi vahvistaa, jos mitään kastetta enempää ei ole?
Jos jossain käy niin, että suuri osa nuorista tulisi tietoiseksi Jumalan todellisesta läsnäolosta ja nuoret isolla porukalla haluaisivat ottaa uskon vastaan. Niin syntyy kirkossa voimakas vastustus. Luulisi, että se olisi jotain, mitä kirkko aina odottaa ja toivoo. Käy kuitenkin aivan toisinpäin. Asiaan puututaan kovalla kädellä ja jopa työntekijöitä on sen tähden hyllytetty.
Miksiköhän kirkossa toimitaan näin juuri silloin, kun nuoret haluaisivat sitoutua kirkon toimintaan. Nämä tapaukset tuntuvat tosi oudoilta. Varsinkin kun ihmetellään, miksi Z-sukupolvi jättää kirkon.
Ei sen puoleen, että odottaisin nuorten uskoontuloa riparilla. Pyytäisin heitä sen sijaan ehkä harkitsemaan asiaa tarkasti. Leirin ilmapiirissä oman ratkaisun tekeminen on liian helppoa.
Leirin jälkeen on kohdattava aivan toisenlainen ympäristö ja silloin uskossa olo voi joutua aivan liian kovan paineen alaiseksi. Kiusatuksi joutuminenkin voi olla seurauksena.
Voisin ehkä sopia nuoren kanssa , että jutellaanpa asiasta konfirmaation jälkeen.
Rippikoulu olisi kyllä hieno mahdollisuus saada vastaanottaa oikea rippi ja päästä painavista taakoistaan, joita nuo lapset kantavat, kun kun eivät vielä tiedä että juuri sitä varten usko on hieno juttu.
Siitäkö kenkä puristaa, että kirkossa opetetaan, että lapsi uudestisyntyy kasteessa? Sitten rippikoulussa tuo kaste vahvistetaan ja näin nuoresta tulee ”seurakuntalainen”.
Rippikouluun tulevissa nuorissa ei ole havaittavissa mitään niitä merkkejä, joista heidät voisi tunnistaa uskoviksi. Silti heitä kohdellaan ja opetetaan aivan kuin he olisivat jo hyviä kristittyjä . Riparilla tuota tietoa pyritään syventämään. Käymällä asiat lyhyesti läpi.
Ikään kuin uskoen, että he ne siinä ehtisivät sisäistää.
Väite kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä selittäisi paljon. Silloin tosiaan rippikouluun tulevat nuoret olisivat hyviä kristittyjä jo tullessaan. Mitään uskoa tai erityistä uskoon tuloa ei tarvittaisi. Ongelma syntyy vain siinä, kun Raamattu puhuu jatkuvasti uskosta ja myös uskoon tulosta.
Uudestisyntyminen kertoo minulle siitä, että jotakin on ratkaisevasti muuttuu ja se jonka nimenomaan usko saa aikaan. Voisiko uudestisyntyminen olla pelkkää teoriaa. Kyllä siinä pitää olla jotain konkretiaa mukana. Jos opetamme, että uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa ja siitä seuraa ettei omakohtaista uskoontuloa lainkaan tarvita, niin olemmeko opastamassa kansaa oikealle tielle ? Siitä olemme vastuussa kerran. Se mitä uskoon tulleissa ihmisissä tapahtuu, kertoo jostakin muutoksesta, jonka vain uudestisyntyminen voi saada aikaan. Kuvaisin uskoontuloa mieluummin uudestisyntymiseksi, koska siinä tapahtuu todellinen muutos. Asia on melkoisen kimurantti, joten arvoisat lukijat. Miten olette nämä asiat itsellenne selvittäneet?
Kiitos kysymästä. Itse ymmärrän kasteen armon ja sen, että se kuuluu kaikille, jotka halutaan Jumalan eteen kantaa jo pienenä. Olemme kaikki kutsuttuja, mutta viekö pelkkä kutsu perille? Tämä on se kysymys, joka minulle on kyllä jäänyt siinä mielessä epäselväksi, etten ihan pysty ymmärtämään ajatusta, että uudestisyntyminen tapahtuisi kasteessa niin, ettei uskoa lainkaan tarvittaisi. Voiko olla kristitty ilman uskoa Kristukseen? Nimellisesti kyllä, mutta todellisesti…
En välttämättä sanoisi kuitenkaan niinkään, että jonkinlainen ”uskoon tulo” olisi pakollista. Toki monet ovat sen kokeneet, toiset taas kasvaneet uskoon. Jumalan tiet ovat moninaiset, eikä mielestäni ehdotonta sääntöä voi tästä tehdä. Silti ajattelen, että jonkinlainen, edes heikko usko tulisi sydämessä olla, mutta sen laatua ei oikein voi mennä määräämään. Usko on luottamusta, heikkoakin sellaista.
