Olen pohtinut sitä, miksi kirkossa syntyy jonkinmoinen älämölö, jos käy niin, että nuoria tulee uskoon riparilla. Jotenkin luulisi, että juuri siinä olisi se mihin erityisesti tulisi pyrkiä. Uskoon tulleet nuoret juuri ovat ne, joita kirkon tarjoama hengellinen elämä kykenee ruokkimaan.
Aiemmin olen kirjoittanut blogit : ”Mistä tunnistan uskovan” ja ”Pitääkö tulla uskoon”. Niissä pohdiskelimme yhdessä sitä, voiko uskovan tunnistaa jotenkin. Selkeästi on niitä, jotka ovat uskossa ja toisia, jotka ei ole. Ero näiden kahden ryhmän välillä on selkeä. Silti usein on vaikea tunnistaa sitä kumpaan joukkoon kukin kuuluu. Toisinaan sen taas voi oivaltaa hyvinkin helposti. Varsinkin jos toinen ilmaisee sen selvästi. Kaksi olennaisesti toisistaan poikkeavaa ryhmää on selvästi olemassa.
Rippikouluun tulevilta nuorilta omakohtaista uskoa harvoin tapaa. Uskonasiat ovat heille yleensä täysin vieraita. Oppitunneilla he ovat mukana, koska niillä kuuluu olla. Hengelliset asiat menevät heiltä täysin yli hilseen. Kosketuspinta omaan elämään kun ei ole. Kirkon rippikouluopetus lähtee kuitenkin siitä ajatuksesta, että lapsi on jo kasteessa uudestisyntynyt ja konfirmaatiossa tämä asia vahvistetaan. Mitä voi vahvistaa, jos mitään kastetta enempää ei ole?
Jos jossain käy niin, että suuri osa nuorista tulisi tietoiseksi Jumalan todellisesta läsnäolosta ja nuoret isolla porukalla haluaisivat ottaa uskon vastaan. Niin syntyy kirkossa voimakas vastustus. Luulisi, että se olisi jotain, mitä kirkko aina odottaa ja toivoo. Käy kuitenkin aivan toisinpäin. Asiaan puututaan kovalla kädellä ja jopa työntekijöitä on sen tähden hyllytetty.
Miksiköhän kirkossa toimitaan näin juuri silloin, kun nuoret haluaisivat sitoutua kirkon toimintaan. Nämä tapaukset tuntuvat tosi oudoilta. Varsinkin kun ihmetellään, miksi Z-sukupolvi jättää kirkon.
Ei sen puoleen, että odottaisin nuorten uskoontuloa riparilla. Pyytäisin heitä sen sijaan ehkä harkitsemaan asiaa tarkasti. Leirin ilmapiirissä oman ratkaisun tekeminen on liian helppoa.
Leirin jälkeen on kohdattava aivan toisenlainen ympäristö ja silloin uskossa olo voi joutua aivan liian kovan paineen alaiseksi. Kiusatuksi joutuminenkin voi olla seurauksena.
Voisin ehkä sopia nuoren kanssa , että jutellaanpa asiasta konfirmaation jälkeen.
Rippikoulu olisi kyllä hieno mahdollisuus saada vastaanottaa oikea rippi ja päästä painavista taakoistaan, joita nuo lapset kantavat, kun kun eivät vielä tiedä että juuri sitä varten usko on hieno juttu.
Siitäkö kenkä puristaa, että kirkossa opetetaan, että lapsi uudestisyntyy kasteessa? Sitten rippikoulussa tuo kaste vahvistetaan ja näin nuoresta tulee ”seurakuntalainen”.
Rippikouluun tulevissa nuorissa ei ole havaittavissa mitään niitä merkkejä, joista heidät voisi tunnistaa uskoviksi. Silti heitä kohdellaan ja opetetaan aivan kuin he olisivat jo hyviä kristittyjä . Riparilla tuota tietoa pyritään syventämään. Käymällä asiat lyhyesti läpi.
Ikään kuin uskoen, että he ne siinä ehtisivät sisäistää.
Väite kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä selittäisi paljon. Silloin tosiaan rippikouluun tulevat nuoret olisivat hyviä kristittyjä jo tullessaan. Mitään uskoa tai erityistä uskoon tuloa ei tarvittaisi. Ongelma syntyy vain siinä, kun Raamattu puhuu jatkuvasti uskosta ja myös uskoon tulosta.
Uudestisyntyminen kertoo minulle siitä, että jotakin on ratkaisevasti muuttuu ja se jonka nimenomaan usko saa aikaan. Voisiko uudestisyntyminen olla pelkkää teoriaa. Kyllä siinä pitää olla jotain konkretiaa mukana. Jos opetamme, että uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa ja siitä seuraa ettei omakohtaista uskoontuloa lainkaan tarvita, niin olemmeko opastamassa kansaa oikealle tielle ? Siitä olemme vastuussa kerran. Se mitä uskoon tulleissa ihmisissä tapahtuu, kertoo jostakin muutoksesta, jonka vain uudestisyntyminen voi saada aikaan. Kuvaisin uskoontuloa mieluummin uudestisyntymiseksi, koska siinä tapahtuu todellinen muutos. Asia on melkoisen kimurantti, joten arvoisat lukijat. Miten olette nämä asiat itsellenne selvittäneet?
Kiitos ystävät kun autoitte minua tässä uskon kamppailussa jota olen käynyt. Roomalaiskirjeeseen on täällä moni viitannut ja nyt löysin siitä oikein ilon lähteen. En ole aiemmin oikein tajunnut mistä Paavali puhuu, kun hän kertoo meille siitä, että kasteessa meidät on puettu kristuksen vanhurskauteen ja olemme kuolleet synnille.
Katsoin Roseniuksen ”Elämän leivästä” lukuja, joissa hän puhuu uudestisyntymisestä. Tammikuun 30 päivän tekstissä hän selittää lausetta: ” Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä?”
” Apostoli ei puhu tässä ”vääristä” kristityistä, joistakin kastetuista uskovista, vaan hän tarkoittaa niitä, jotka totisesti ”saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden”. Näissä on jumalallinen elämä, henki joka ei voi syntiä sietää; ja silloin on totta ja todellisuutta se että he ovat kuolleet pois synnistä”. Tämä on suuri ja ihana lahja, joka uskon mukana annetaan meille, Hengen työ sielussa, niin että olemme Jumalasta syntyneet ja meillä on uusi sydän ja mieli, uusi mieli joka ei voi synnissä elää. Tämän kokemus parhaiten selittää”. Näin Rosenius kirjoittaa.
Nyt tajuan miten synti painaa usein mieltäni ja vaatii parannuksen paikalle. Se on se Jumalan työtä minussa. Syntiä ei puutu, mutta koska synti on jo kuollut se ei enää hallitse, koska saan viedä sen uudelleen ja uudelleen Vapahtajalleni, joka on sen kaiken sovittanut.
Tuon käsitettyäni luen aivan riemuissani nyt Roomalaiskirjettä. Sillä nyt vasta oikein oivallan mistä Paavali siinä minulle puhuu.
Uudesti syntyneen merkki on Rom 6 :2 Kun kerran olemme kuolleet pois synnistä, kuinka voisimme edelleen elää siinä”.
Uudestisyntynyt ei voi elää synnin kuorman alla vaan kuolee hengellisesti, jos siihen jää. Uudestisyntyneen jatkuva kamppailu on vapautua synnistä ja se tapahtuu kääntämällä katse Golgatan ristille. Siinä näkyy Uudestisyntyneen ihmisen tuntomerkkimerkki. Siinä, että Jumalan tämä työ hänessä jatkuvasti tapahtuu. Tämän työ kautta hän jatkuvasti pyhittyy, sillä Pyhä Henki tekee hänessä pyhittävää työtään. Ihminen ei itse tunnista syntiään , mutta Pyhä Henki tunnistaa sen ja nuhtelee siitä. Jolloin uudestisyntyneen sydän kääntyy Vapahtajan puoleen.