Jos ei minkäänlaista, edes epäröivää uskoa ole, niin kantaako kaste? Tänä päivänä kuitenkin taitaa olla paljon ihmisiä, jotka eivät kohtaa näitä asioita millään tavalla koko elämänsä aikana. Kaikki menee vain ohi silmien ja korvien minkään tarttumatta. Korkeintaan negatiiviset fiilikset tarttuvat. Onko Taivaassa joskus kastettuja ihmisiä, jotka ovat aivan hämmästyneitä siitä, että miksi minä täällä olen?
Entä puuttuuko sieltä sellaisia, jotka olivat satavarmasti sinne menossa?
Jonkin sortin muutos siis on todennäköistä uskon syttyessä. Jollakin se on totaalinen elämän käännekohta, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Jollakin taas hiljainen sydäntä lämmittävä armon kokemus jossain tuolla syvällä sisimmässä.
Kirkon nuorisotyötä sekä sisältä että sivulta seuranneena voin todeta, että kaikkea mahtuu mukaan.
On olemassa heitä, jotka ovat tulleet uskoon rippikoulun aikana tai heitä, jotka ovat säilyttäneet ja vahvistuneet jo kasteessa saadun uskon omistamisessa (kasteen armo on vahvistettu).
Jotkut uskoon tulleista ovat edelleen halunneet vahvistua Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Toiset ovat heti riparin jälkeen unohtaneet oppimansa.
Kylväjä vertaus pitää edelleen ”kutinsa”, eikö niin?
Paukkunen: ”On olemassa heitä, jotka ovat tulleet uskoon rippikoulun aikana tai heitä, jotka ovat säilyttäneet ja vahvistuneet jo kasteessa saadun uskon omistamisessa”
Suurin osa taitaa kuitenkin olla heitä, joita uskonasiat eivät voisi vähempää kiinnostaa ja joilta koko homma unohtuu viimeistään konfirmaatiota seuraavana päivänä, kun koko rippikoulun käymisen päämotiivi: lahjasekit on kaivettu onnittelukuorista ja lahjamopolla päristelty baanalle.
Ihan samaa mieltä taas. En muista, että yksikään omista rippikoulukavereistani olisi mitenkään jäänyt seurakuntaan hengailemaan.
Kristillinen kirkko on kyllä jo apostoleista ja varhaisesta kirkosta alkaen harvinaisen yksimielisesti ymmärtänyt uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa. Lutherkin liittyi tähän käsitykseen hyvin selkeästi. Luther kun opetti, että lapsi saa kasteessa Jumalan lahjana ja työnä oman uskon. Jos ajatellaan, että vasta ymmärtävässä iässä voidaan tulla uskoon tai että uudestisyntyminen kasteessa tapahtuisi ilman uskoa, on käsitetty jotakin väärin.
Luther oli hyvin tietoinen siitä, että kaikki lapsina kastetut eivät enää myöhemmällä iällä välttämättä usko. Mutta vasta pietismin (herätyskristillisyyden) isä Ph. J. Spener alkoi opettaa 1600-luvun lopulla, että uudestisyntyminen voi tapahtua monta kertaa ja H. Francke alkoi 1700-luvun alkupuolella pitää sääntönä kasteen jälkeen katumuskamppailussa tapahtuvaa lapsina kastettujen uudestisyntymistä. Perinteisesti tällaisesta kääntymiskokemuksesta on käytetty nimitystä uskoontulo tai (iso) parannus.
Vanha luterilainen määritelmä on, että uudestisyntyminen on varsinaisesti se Pyhän Hengen sanan ja kasteen sakramentin välityksellä tekemä armotyö, jossa hän antaa ihmiselle uskon lahjan ja synnyttää pelastavan l. vanhurskauttavan uskon.