Pekka oletko nyt muuttanut mieltäsi ihmisen sydämestä, ennen toit esille että se on paha eikä se miksikään muutu, nyt sitten toteat: ””
Tämä on suuri ja ihana lahja, joka uskon mukana annetaan meille, Hengen työ sielussa, niin että olemme Jumalasta syntyneet ja meillä on uusi sydän ja mieli, uusi mieli joka ei voi synnissä elää. ””
Tosin tuo on lainaus Roseniukselta, mutta oletko nyt samaa mieltä hänen kanssaan?
Kiitos Ari kun olet minua jaksanut kiusata. Ehkäpä näin autoit minua tämän asian kanssa.
Kymmeniä vuosia sitten luin Paavo Ruotsalaisen elämän kerran ja kävellessäni kaupungin ulkopuolella mietin sitä ja nykyistä Körttiläisyyttä, sekä muitakin herätysliikkeitä. Olin siinä kävellessäni niin ajatuksissani että eksyin vanhalle hiekkatielle. Arvelin sen johonkin johtavan. Jossain tien päässä sitten tekisin havainnon siitä missä oikein olen ja löytäisin kotiin. Tie päättyikin odottamattomalla tavalla. Yhtä mäkeä noustessa huomasin tien olevan poissa. Koko tie oli poistettu joidenkin tietöiden yhteydessä. Silloin tuli mieleen se, että minkään uskonsuunnan sokea seuraaminen ei johda ”kotiin”. Kaikissa on vikansa ja tie voi olla jopa poikki.
Vastausta Arille:
Synti kuitenkin jatkuvasti pyrkii tulemaan vieraisille, joten kyllä se kertoo loputtomasta sydämen turmeluksesta. Muutoinhan synnillä ei olisi mahdollisuutta tulla jatkuvasti sotkemaan kuvioita. Jumalan Hengen työ sielussani ohjaa kuitenkin synnin menemään pois luotani , Jeesuksen ristille. Jos sydän ei olisi turmeltunut, niin Jumalan Hengen ei tarvitsisi jatkuvasti olla nuhtelemassa synnistä. Nyt se tekee sitä kuitenkin jatkuvasti. Olen inhottava syntinen edelleen ja Jumalan Henki osoittaa sen selvästi. Samalla kuitenkin omistan Jumalan vanhurskauden ja Jeesuksen pyhyyden. Syntini on aina minun edessäni sanoi Daavid. Kuitenkin sydämeni hyppelee riemulla. Sillä tiedän omistavani Jumalan vanhurskauden .
Jumala kun vanhurskauttaa juuri syntisen. Joten suostun olemaan syntinen, jotta voin omistaa Jumalan vanhurskauden.
Nyt siis tiedän minkä asian uudestisyntyminen muuttaa. Se muuttaa asenteen syntiin. Jumalan Henki tekee uudestisynnyttävää työtä sydämessä jatkuvasti ja uudestisyntynyt elää tässä uudessa todellisuudessa. Jossa joutuu jatkuvasti nuhdelluksi synnistä ja kamppailemaan sen asian kanssa. Siinä hän monta kertaa erehtyy paaduttamaan sisintään tai vaihtoehtoisesti voi ryhtyä parantelemaan itseään. Niin kuin tuo ”parannus” sana virheellisesti suomen kielessä tarkoittaa sitä. Parannus on kuitenkin vain kääntymistä syntien sovittajan puoleen. Vasta sen jälkeen voi tapahtua oikeaa parannusta, jonka Henki sitten vaikuttaa.
Pekka osa evankeliumista todistaa ettei ihminen ”kuule eikä näe” eli on sokea omalle uskolleen, ei tiedä onko se oikeaa Jumalan palvelemista vai ei.
Mietippä nyt juutalaisia, he olivat Jumalan oma kansa ja uskoivat palvelevansa todella Jumalaa, entäpä kun Jeesus tulikin kutsumaan heitä parannukseen eli sanoi heidän olevan syntisiä (erossa Jumalasta), ”kuulivatko” he Jeesusta, kansa kyllä riensi sankoin joukoin kasteelle, kun ensin tunnustivat syntinsä, mutta kirjanoppineet eivät , lopulta kuitenkin kaikki hylkäsivät Jeesuksen ja ristiinnaulitsivat Hänet.
Eivät opetuslapsetkaan ”kuulleet” Jeesusta vaan jättivät Hänet, Pietari jopa kielsi Jeesuksen palvelustytön edessä.
Vasta kun opetuslapset nöyrtyivät ja saivat Pyhän hengen he kuulivat Jeesuksen äänen ja saivat todellisen voiman seurata Häntä.
Siis kysynkin voiko ”uskovan” teoista nähdä kuuleeko hän Jeesuksen äänen ja seuraako todella Jeesusta eli palveleeko elävää Jumalaa vai elääkö ”sokeana” palvellen valhetta?
Miksi Ari kyselet näitä. Jos tiedät niin voithan sen kertoa . Vai ajatteletko ettei kukaan kuitenkaan voi mitään käsittää. Joten vain kyselet. Kysymyksesi on niin monimukaisia, että niistä on vaikea saada selvää, mitä oikein olet kyselemässä. Jumalan puhe on aina hyvin yksinkertaista.
Niin, voiko ”teoista nähdä ”uskonko minä todella elämän Herraan? Hyvä kysymys. Millainen mittari teot ylipäätään voivat olla. Tosiasia kuitenkin on, että me emme voi nähdä ihmisten sydämeen, joten arviomme voi osua harhaan.
Omaan sydämeen sen sijaan on suora yhteys.
Onko sydämessä Vapahtajan ristin ja pyhän veren tuoma sisäinen puhtaus.
Aivan, Jumalan sanan kautta.
Loppukommentti minun osaltani. Kommentoin rippikoulua ja lasten uskoa. Valitettavasti se, mitä Pekka Veli kertoi rippikoululaisten iltahetkistä, on yksi osa kirkkomme rippikoulun todellisuutta. Se kertoo kyllä siitä, kuinka hirvittävän erilaisia käsityksiä ja suhtautumistapoja kirkon sisällä on. Mutta on ollut myös rippikouluja, joissa rukousvastaukset, karismaattiset ilmiöt ja jonkun kokemat tunnekuohut jne ovat karanneet käsistä. Olen itse sitä mieltä, että rippikoulussa VOI ja SAA edelleenkin löytää omakohtaisen uskon. Mutta on varottava sekoittamasta uskoontuloja ja erilaisia tunne-elämän tai laumakäyttäytymisen ilmiöitä. (Helsingin Saalem-seurakunnassakin jopa valtaosa helluntainuorista meni jossain vaiheessa ”uskovien kasteelle” sillä perusteella, että”äkaveritkin menivät”.) Uskoa ei voi nähdä ja mitata! Kyllä konfirmaatiokin aikamoista laumakäyttäytymistä on.
Luterilainen kirkko opetti jonnekin 1700-luvun loppupuolelle asti, (ja opettaa monissa herätysliikkeissämme näin yhtäjaksoisesti edelleenkin) kiinni siitä, että jo aivan imeväisikäinen lapsi voi ja kykenee uskomaan. Ihan aikuisen oikeesti. Ero on siinä, että aikuinen vain erittelee asiaa eri tavoin kuin pieni lapsi.