Se, että vaikkapa rippikoulussa rohkaistaan nuoria uskomaan Jeesukseen on ihan yhtäpitävää Lutherin ja luterilaisen kirkon opinkäsityksen kanssa. Hänhän toteaa Isossa katekismuksessa: Jos et aikaisemmin ole uskonut, vaikka olet kastettu, niin mikä estää sinua uskomasta nyt? On surullista, että usko ymmärretään kovin usein jonkinlaiseksi vaatimukseksi ihmisille tai kaste jonkinlaiseksi lisäehdoksi pelastumiselle. Puhumattakaan siitä, jos syntyy käsitys, jonka mukaan kaikki kastetut ovat pelastettuja, uskovat tai eivät. Asia voidaan tietysti esittää ja tarjoilla sekä sanoittaa vähän eri tavoin. Tuo Karin muistutus Jeesuksen kylväjävertauksesta osuu kyllä naulan kantaan.
Kiitos hienoista kommenteista. Olen nyt aivan kauhuissani, kun tajuan, että kyseessä on Luterilainen harha. Törmäsin kuin seinään, kun käsitän, mitä se käytännössä merkitsee, että opetamme uudestisyntymisen tapahtuneen kasteessa.
Tuon harhamme perusteella väitetään rohkeasti, että ilman uskoa ja pelkän kasteen perusteella pelastuu. Mitään tuon kaltaista lupausta emme kuitenkaan Raamatusta voi löytää. Näin opettamalla johdetaan kirkossa ihmisiä kadotuksen tielle. Meillä on tässä hirvittävän suuri vastuu Jumalan edessä. Minulle on kuitenkin selvää se, että lapsen kasteessa hänelle lahjoitetaan koko Jeesuksen armotyö, johon hän saa pukeutua, mutta pukeutuuko hän siihen, taitaakin olla vain sen varassa saako hän siihen myöhemmin opastuksen. Kasteen lahjaan on tartuttava ja käsitettävä se mitä se tarkoittaa, muuten siitä ei ole mitään hyötyä.
Kiitos Markolle hyvästä ja luterilaisuutta ja
myös sen sisällä vaikuttanutta pietismiä
asiantuntevasti kuvaavasta pitkästä kommentista.
Samoin Pekalle kiitos blogistasi. Jäin miettimään tuota ilmaisuasi ”luterilainen harha”.
Kaste uudestisyntymän pesona on pelkkää Jumalan lahjaa ja armoa. Tämä lahjan sisältönä on Kristuksen veriuhri Golgatan ristinpuussa ja Hänen ylösnousemuksensa. Tämän usko ottaa vastaan. Eli saadaan olla saamapuolella, niin kuin kaikessa Jumalan toiminnassa, onpa sitten kyseessä kaste, ehtoollinen tai Jumalan sana ts. pyhät sakramentit, joissa Kristus on todellisesti läsnä ja kohdattavissa myös aineellisesti.
Kasteeseen liittyy tai tulee liittyä tietysti Herramme kastekäskyn mukaisesti opetus. Se onko tätä opetusta, ja minkälaista ollut tarjolla riippuu tietysti monesta asiasta. Tässä tietysti nousee esiin ennen kaikkea kirkon viranhaltijoiden osuus. Ovatko he olleet uskollisia lähettäjänsä käskylle?
C.S. Lewis puhui jossakin, että kastetut ovat kaikki kristittyjä, (koska he ovat jo kasteessaan uudestisyntyneet), mutta on olemassa kahdenlaisia kristittyjä: hyviä ja huonoja. Itse kukin meistä on perisynnin alainen ja monessa kohtaa hairahdumme.
Tähänkin liittyen kehoittaa Luther kristittyä jokapäivä
palaamaan kasteen armoliittoon t.s. Jumalan anteeksiantoon ja armoon,
Jumalan ennalta Kristuksessa valmistamaan täydelliseen pelastukseen.
Meidäthän on kasteessamme haudattu Kristuksen kuolemaan ja Hänen riemulliseen ylösnousemukseen. Tämä antaa kristitylle voiman elää kilvoitellen Jumalan sanan mukaisesti.
Täytyy myöntää, että minussakin on tässä kohdassa ripaus pietistiä. Luther kai ajatteli, että ihminen ei kykene kuin vastustamaan ja näinhän se tietysti onkin. Kaikki tapahtuu Jumalan armosta ja kasteen armoon palataan jos palataan. Spener on toki onnistunut hämmentämään tätä asiaa niin, että uskoon tuloa nykyäänkin korostetaan herätyskristillisyydessä, diksi se onkin herätyskristillisyyttä. Mutta voiko usko elää kastetussa ihmisessä ns. piilevänä hänen itsensä tiedostamatta? Vai onko tämä toiveajattelua?
Tiettu Jeesus pyysi kastamaan ja opettamaan ja sitähän kirkko tekee…
Käsitän opettamisen niin, että jotakin opitaan. Rippikoulussa tämä ei toteudu ja se mitä siellä opetetaan jää loppuelämäksi voimaan. Myöhemmin ei näihin asioihin enää ole useimmilla mitään tarvetta palata. Viikossa käydään uskon elämän asiat läpi, mutta kun ei ole uskoa, niin ei ole mitään omakohtaista, jossa näitä tietoja voisi hyödyntää. Opetukseen olennaisesti kuuluu oppiminen. Jos oppimista ei ole tapahtunut, niin voidaanko silloin puhua opettamisesta?
Pekka: ”Myöhemmin ei näihin asioihin enää ole useimmilla mitään tarvetta palata.”
Totta. Miksi olisi?
Jos kaste vapauttaisi perisynnistä, niin eihän meidän naisten tarvitsisi enää kivulla synnyttää lapsia.
Opetelkaa arvostamaan luonnollista syntymää, niinkuin ne nuoret miehet jotka ovat uskaltautuneet mukaan.
Jokainen joka syntyy on voittanut siittiöiden juonksukilpailun ja saanut voitopalkinnon, Elämän.
Tarja: ”on voittanut siittiöiden juonksukilpailun”
Taitaa pikemminkin olla kysymys uimakilpailusta. Eihän siittiöillä ole jalkoja.
Niin, kyllä kaste vapauttaa perisynnistä mutta ei niin, ettei sitä enää olisi, vaan siten, ettei sitä enää lueta. Kaste ja usko liittyvät yhteen, kuten kommenteissa on tullut ilmi, mutta ilman uskoa on mahdoton olla Jumalalle otollinen.(Heb11:6)
Työntekijöitä (jumala ?) hyllytetty nuorten ”uskoontulemisen” (sangen ikävä ilmaus) takia ? Onko järjestetty tutkinta aivopesusta ? Onko ollut painostusta ? Miten ”uskoontulo” mitataan ? Ovatko ”uskoontulleetkin” pelastettu (heiltä itseltään) ?
Olen aina luullut että uskon saa lahjana, ettei siinä ole mitään tekemistä ihmisen ”ratkaisun” kanssa. Eihän ihminen voi päättää, että ensi maanantaista lähtien alan uskoa. No, juopot päättävät aina ryhtyä raittiiksi ensi maanantaina (kun viikonlopun viinat on ryypätty) ja pitää mennä kerjäämään rahaa seuraavaa ”uskoontuloa” varten.
Charlotta. ”Olen aina luullut että uskon saa lahjana, ettei siinä ole mitään tekemistä ihmisen ”ratkaisun” kanssa.”
Ehkä näin moni luulee, mutta uskon lahjaluonne on tosiasia ilman ”ihmisen ratkaisua.” Asia on sikäli jo meidän edestämme ratkaistu.
kimmo wallentin
Paavalilla ja Platonilla on kertomus juoksukilpailusta, jossa vain yksi voittaa.
Paavali kehoittaa juoksemaan loppuun saakka, kun taas Platon kertoo, kuinka alussa juostaan ja lopussa väsähdetään, kun lähdetään liian lujaa.
En ymmärtänyt mitä herrat tarkoittivat, kun toinen oli filosofi ja toinen teki uutta uskontoa, jossa ”vain yksi voi voittaa ? ” … joten sovelsin sen siittiöiden maailmaan vaikka uimisesta kai siellä on kysymys, mutta toisaalta, en tiedä onko kohdunkaulassa vettä.
Pitää tietysti muistaa myös kreikkalaisten perustamat Olympialaiset, joista Platon on voinut kertoa tarinassaan voiton seppeleineen. Mutta se Paavalin versio on jotenkin outo.
Tietysti on vielä siittiön jalkojen puute, jalat kun liittyvät juoksemiseen, mutta jokatapauksessa yksi voittaa…. useimmiten . Ja mikä tärkeintä, myös naiset voittavat, saavat voittopalkinnon, kuten minä, vaikka varmasti siellä oli myös poikapuolia tulollaan.