Näkemystä, jonka mukaan pieni lapsi ei voisi uskoa, perusteltiin 1800-luvulla psykologialla, tulkitsemalla uudestaan lapsen uskosta opettavat raamatunkohdat ja määrittelemällä usko eri tavoin tietoiseksi päätökseksi tai toiminnaksi. Tulevat papit, heidän joukossaan mm. nuori Urho Muroma, omaksuivat nämä käsitykset yliopistossa. Näistä käsityksistä ollaan sitten kirkossamme asteittain palattu takaisin Lutherin linjoille 1950-luvulta alkaen. Vanhoillislestadiolaisuus muuten opettaa johdonmukaisesti, osittain yksipuoliseen Lutherin tulkintaan nojautuen, että kaikki lapset sikiävät ja syntyvät Jeesukseen uskovina ja voidaan siksi myös kastaa. Sitten, jos usko tukehtuu, tarvitaan parannuksen kautta tapahtuva uudestisyntyminen
Pointti on se, että kukaan meistä ei ylipäänsä voi nähdä uskoa toisessa ihmisessä. Päätelmiä voi esittää, mutta niissäkin voi erehtyä. Jos lapsi ei usko eikä voi uskoa, he ovat kuitenkin pelastuksen ulkopuolella. Näistä kasteasioista on teologeille olemassa hyvä suomenkielinen kirja: David P. Scaerin Pyhä Kaste. Vastaava maallikoille on Eero Huovisen Kaste ja usko. Vanhoillislestadiolaisen näkemyksen esittää hyvin ja yleistajuisesti Juhani Uljas: Peltoon kätketty aarre.
Viettämääpä rauhallisesti huvilakauden päättäjäisiä. Ja jos raketteja saatte ampua, varokaa silmiä ja roskaamista.
Tuli tuplana. Lukekaa vain toinen!
Kiitos mukana olosta Marko S. Pappeja ei tainnut muita olla. Joten panoksesi oli merkittävä.
Itse sain palata siihen mistä oma uskonelämäni alkoi, eli kokemuksesta, jossa ensi kerran saatoin tunnistaa syntejäni ja sain kuulla, että syntini on annettu anteeksi. Näin sain ensi kerran puhtaan oman tunnon. Saman tien tajusin saaneeni valtavan aarteen. Samalla tuli pelko siitä, etten uudelleen lankeaisi ja näin menettäisi tätä suurta aarrettani. Sitten tuli taas jotain tahraa omalle tunnolle ja tarvetta mennä sielua hoidattamaan. Näin meni jonkin aikaa. Sitten tuli tilanne, jossa en enää kehdannut ripittäytyä. Niin sydän paatui ja kylmeni. Sitten minut vielä vedettiin ylös siitä mutaisesta liejusta ja sain uudistua uskossani.
Opin sen että en saa syntejäni anteeksi siksi että ne tunnustan vaan sikisi, että J:s on ne jo sovittanut. Sain oppia myös sen että Jumala vanhurskauttaa minut, vaikka olen täynnä asioita, jotka ovat Jumalan tahdon vastaisia. Jumalan Henki näyttää niitä. Ne ikään kuin putkahtelee esiin niin kuin sienet sateella. Ihan yllättävissä paikoissa ja ajalla. Niissä riittää keskusteltavaa Herrani kanssa. Saan jopa nyt kiittää vain siitä, että ne sienet ja sienirihmastotkin on kaikki maksettu puolestani. Saan omistaa sisimpääni se pyhyyden ja puhtauden mikä Vapahtajalla itsellään on.
Nyt opin tässä kasteesta uuden asian. Tuo asiahan on sanassa selvästi sanottu, mutta en ole sitä aiemmin oivaltanut : kaste on hyvän omantunnon pyytämistä! Viedessämme lapsiamme kasteelle me pyysimme sydämissämme sitä, että lapsemme saisivat omistaa saman uskosta tulevan puhtaan omantunnon mikä meilläkin on. Näin se sana toteutuu käytännön tasolla. Pyydämme lasta kastaessamme, että tämän omatunto säilyisi puhtaana. Sitten he Jumalan armosta jossakin vaiheessa oppivat tuon hengellisen harjoituksen käytännössä.
Näin he saivat kasvaa uskoon.
Tätä pitemmälle ei uskossa kasvamisessa pääse, eikä tarvitse päästä.