Aion pitää tämän oivalluksen, kunnes tutkin asiaa siltä osin, että onko siellä vettä, tai jotain muuta uimakelpoista ainetta. Ja kyllä moderni maailma tuntee myös vesijuoksun jota voi harrastaa joko jaloilla tai pyrstöllä.
Huomasin lopuksi, että kirjoitus on ikäänkuin ääneen ajattelua, ja tämän voisi tiivistää yhteen lauseeseenkin, mutta menköön nyt.
Suo anteeksi Pekka, laitan seuraavan kommenttini myös tähän, niin löydät sen varmasti, ettei huku.
Kiitos Markolle hyvästä alkukirkkoa, luterilaisuutta ja sen sisällä vaikuttanutta pietismiä asiantuntevasti kuvaavasta pitkästä kommentista.
Samoin Pekalle kiitos blogistasi. Jäin miettimään tuota ilmaisuasi ”luterilainen harha”.
Kaste uudestisyntymän pesona on pelkkää Jumalan lahjaa ja armoa. Tämä lahjan sisältönä on Kristuksen veriuhri Golgatan ristinpuussa ja Hänen ylösnousemuksensa. Tämän usko ottaa vastaan. Eli saadaan olla saamapuolella, niin kuin kaikessa Jumalan toiminnassa, onpa sitten kyseessä kaste, ehtoollinen tai Jumalan sana ts. pyhät sakramentit, joissa Kristus on todellisesti läsnä ja kohdattavissa myös aineellisesti.
Kasteeseen liittyy tai tulee liittyä tietysti Herramme kastekäskyn mukaisesti opetus. Se onko tätä opetusta, ja minkälaista ollut tarjolla riippuu tietysti monesta asiasta. Tässä tietysti nousee esiin ennen kaikkea kirkon viranhaltijoiden osuus. Ovatko he olleet uskollisia lähettäjänsä käskylle?
C.S. Lewis puhui jossakin, että kastetut ovat kaikki kristittyjä, (koska he ovat jo kasteessaan uudestisyntyneet), mutta on olemassa kahdenlaisia kristittyjä: hyviä ja huonoja. Itse kukin meistä on perisynnin alainen ja monessa kohtaa hairahdumme. Tähänkin liittyen kehoittaa Luther kristittyä jokapäivä palaamaan kasteen armoliittoon t.s. Jumalan anteeksiantoon ja armoon, Jumalan ennalta Kristuksessa valmistamaan täydelliseen pelastukseen. Meidäthän on kasteessamme haudattu Kristuksen kuolemaan ja Hänen riemulliseen ylösnousemukseen. Tämä antaa kristitylle voiman elää kilvoitellen Jumalan sanan mukaisesti.
En väitä sitä, etteikö Jumalan koko armo olisi kokonaisuudessaan tullut kasteessa osakseni, mutta vasta käsitettyäni asian merkityksen voin siitä hyötyä. Jotkut kastattavat itsensä varmistaakseen taivasosuuden. Minä katson taaksepäin omaan kasteeseeni ja omistan sen uskolla itselleni. Aivan samoin kuin Kristuksen sovitustyönkin. Molemmista on hyvät todistukset olemassa, joista voi asian vielä tarvittaessa varmistaa.
Harha tulee esiin siinä, että kun pappi sielun hädässä olevaa lohduttaa pelkällä kasteen armolla. Eikä sillä, että Jeesus on synnit jo sovittanut ja hän voi ottaa synninpääsytön sen tähden vastaan.
Ei kukaan pelastu siksi että on kastettu. Ei edes siksi, että uskoo Kristuksen sovitustyöhön omalla uskollaan. Oman uskonkaan varaan ei voi mitään pysyvää rakentaa. Kyse on kokonaan Jeesuksen uskosta ja kokonaan Hänen pelastustyöstään, jossa meidän osuutemme on vain vastaanottamisessa. Kehoittahan Raamattu meitä vastaanottamaan Jumalan armon, ettei se jää turhaksi.
Vapahtajamme on ristillä sovittanut koko maailman synnin. Tulemalla itse synniksi. Jokaisen synnit on siis jo maksettu ja jokainen voi sen ottaa ilmaiseksi vastaan, mutta jollei ota, niin halventaa ja hylkää Jumalan armon.